Marja-Leena Tuurna uusi kirja Eeva-Liisa Mannerista on ainutlaatuinen matka luomisprosessin ytimeen – arviossa Näytän sinulle tien

Marja-Leena Tuurna. Kuvat: Warelia / Sanna Breilin

Marja-Leenan Tuurnan kirjoittama ja Tammen vuonna 2021 julkaisema Matka yli vaihtelevien äärten oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Eeva-Liisa Mannerin elämäkerta.

Se on hämmästyttävää, ihmeellistä ja vähän noloakin, onhan Manner Suomen ja ehkä jopa Tampereen merkittävin ja paras runoilija ja näytelmäkirjailija.

Tuurna myöntää, että Matka yli vaihtelevien äärten syntyi liiankin nopeasti Mannerin satavuotisjuhlan kirittämänä. Siitä jäi pois jotakin hyvin oleellista ja äärimmäisen kiinnostavaa – Tuurnan ja Mannerin kaksi vuosikymmentä jatkunut kirjeenvaihto.

Kaikkien suomalaisten runouden ystävien onneksi Tuurna päätti kirjoittaa jatkoa: Vammalassa Kirjakorttelin Yössä julkaistiin (7.8.2026) hänen kirjansa Näytän sinulle tien (Warelia, 2026).

Näin Tuurna kertoo kirjan esipuheessa teoksen synnystä:

”Luin uudelleen ensimmäisiä Mannerilta saamiani kirjeitä. Kirjeenvaihtomme oli henkilökohtaista, enkä aiemmin kokenut oikeutetuksi julkaista sitä jossain… Vuosien harkinnan jälkeen avaan nyt kirjeitämme ja keskusteluitamme.”

Perustelut päätökselle ovat hyvät:

”Tämä kirja on syntynyt erityisesti siksi, että minun jälkeeni – ja niiden jälkeen, joita olen haastatellut – ei kukaan enää tavoita näitä muistoja. Tiedot siitä, millainen ihminen Eeva-Liisa Manner oli kirjailijamyyttinsä takana, katoavat.”

Ensimmäinen tapaaminen

Marja-Leena Tuurna – tai silloin vielä Aarnisuo – tapaa suuren runoilijan ensimmäisen kerran marraskuussa 1960. Tuolloin 20-vuotias kirjallisuudenopiskelija lähettää Mannerille kirjeen ja pyytää tapaamista.

Ihmeekseen hän saa Mannerilta pikaisen vastauksen ja kutsun saapua Mäntykadulle Tampereelle. Marja-Leena (jota Manner kutsuu ”Marjuksi”) lähtee rohkeasti matkaan.

”Etsin Tampereen marraskuisen illansuun hämärässä Mäntykadun. Löysin yksikerroksisen puutalon. Sisäpihalla oli A-porras, numero kahdeksan kellariasunnon ovella. Pari rappua vielä alaspäin ja olin lähellä suurta kirjailijaa! Tuskin uskalsin soittaa ovikelloa. Rohkaisin mieleni ja odotin runon hengettären tulevan eteeni. Mutta oven avauduttua minua tervehtikin iloinen ja naurava nelikymppinen nainen punavalkoruudullisessa esiliinassaan. Hän kertoi paistavansa silakoita ensimmäisen kerran elämässään…”

Martin ja Mikon lapsenvahtina

Saman talon yläkerrassa asuvat Mannerin ystävät Kirsi Kunnas ja Jaakko Syrjä. Siellä Eeva-Liisa saa toisinaan olla Martin ja Mikon lapsenvahtina – ja mikä parasta, pääsee kylpyyn.

No hyvä, takaisin kellariasuntoon. Manner näyttää vieraalle uusimpia runojaan ja vieras tohtii ehdottaa niihin muutoksia – joista muutaman Manner iloisena hyväksyy.

Ystävyys on syntynyt. Tekeillä oleva kirja on vuonna 1964 ilmestyvä Niin vaihtuivat vuoden ajat. Niin alkaa ällistyttävä episodi – Manner rupeaa lähettämään Marjulle runoja sitä mukaa kuin niitä syntyy. Nuori tyttö pääsee seuraamaan Suomen ehkä rakastetuimman runokirjan luomisprosessia lennossa ja tekee siitä myös pro gradu -tutkielman.

Nyt kaikki suomalaiset pääsevät Tuurnan ansiosta lukemaan ja ymmärtämään, miten monien vaiheiden jälkeen syntyy esimerkiksi pakahduttavan kaunis runo Kirkkaat aamut kohoavat!

Maailman ellei jopa Tampereen parasta runoutta. Kuva: Matti Kuusela

Linnut tulevat ja menevät

Manner kutsuu kokoelmaa alkuvaiheessa ”Lintukirjaksi”. Tuurna kirjoittaa:

”Totta tosiaan runoihin pujahti yhä uusia lintuja: pöllö ja helmipöllö, haukka, bubo bubo eli huuhkaja, turdus musicus (oik. turdus iliacus) eli punakylkirastas, metsäkyyhky, uunilintu, orfeuskerttu, kultarinta, närhi, pääskynen, viiriäinen, kotka, kyyhkynen. Erään poistetun runon mukana poistuivat myös satakieli, metsäkansa ja joutsen.”

Linnut runoissa ovat usein symboleja. Mannerilla ne eivät ole vertauskuvia vaan lajiltaan täsmällisiä, reaalisia, luontoon kuuluvia ja merkittäviä itsessään, rikkaana koetun luonnontunteen läpitunkemia.

Manner kirjoitti: ”Monet minun tuotteeni ovat syntyneet inhosta, mutta nämä ovat syntyneet rakkaudesta: äänien ja tuoksujen elämäkerrat.”

Vene, joki, kaislat, sumu

Tuurna saa lukea, nähdä ja kuulla jotain ainutlaatuista: hän seuraa aitiopaikalta ihmeellistä luomisprosessia.

”Saapuneen postin ja runojen keskellä istuin kuin lintuparvessa. Kuulin äänet, näin metsän ja kapean Havisevanjärven. Runokuvat näyttivät hyvin suomalaisilta: vene, vesi, joki, kaislat, sade, sumu, auringonnousu ja -lasku, linnut, punakylkiset hongat, metsä.”

Runot myös muuttuvat, säkeet vaihtavat paikkaa, katoavat iäksi, uusia syntyy, välimerkit vaihtuvat tiuhaan, piste kiukuttelee ja saa väistyä kaksoispisteen tieltä.

”Ymmärsin, etteivät runot olleet syntyneet ykskaks suloisina suvi-iltoina Havisevan rannalla, vaan niihin johti pitkä, mutkikas polku jo vuosien takaa”, Tuurna kirjoittaa.

Lisäksi niissä on läsnä kaikki se, mitä Manner on lukenut, kääntänyt ja kirjoittanut vuosikymmenten aikana. Ja se ei ole vähän.

Ihminen, poliittinen peto

Tuurna nostaa ansiokkaasti esiin Mannerin ekokriittisyyden, joka on jäänyt monelta huomaamatta. Teoksessa Miten kuunnelmani ovat syntyneet Manner kirjoittaa:

”Minua on aina loukannut, että Suomessa – joka on sentään kuuluisa siitä, ettei täällä eläinten, ainakaan kotieläinten, tarvitse juosta ihmisiä karkuun – jotkut ampuvat kaikkea mikä liikkuu. On huono juttu, jos ihminen saa päättää millä olennoilla on lupa elää, millä ei. Luonnonjärjestyksen kannalta kaikki elollinen on yhtä tärkeää ja arvokasta, viime kädessä korvaamatonta. Järjetöntä tuhoamista voi seurata katastrofi, ja maailmanlaajuisessa mitassa on jo seurannutkin. Monet eläimet on tapettu sukupuuttoon, ja vielä useampaa uhkaa sama kohtalo.”

Aamulehteen 14.3.1980 kirjoittamassaan esseessä hän oli vielä rajumpi:

”Luonnonoppineiden puheita kuunnellessa tulee ajatelleeksi, onko ihmisellä, vähäkarvaisella nisäkkäällä, laumaeläimellä, poliittisella pedolla, yleensä mitään tekemistä tärväämällään planeetalla – eikö hän ole täällä liikaa?”

Anna-Liisa Mäenpään valopiiri

Marja-Leena Tuurna pääsee osalliseksi Mannerin tamperelaisen sydänystävän Anna-Liisa Mäenpään valopiirisitä, kuten hän tämän ihmeellisen naisen säteilyä kuvaa.

Tuurna oli auskultoimassa Tampereen yliopistossa ja Mäenpää sai hänet ymmärtämään, mikä on tärkeintä mitä hän voisi työssään tehdä.

Näin kauniisti Tuurna kirjoittaa äidinkielenopettajan työstä:

”Auskultanttina oivallukseni oli kuin herätys: kirjallisuuden opettaminen oli tärkeintä, mitä voisin työssäni tehdä! Se on koulun tärkein oppiaine, sillä se avaa nuorelle ihmiselle paitsi kielen eri mahdollisuuksia myös uusia maailmoita ja ulottuvuuksia.”

Kaikeksi onneksi Tuurna avasi meille myös sen, miten Eeva-Liisa Mannerin runot syntyivät. Paitsi että ne ovat metsäkauriinkauniita, niissä on jotain ylimaallisen pelottavaa, profeetallista. Kas näin alkaa vuonna 1968 kirjoitettu kokoelma Jos suru savuaisi:

”Jos suru savuaisi, maa peittyisi savuun.

Kai se peittyykin jo

ja palaa muinaiseen hahmoonsa yön sydämelle.

 

Valloittajat tulevat, keskiaika on palannut

mutta ilman keskiajan valoa:

taivaskaan ei enää ole kirkas.”

Sanaa ”kulttuuriteko” käytetään nykyään turhan löysästi. Nyt se on ehdottomasti paikallaan: Warelia on tehnyt kulttuuriteon julkaistessaan pienen, kauniin ja viisaan kirjan Näytän sinulle tien.

Matti Kuusela

​

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua