Kuunnelman käännös kutsuu tutustumaan walesilaisen pikkukaupungin elämään – arviossa Dylan Thomasin Maitometsässä

Dylan Thomas. Kuvat: Wikimedia Commons / Poesia

Suomessa julkaistaan harvoin kuunnelmia tekstimuodossa. Poesia-kustantamo on tarttunut tilaisuuteen ja julkaissut kovakantisena painoksena Dylan Thomasin (1914–1953) kirjoittaman ja Anselm Hollon (1934–2013) suomentaman Maitometsässä-kuunnelman (alkup. Under Milk Wood, 1954). Teoksen sisältämät laulut on kääntänyt Ilkka Ryömä (1937–1978).

Teos on esitetty Hollon kääntämänä Ylen radioaalloilla vuonna 1968, eikä se ole kritiikin kirjoitushetkellä kuunneltavissa Ylen arkistopalveluissa. Esityksen tallenne on kuitenkin lainattavissa monista kirjastoista CD:nä. Aiempi painettu versio on ollut Ylen näytelmämoniste. Ymmärrettävistä syistä se on ollut vain harvojen nähtävillä.

Nyt suomennos on saatettu viimein yksiin kansiin. Ansiokkaasta toimitustyöstä on vastannut Ilja Lehtinen. Joku voi silti hämmästellä julkaisun perustetta. Kuunnelman uusintajulkaisu ei ole kuitenkaan mitään marginaalissa puuhastelua: Maitometsässä (Poesia, 2026) on yksi Thomasin rakastetuimmista teoksista, joka häviää tunnettuudessaan vain parille kirjalliseen kaanoniin asti nousseelle runolle.

Radiodraama kertoo kuvitteellisen walesilaisen pikkukaupungin tapahtumista ja ihmisistä. Draaman kaari löytyy, vaikka varsinaista juoneksi kutsuttavaa on vähänlaisesti. Teoksen rakenne on moniääninen, siinä yhdistyvät kaupungin asukkaiden omat äänet monien eri kertojaäänien puheisiin, jotka kreikkalaisen kuoron tapaan ovat kaikkialla. Herra Dai leipurilla on kaksi vaimoa. Neiti Myfawny Price haikailee rakastamansa herra Mog Edwardsin perään. Opettajatar Gossamer Beynon haaveilee pubia pyörittävästä Sinbad Sailorsista. Sokea kapteeni Katti tarkkailee tapahtumia kuunnellen kaupungin ääniä, ympärillään menneisyyden kummitukset…

Kaupungin sykkeen alla lepää tunne eroottisesta levottomuudesta, joka hallitsee asukkaiden mieliä tavalla tai toisella niin poikia kiusoittelevista pikkutytöistä aina seksuaalisesti aktiivista Polly Garteria pahasti kyräileviin rouviin. Kaupunkilaisten unista alkava teos soljuu valveen kautta uuteen uneen.

Esimerkki Thomasin proosasta, jossa eläimien kautta välittyy myös teoksen eroottinen lataus ja jossa kaupungin asukkaita verrataan epäsuorasti (mutta ei välttämättä moittivasti) sikoihin:

”Hidas, torkkuva, aurinkoinen iltapäivä haukottelee ja maleksii uneliaan kaupungin kaduilla. Meri liplattaa, lässähtelee rantahiekkaan, kalat uinuvat sen sylissä. Niityillä on hiljaista kuin sapattina: tupsuhäntäsonnilla on silmät ummessa ja metsänrinteiden tuhatkaunoja mutustelleet kilipukit ottavat makeita nokkaunia. Vaisuilla ankkalammikoillakin vallitsee hiljaisuus, Llareggub-vuoren huippu peittyy pilvityynyihin. Siat röhisevät kosteissa mutakylpyammeissaan ja hymyilevät, puhkuvat unissaan. Ne näkevät unta tämän maailman tammenterhoista ja kaukaloista, kaiken hyvän hedelmän tonkimisesta, emäsian säkkipillitisseistä ja kiimaisten nuorten emakkojen ainavalmiista vikinästä ja puhinasta.”

* *

Teosta on kuvattu humoristisen lämminhenkiseksi, mutta runoilijan näkemyksessä kylänsä asukeista on muitakin sävyjä. Henkilöt tuntuvat tarjoavan toisilleen jokapäiväistä piinaa jatkuvalla kyttäämisellä. Selän takana puhutaan pahaa, milloin ylemmyydentunnosta, milloin kateudesta. Kohteena ovat tietysti he, jotka kehtaavat tyytyä vähään ja pysyvät silti onnellisina. Kuten voi arvata, usein nämä tunteet on sidottu kaipuuseen, seksiin tai seksuaalisuuteen.

Maitometsässä on yksi Thomasin viimeisistä valmistuneista teoksista, ja hänellä oli projektia kohtaan tuntemastaan innostuksesta huolimatta suuria vaikeuksia saattaa se loppuun. Mielestäni tämä myös näkyy hieman teoksen rakenteessa, jossa alku on jatkoa vahvempi. Teoksen aloittava unijakso vie runsaasti sen mitasta ja kertoo hahmoista jopa enemmän kuin heidän pinnallisemmilta tuntuvat valve-elämänsä, kun taas teoksen loppupuoli tuntuu melkein kiirehtivän kaupungin vajotessa uuteen uneen.

Teosta on verrattu Spoon River antologiaan [sic] (1915), Edgar Lee Mastersin populaariin runokokoelmaan, jossa pikkukaupungin kuolleet puhuvat elämistään ja suhteistaan toisiinsa. Samaan tapaan moniäänisesti etenee Maitometsässä, jossa on peräti yli 60 erilaista puheroolia, jotkut ohikiitäviä, toiset hallitsevia.

Masters oli yhdysvaltalainen, itse taas löydän vertailukohdan toisesta kelttiläisestä kirjailijasta. James Joycen Finnegans Wakessa (1939) on osin samanlainen unessa koetun moniäänisyyden idea. Finnegans Wake on tietysti kielellisesti mutkikkaampi luomus kuin Maitometsässä, joten Joycen teos ei ole suoraan verrannollinen Thomasin tekstiin, jossa on Mastersille ominaisempaa lähestyttävyyttä. Maitometsässä-kuunnelmassa ja Finnegans Wakessa on kuitenkin samaa arkisen yhtymistä mytologiseen, jossa kieli toimii kaiken mahdollistajana, reittinä abstraktiin.

Olen aiemminkin arvioinut tähän julkaisuun suomeksi käännettyä Thomasia Parkko kustannuksen julkaiseman Balladi pitkäsäärisestä syötistä -kokoelman (2021) muodossa. Tuolloin totesin hänen puhekielisesti soljuvan, lähes laulunomaisen englantinsa olevan haasteellista kääntää suomeksi ja pidin runokokoelmaa sen vuoksi epätasaisena. Moni runo oli käännetty niin kirjaimellisesti, että alkuperäisten tekstien rytmi oli uhrattu merkityksen tieltä.

Kenties siksi, että Maitometsässä on lyyrisenä kuunnelmana osin eri genreä tai koska Hollon käännös ottaa paikoin vapauksia sanavalintojen suhteen (kunnioittaen kuitenkin alkuteoksen kielellisesti soljuvaa henkeä), on Poesian julkaisu kielellisesti sutjakkaamman oloinen, ääneen lausuttuna herkullisempi.

Jos minulla on teoksen suhteen jokin ”ongelma”, se liittyy sen tietynlaiseen söpöyteen, ei sen taitavaan sanankäyttöön. Thomas pallottelee kielellistä moniäänisyyttä mestarillisesti, mutta kokonaisuus ei kasva osiaan suuremmaksi. Vaikka runoilijalla ei ole harhaluuloja kuvaamiensa ihmisten sielunelämien alhaisista puolista, on tämä kaikki banaaliuden takana piilevä psykologinen rikkaus, nämä lähes karikatyyreina sivuilta esiin tulevat walesilaiset, jossain määrin liikaa.

Olen nykyhetkeni vanki: tällainen ihmiskuvaus ei tänä aina vain hajonneempana aikana resonoi. Teos on herättänyt vuosien mittaan lukuisia ihastuneita huokailuja: voi voi, tällaisiahan me tavalliset tallukat olemme. Olen eri mieltä. Thomasin teos on kaunis fantasia menneestä ja Walesista, jota ei ollut olemassa edes kirjoitushetkellään. Kollektiivina ihmiset ovat usein primaalisempia ja yksinkertaisempia, eivät kovin syvällisiä, freudilaisia tai jungilaisia unihahmoja. Runoilija on kirjoittajan vapaudellaan yhdistänyt oman sisäisen maailmansa hahmojensa sisäisyyteen, joka tuntuu aina vain pirskahtelevan eksentrisesti vailla elämään myös kuuluvaa tylsämielisyyttä ja ankaruutta.

Edellä sanottu ei tietysti vie mitään pois Poesian perustellulta kustannuspäätökseltä ja ansiokkaalta lopputulokselta. Kysymyksessä on kiistatta esimerkillinen käännösjulkaisu. Kirjassa on jälkisanoina mukana Ilja Lehtisen jälkisanat, jotka valaisevat niin Thomasin elämää kuin teoksen tarkoitusta ja syntyä kiinnostavalla tavalla.

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua