Ralph Fiennes ja Stanley Tucci (Konklaavi). Kuva: Film Nation Entertainment

1

Kari Hotakaisen Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä on kirjanakin julkaistu Suomen Komediateatterin näytelmä. Kirja (Siltala, 2025) on nopeaa ja riemastuttavaa luettavaa.

Hotakaisen komedian juoni on kahden henkilön, kirjailijan ja juontaja-haastattelijana toimivan toimittajan vuoropuhelua kirjamessuilla. Samalla Hotakainen löytää makeat naurut kaikista kirjallisuuden toimijoista: kirjailijoista, toimittajista, kustantajista ja lukijoistakin.

Se kaikki on vain komedian pintaa, koska alla on muutakin: näytelmä kuvittaa muun muassa myyntiluvuille perustuvan kulttuurin kammottavuutta.

Hotakaisen teos paljastaa, miten pitkälle Suomessakin ollaan valmiita amerikkalaismalliseen julkkiksista intoiluun. Kirjan kuvauksessa kirjamessujen tapahtumista voi melkein nähdä yleisön silmissä kiiluvan hehkun heidän odotellessaan lisää paljastuksia.

2

Kesän kirjoihini on kuulunut Kai Ekholmin Kirjoittaminen on helvettiä – Jörn Donner lehtikirjoittajana (Rosebud, 2026). Se selostaa ja kommentoi Ekholmin Åbo Akademin Donner-arkistosta läpi käymiä tuhansia lehtijuttuja ja käsikirjoituksia.

Donnerille journalistinen kirjoittaminen oli yli 70 vuoden ajan kestänyttä arkista työtä.

Donnerista puhuessaan Ekholm sanoo toisinaan reippaastikin: ”Parhaimmillaan hän oli maailmanluokan yhteiskunnallinen journalisti, kehnoimmillaan tabloidilehtien viidenpennin Sokrates, joka jakoi viisauksiaan, kunhan joku kysyi.”

Ja: ”Suomi on Donnerille rajallinen, suvereeni ja kuviteltu poliittinen yhteisö.”

Ikävimmillään Ekholm on vyöryttäessään esiin määritelmädivisioonia kuin kärsisi pahastakin puheripulista.

Mutta iskevimmillään Ekholm kykenee myös napakoihin tiivistyksiin: ”Donner osoitti, että kirjoittajan pitää olla samanaikaisesti kansallinen ja kosmopoliitti.”

Ekholmin teos saa muistamaan ja kaipaamaan Donnerin kaltaisen kulttuurihahmon monialaista tuotteliaisuutta.

Ulla-Maija Svärdin kirjasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittaman artikkelin voit lukea täältä.

3

Viime vuosien laadukkaimpia euroelokuvia on ollut saksalais-itävaltalaisen Edward Bergerin ohjaama Konklaavi (2024; lue arvio). Siitä huolimatta, että merkittävä osa elokuvan tuotannossa käytetyistä rahoista tuli Yhdysvalloista, siitä voi puhua euroelokuvana, koska niin iso osa sen tekijöistä oli eurooppalaisia. Pääosanesittäjät olivat brittejä, italialaisia, toki joukossa jokunen amerikkalainenkin. Elokuva kuvattiin Roomassa, Cinecittàn studioilla.

Brittikirjailija Robert Harrisin suomentamattomaan romaaniin perustuvan elokuvan viehätys on siinä, että vaikka se onkin viihteellistä melodraamaa uuden paavin valintaan liittyvästä juonittelusta, se tuntuu laadukkaammalta kuin itse asiassa onkaan. Näyttelijät, etenkin pääosanesittäjä Ralph Fiennes, ovat kiistämättömän hyviä. Samoin vaikutuksen tekee se huolellisuus, jolla elokuva näyttää uuden paavin valintaan liittyvän seremoniallisuuden, joka kertoo paljon roomalais-katolilaisesta kirkosta.

Konklaavi Yle Teema & Fem -kanavalla ke 2.9.2026 klo 21. Elokuva tulossa myös Yle Areenaan.

4

Viime vuosien vakoiluromaaneista raadollisimpia on latvialais-amerikkalaisen Michael Idovin kirjoittama Vihollisen kätyrit (Publiva, 2025), joka kertoo julkisista lähteistä saatavien tietojen käyttämisestä vakoilussa, poliittisesta korruptiosta ja globaaleista salaliitoista. Venäläis-amerikkalaisen miljonäärin itsemurhaksi otaksutun katoamisen liittyminen CIA:n ja FSB:n väliseen taisteluun saa latvialaissyntyisen CIA-agentin Ari Falkin mielenkiinnon heräämään.

Idovin näkemyksen mukaan tiedustelupalveluiden kuten CIA:n, FSB:n ja Kiinan valtiollisen turvallisuuden ministeriön toimijat sumplivat asiat keskenään miten huvittaa, jotta kaikki pysyisi salassa. Se tulee lähelle vakoiluromaanien klassikon, John le Carrén, pessimististä näkemystä siitä, miten idän ja lännen tiedustelupalveluita ei voi erottaa toisistaan; ne kaikki ovat yhtä moraalittomia, likaisia ja kyynisiä vailla aitoa halua vapauden ja demokratian edistämiseen.

5

Hienointa elokuvamusiikkia muistan kuulleeni Michael Radfordin ohjaamassa William Shakespearen näytelmästä tehdyssä Venetsian kauppias -elokuvassa (2004).

Brittiläisen Jocelyn Pookin säveltämä Purcell-henkinen musiikki sopii elokuvan epookkiin. Alun perin alttoviulistiksi kouluttautunut Pook on menestyneimpiä englantilaisia elokuvamusiikin säveltäjiä, jolta tilataan musiikkia tv-sarjoihin, dokumentteihin ja elokuviin, kuten Stanley Kubrickin viimeiseen ohjaukseen Eyes Wide Shut (1999).

Venetsian kauppias -elokuvan musiikista jäi parhaiten mieleen kontratenori Andreas Schollin esittämä How Sweet the Moonlight. Se jos mikä sopii Shakespearen draamaan, jonka henkilöistä yksi ei voi ymmärtää musiikinvihaajia ja sanoo Paavo Cajanderin klassisen Shakespeare-suomennoksen mukaan näin:

”Mies, joss’ ei itsessään oo musiikkia, jok’ ei oo herkkä sointuin suloille, on valmis petokseen ja juoniin, ryöstöön; yön kaltaiset on hänen sielunsa liikkeet ja halunsa kuin Erebos niin mustat.”

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua