Miehemme siellä missä tapahtuu – arviossa Mikko Lohikosken muistelmat

Mikko Lohikoski. Kuvat: Siltala Kustannus

Mikko Lohikoski on eittämättä yksi Suomen Lähi-idän ykköstietäjistä. Jo sen takia paksu eepos Niin kauas kuin maailmaa riittää (Siltala, 2026) on ajankohtainen. Turun kaupungin yhteyspäällikön toimesta eläköidyttyään mies on ehtinyt kirjoittaa Susanne Dahlgrenin kanssa tärkeän tietoteoksen Muuttuva Lähi-itä maailmanjärjestyksen murtuessa (2025; lue arvio).

Naistenklinikalla 1940-luvun lopussa syntynyt mutta Jämsänjokilaaksossa lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa viettänyt Lohikoski oli ”kova poika lukemaan”. Albert Schweitzer ja Tarzan synnyttivät palon päästä Afrikkaan. Perhe palasi Helsinkiin, ja nuoren miehen Ressun lehteen Pärskeitä kirjoittamasta Vietnamin sota -artikkelista voi jo lukea koko elämää lävistäneen ohjelmanjulistuksen: ”me kaikki olemme saman pallon pinnalla eläviä olentoja.”

Lohikoski onnistuu erehtymättömällä varmuudella olemaan paikalla siellä, missä tapahtuu. Hän ehti mukaan Vanhan valtaukseen – kuinkas muuten. Kansainvälisen politiikan opinnot jäivät taka-alalle, kun niin sanotusti hyvästä perhetaustasta peräisin ollut nuori mies tempautui mukaan anti-imperialistiseen ja ”kolmasmaailmalaiseen” Tricont-liikkeeseen (1968) ja opiskelijoiden YK-liittoon. Senegalin presidentin Suomen esitelmätilaisuuteen mielenosoitusta järjestellyt Lohikoski sai palkinnoksi kutsun Urho Kekkosen ”lastenkutsuille”.

Ensimmäisinä länsimaalaisina parikymppiset Mikko Lohikoski ja Börje Mattsonin pääsivät Angolan kansallisen vapautusliikkeen hallussa olleille alueille. Mies kirjoitti päiväkirjaansa:

”Saatanan raskas matka. Mutta kyllä kannatti.”

Nuoret olivat pitäneet jo kirjein yhteyttä moniin Afrikan vapautusjärjestöihin – tosin myös ”vihollisiin”, kuten NATOon. Vallankumous syö lapsensa: monet 1970-luvun vapautusliikkeiden johtajista, joihin Lohikoski tutustui, kuolivat nuorina tai päätyivät itse diktaattoreiksi. Kirjassa käydään läpi henkeäsalpaava määrä meille tavallisille ihmisille vain tiedotusvälineistä tuttuja nimiä kuten Haile Selassie ja Saddam Hussein, joiden palatseihin Lohikoski pääsi tutustumaan. Niin kauas kuin maailmaa riittää tarjoaa perusteelliset katsaukset Husseinin hirmutöihin – ihmisoikeusjärjestöjen mukaan Kurdistanissa katosi 1980-luvulla jäljettömiin 180 000 ihmistä – sekä Persianlahden sotaan.

Jasser Arafat muodostui Berliinin vuoden 1973 legendaarisista nuorisofestivaaleista lähtien tärkeäksi henkilöksi, ystäväksi, kirjoittajalle. Arafatin kanssa hän kävi kymmenet kerrat öisiä, syvällisiä keskusteluja. Lohikoskella on perusteensa todeta, että ”Gazan sota on paljastanut karusti yleisen tietämättömyytemme Palestiinan ongelmasta ja sen taustoista mutta myös mediamme surkean tilanteen”.

Lohikoski haikailee entisajan ulkomaantoimittajien kuten Knud Möllerin perään: yhdeksää kieltä puhuville, nopeille, rohkeille toimittajille olisi nyt käyttöä, mutta ei työpaikkoja.

Kirjoittaja teki 1970-luvulla tärkeää työtä sekä Rauhanpuolustajissa että ”pulujen” kylkeen perustetussa Arabikansojen ystävyysseurassa. Kuinka moni meistä muistaa sen, että rauhaa puolustivat 1960-luvulta lähtien paitsi vasemmistolaiset myös esimerkiksi maalaisliittolaiset eli sittemmin Keskusta sekä monet piispoistamme? Kulttuuriväki on ollut usein etujoukoissa, ”kun ihmisyyden asiaa on viety eteenpäin”, mutta esimerkiksi Chile-solidaarisuusliike ja Pohjoiskalotin rauhantyö niveltyivät laajalti erilaisten suomalaisten työpaikkojen ja järjestöjen toimintaan.

Kekkonen toimi hanakasti rauhan adressien suojelijana, ja otti selkeästi kantaa Lähi-idän tilanteeseen. Näin esimerkiksi Tampereen Paasikivi-seurassa 1973:

”Mutta Israel ei ole alueellisesti pysynyt niissä puitteissa, joihin YK on sen perustanut. Monien yhteenottojen aikana se on väkivaltaisesti laajentanut aluettaan arabien kustannuksella. – – Palestiinan arabien kohtalo on neljännesvuosisadan ajan ollut häpeäpilkku YK:n historiassa.”

Lohikoski kysyy, mikä sulkee kirkkomme suun nyt, kun Gazan ja Pyhän maan tapahtumat jatkuvat kauhistuttavina. Suomen piispat julistivat 1980-luvun alkupuolella Mikko Juvan johdolla pääsiäistervehdyksessään, että ”mitkään sodat eivät voi olla pyhiä sotia”. Muutamaa vuotta myöhemmin Beirutin piirityksen hirveyksien keskellä Juva moitti Helsingin Sanomissa niin pappeja kuin maallikoitakin. Arkkipiispan mukaan he eivät lainkaan tajua, ”miten lähellä heidän kirjoituksensa ovat Jumalan pilkkaa. Hehän panevat Jumalan viime kädessä syypääksi häikäilemättömään väkivaltaan, siihen tuhansien naisten ja lasten surmaamiseen, jonka Israelin sotakoneisto on saanut aikaan”.

Lohikosken kirjan julkaisemisen jälkeen puolustusministerimme on jo ehtinyt käydä Israelissa poseeraamassa puolustusministeri Israel Katzin kanssa, joka äskettäin ilmoitti, että Israelilla on valmiit suunnitelmat palestiinalaisten siirtämiseksi pois Gazan kaistalta. Trumpin lomaparatiisi odottaa siis vain Yhdysvaltojen siunausta.

Toki Lohikoski puhuu monessa kohdin Rauhanpuolustajien ristiriitaisesta maineesta. Yhdistystä leimasivat kommunistien sisäinen hajaannus sekä kirjoittajaa harmittanut ja työtä vaikeuttanut valtataistelu. Lohikoski oli lyöttäytynyt vähemmistökommunistien blokkiin. Kirjan perusteella saa kuvan, että mies oli oivallinen luovija, joka tuli toimeen monista eri poliittisista taustoista tulevien toimijoiden kanssa. Loppujen lopuksi Lohikoski toteaa olevansa tyytyväinen, etteivät ”monet asiat, joita olen – vilpittömässäkin mielessä – ajanut, eivät ole toteutuneet. Se on ollut siunauksellista niin Suomelle kuin varmaan itsellenikin”.

* *

Teoksen kirjoittaja on ilmeisesti vuosien kuluessa pistänyt talteen toimintaansa liittyviä päiväkirjoja, papereita ja lehtileikkeitä. Hyvä niin. Tekstissä on kiitettävästi viitattu lähteisiin, ja teokseen sisältyy laaja henkilöhakemisto.

Tekijä on kuitenkin paljolti hautautunut materiaalinsa alle silloinkin, kun olisi pitänyt harrastaa fokusointia ja tiivistämistä. Alusta asti kirja on täynnä toinen toistaan kummallisempia lyhenteitä, jotka tekevät lukemisesta raskasta. Monessa kohden kaipailin kustannustoimittajan raakaa kättä. Kirjasta olisi saanut tiivistettyä pois vähintään yhden kolmanneksen.

Lohikosken muistelmat tarjoavat kuitenkin erinomaisen katsauksen Suomen globalisoitumisen lähihistoriaan. Sen olisi syytä kuulua poliitikkojemme historian oppimäärään. Ehkä silloin ministeri Tavion ilmoille päästämiä höläytyksiä Lähi-idän konfliktin ”juurisyystä” ei tarvitsisi kuunnella.

Helmi Järviluoma

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua