Tarinoita linnanväestä – arviossa Elise Pihlajaniemen Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja

Elise Pihlajaniemi. Kuva: Otava / Sabrina Bqain

Elise Pihlajaniemen (s. 1985) edellinen teos Linnaelämää keskiajan Suomessa (Otava, 2025; lue Kimmo Ylösen arvio täältä) sai innostuneen vastaanoton. Nyt ilmestynyt Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja (Otava, 2026) keskittyy linnojen sijaan enemmän keskiajan ihmisten elämään ja toimii siten itsenäisenä jatko-osana ensimmäiselle teokselle.

Kirja koostuu teemoittain ritareiden, linnanrouvien, ammattilaisten, näkymättömien ja merirosvojen mukaan jaetuista osioista. Jokainen luku alkaa lyhyellä fiktiivisellä katkelmalla, jota seuraa pidempi faktaosuus kyseisestä hahmosta. Mukana on sellaisia historiallisia henkilöitä kuin ritari Erik Axelsson Tott, linnanrouva Elin Gustavsdotter Sture, piispa Hemmig Gadh, tynnyrintekijä Marcus Tunnbindare ja merirosvo Erik Pommerilainen. Sekä monia muita.

Teoksen aloittavassa johdannossa Pihlajaniemi itse hölkkää pitkin Aurajoen rantaa kohti Turun linnaa, joka on ollut hänelle sekä elämän kääntöpiste että kiintopiste. Hänen intohimonsa on herättää historia henkiin ja tehdä keskiaikaa eläväksi. Tässä hän käyttää apuna kuvittelua. Kirja onkin sekoitus tutkittua tieteellistä tietoa, tutkimukseen perustuvaa tulkintaa sekä puhdasta fiktiota. Pihlajaniemi perustelee teoksensa fiktionalisoitia seuraavasti:

”Tämä kirja hyppää faktojen ohella rohkeasti myös fiktion puolelle. Vaikka linnatutkimus nojaakin tutkittuihin, varmoihin lähteisiin, moni asia vaatii tulkintaa. Fiktiivinen lähestymistapa tarjoaa tähän työkalun.”

Itse en ole asiasta aivan yhtä varma. Vaikka kaikki käsitellyt henkilöt ovat sinänsä erittäin mielenkiintoisia, olisi teos mielestäni toiminut ilman biofiktio-osuuksiakin, spekuloimalla ja ehdottamalla mahdollisia tapahtumakulkuja, mutta tämä on tietysti makuasia. Ajatusten sepittäminen todellisille henkilöille tuntuu kirjastoluokkaan 92.2 Suomen historia, keskiaika sijoitetussa teoksessa erikoiselta ratkaisulta, tosin narratiivisuus vaikuttaa tänä päivänä olevan valtavirtaa myös tietokirjallisuudessa.

Tai ehkä vahva fiktiivinen ote olisi erottunut faktasta paremmin, jos lukujen alkukohtausten kertojina olisivat toimineet sepitteelliset sivuhenkilöt sepitteellisine ajatuksineen historiallisten henkiöiden sijaan. Siis hieman samaan tapaan kuin Enni Mustosen tarinoissa, joissa fiktiivinen päähenkilö seikkailee usein jonkun todellisen historiallisen henkilön luona.

Näin Pihlajaniemi esimerkiksi kuvittelee Turun linnan piiritystä johtaneen Nils Turesson Bilken lopun 1300-luvulla:

”Kuulen, miten teltan ovensuuta suojannut nahkatäkänä kiskaistaan sivuun, mutten jaksa avata silmiäni. Avaan jo suuni tiuskaistakseni teltan ovensuussa seisseelle vartijalle herransa ja päällikkönsä kunnioittamisesta, mutta hänen tuttua ääntään ei kuulukaan. Ennen kuin edes ehdin saada silmäni auki, saati tarttua sotakirveeseeni, pikemminkin tunnen kuin näen kaulaani lähestyvän miekan.”

Ei ole tiedossa, tappoivatko Nils Turesson Bilken piiritetyn Turun linnan väki vaiko omat miehet. Mutta se tiedetään, että häneltä katkaistiin kaula.

* *

Tarinoita lukiessa syntyy vaikutelma hieman kiireessä toimitetusta teoksesta. Ehkä ensimmäisen kirjan suosion jälkeen on seuraava täytynyt saada markkinoille mahdollisimman pian? Tekstiin on nimittäin jäänyt harmillisia virheitä. Esimerkiksi falkoneerista kertovassa luvussa sama virke toistuu kahteen kertaan saman tekstikappaleen sisällä, ja Erik Pommerilaisen kuva on päätynyt väärän luvun alkuun Otto von Peccatelin kohdalle.

Tuntuu, ettei Pihlajaniemi tällä kertaa onnistunut aivan yhtä hyvin kuin edellisen teoksensa kohdalla. Tekstin jakaminen osiin temaattisesti henkilöiden mukaan tekee rakenteesta sekavan, kun ajassa hypitään eteen- ja taaksepäin. Lisäksi, kun monissa luvuissa viitataan samoihin linnapäälliköihin ja heidän puolisoihinsa, olisi perinteinen kronologinen järjestys voinut toimia paremmin. Värikuvat olisivat myös elävöittäneet teosta, mutta ymmärrettävästi ne on kustannussyistä korvattu mustavalkoisilla.

Kokonaisuuutena teoksesta jäi hieman hajanainen vaikutelma, vaikka eri henkilöiden tarinat sinänsä olivatkin mielenkiintoisia ja valottivat elämää keskiajalla. Pidin erityisesti piispa Hemming Gadhista, naisiin menevästä, juopottelevasta ja kiroilevasta kirkonmiehestä, joka salasi poliittisista syistä valtionhoitaja Sten Sturen äkillisen kuoleman ja naamioi tämän ruumiin matkatavarapaketiksi. Ja kuten arvata saattaa, menetti myös Gadh lopulta kuninkaan käskystä päänsä.

Loppusanoissaan Pihlajaniemi kertoo vielä uskovansa tieteen yleistajuistamiseen ja tarinallistamiseen. Siinä mielessä Ritareita, linnanrouvia ja merirosvoja onkin kieltämättä onnistunut tavoitteessaan.

Kati-Annika Ansas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua