Mitä nyt pientilallinen voisi metsätilkustaan ymmärtää? Arviossa Teemu Kaskisen Yö ja usva

Kuvat: WSOY / Veikko Somerpuro

Suomessa ei voi välttyä metsältä. Kun lähtee ajamaan taajamista poispäin, saa syliinsä metsää kilometri toisensa jälkeen.

Metsien käyttö on ollut viimeiset parisataa vuotta kuuma peruna.

Milloin ja miten saa kasketa, kenelle metsää kannattaa myydä ja kuka vastaa metsän kasvusta ja hyvinvoinnista?

Kun Venäjän raja meni sodan vuoksi kiinni, kuituvaje pitää täyttää kotikonstein. Ennallistamisen velvoitteet ja liian vähäiset luonnonmetsät pyörittävät päätä lisää.

Suomen ainut virallinen Metsämuseo, Punkaharjulla sijaitseva Lusto, on kohta neljäkymmentä vuotta koettanut tehdä metsästä salonkikelpoista metsänkäytön historiaan, metsätalouteen ja metsän biologiaan liittyvillä näyttelyillään. Viimeisin, kaksi vuotta sitten avattu Metsäsuhteiden maa -näyttelykokonaisuus (lue juttu täältä) haluaa kertoa kaiken suomalaisten metsäsuhteesta.

Suhde-sana on näköjään pinnalla paitsi toimintareality-sarjoissa, myös tutkimuksessa, joka haluaa innostaa ihmisiä kokemaan, eläytymään ja verkostoitumaan.

Jotenkin tulee mieleen 1970-luvulla bisnesmaailmaan ponnahtanut menestysmääre suhdetoiminta (PR).

Onko se kokenut uuden tulemisen tieteessä? Luodaan myönteistä markkinointikuvaa kulloisestakin projektista.

Metsämuseon projekteja, näyttelyjä ja tutkimusta tukee hankerahoituksilla Suomen Metsäsäätiö, jonka rahoittajia ovat osaltaan myös suuret metsäyhtiöt.

* *

Miksipä jaarittelen näistä, kun pitäisi puhua Teemu Kaskisen kirjajärkäleestä, jossa vilisee myös joukko metsäperkeleitä? Näitä metsäntutkijoita ja toimijoita, jotka viimeisten neljänkymmenen vuoden ajan ovat ohjailleet suomalaista metsänkäyttöä?

Kaskisen Yö ja usva (WSOY, 2025) on yritys päästä juurille, sinne missä päätökset tehtiin, keski-ikäisten miesten ruutupaitaisiin salaseuroihin ja seminaareihin, joissa tuoksuivat sarkahousut, dieseli, teräketjuöljy ja termoskahvi.

Sinne, missä fläppi- ja liitutaulu vinkuivat ja huopakynä suhisi tavoiteltavia teholukuja.

Siellä tehtiin vimmatusti laskelmia, jotta katkeamaton materiaalivirta teollisuudelle olisi taattu. Näin oli ollut, ja näin piti aina oleman.

Sillä Suomi elää metsästä ja metsäteollisuus on sen neljäs jalka, puujalka.

Suomi, vihreän kullan maa, ei saa valua asiantuntemattomiin kouriin. Mitä nyt pientilallinen voisi metsätilkustaan ymmärtää? Pantakoon hänet kuriin säädöksin ja lain.

Niinpä Suomessa käytiin lukuisia metsäoikeudenkäyntejä 1970- ja 1980-luvulla. Omistaja kun oli hengenpitimikseen kaadattanut vähästäänkin väärin.

Siitäkin Yö ja usva ansiokkaasti muistuttaa.

Nykyiset avohakkuukauhistelut ovat näihin kiistoihin verrattuna pientä. Metsänomistaja myy omastaan, kun syytä on ja hinta kohdillaan, istuttaa taimikkoa ja pitää metsäpohjan itsellään.

Kauhistelijat eivät lopulta häntä kiinnosta. Luontoarvot ovat pennejä metsätilin rinnalla, jolla remontoidaan emännälle keittiö.

Metsänomistaja katsoo korkeintaan metsäyhtiön sponsoroimaa Savottaa televisiosta ja ihailee Ponssen ulottuvuuksia.

Että sitä Timberjackin kävelevää metsäkonetta ei saatukaan kävelemään.

* *

Kaskisen romaanissa aika käy hitaasti. Siinä perataan menneiden sukupolvien päätöksia kiusallisen tarkkaan, joku sanoisi vainoharhaisesti.

Kaskinen ilmiselvästi nauttii astua seminaarien tunkkaisen salaseuraan, noihin ukkojen jaarittelumoottorilla käyviin konjakintuoksuisiin palavereihin.

”Meidän täytyy perustella asioita välinpitämättömille tai vihamielisille kollegoille. Perustelut menevät niin mutkikkaiksi, etteivät samanmielisetkään saa niistä selvää. Saati lattapäinen metsäväki. Ehkä me itsekään emme enää ymmärrä selityksiämme. Asiat eivät muutu mihinkään, ikinä.”

Näiden tutkijoiden rinnalla nykyiset suoran toiminnan ihmiset sentään tekevät laittomat tekonsa usein päivänvalossa koneurakoitsijan leipätyötä harmillisesti torpedoiden.

Nyt operoidaan reilusti julkisuudella ja julkisuudessa, silloin 1980-luvulla pyhässä Metlassa tapeltiin enemmän keskenään.

* *

Yksi päähenkilöistä on nainen, enteellisesti Susi nimeltään. Hänen kantonsa on tutkija Taisto Pasanen, jonka sitkasta puun väärältä puolelta kiertämistä Susi seuraa.

Kaikilla on syntinsä, jotka olisi mukava survoa sammaleeseen.

Yön ja usvan jaksaa lukea, jos metsään on jokin suhde.

Isäni oli maanmittari, jonka työ metsänarvioinnissa perustui Kaskisen kuvaamiin tutkimuksiin.

Metsä oli hänelle intohimo. Metsän hän tunsi jo teini-iästä Laatokan Karjalan Korpiselän kuukausia kestäneiltä savotoilta.

Sodat käynyt maanmittari ei ollut kiinnostunut enää metsäsodista. Hän halusi maanomistajan hyvää ja koetti toimia parhaan tietämyksensä mukaan oikeudenmukaisesti.

Kirjaa lukiessani näen miten hänen kaltaisiaan metsien ammattilaisia, mutta rivimiehiä opetettiin tiettyihin menetelmiin. Olin itsekin töissä useampana kesänä metsänarvioinnin koealoilla sihteerinä. Kirjasin ylös metsätyyppejä, kuitua, tukkia ja sekapuuta, vaneeriksi kelpaavaa ja närettä.

Puu jakautui eri arvoluokkiin ja se kävi järkeen.

Tutkimukseenhan sekin jaottelu perustui. Mitattiin puuta rinnankorkeudelta ja neljän metrin korkeudesta, puulle löytyi myös korkeus ja tilavuus.

Ja sitä myöten hinta.

Työ oli välillä puisevaa ja metsä läpikäymätöntä tiheydessään. Niskaan satoi useammin kuin paistoi.

Metsä oli palstoja, pyykkejä, mittakeppejä, seuranaan teodoliitti, millimetripaperi ja aina samat eväät.

Metsänarviointi opetti kunnioittamaan kasvua ja puun pitkää kiertoa. Puu kaadettiin hyötymielessä yleensä vasta vähintään satavuotiaana.

Puupelloista vasta haaveiltiin. Tai joku haaveili.

* *

Yö ja usva on Kaskisen vanhatestamentillisen ylipitkä saarna metsän arvoista ja sen käytön määrittelystä.

Kun suomalainen metsästrategia edelleen puuttuu, tällainen kirja on tarpeen jo ihan kansansivistäjänä. Se raivaa näkymää nykyistä metsätietoutta pohjustavaan tilanteeseen.

Romaani on myös yllättävän hauska puusta todella pitkälle juurakkoon ja maisemaan etenevästä seikkaperäisestä tarinoinnista huolimatta.

Kaskinen on humoristi, mikä on nähty myös hänen käsikirjoittamissaan tv-sarjoissa. Kaskinen tölvii ja kääntelee olemassaolevia instituutioita ja niiden toimintaa, poliitikkoja, virkavaltaa ja ulkoministeriötä välillä niin, ettei Ylekään ole aina osannut kädet ojossa ottaa vastaan tämän näkyjä.

Mutta suuri romaani Yö ja usva on jo sen sisäisissä viittausten määrässä.

Siinä siteerataan nokkelasti olemassaolevia klassikoita aina Pyhän Krysostomoksen pääsiäissarnaa myöten. Kyllä lukija pääsee repeilemään, jos yleissivistystä riittää.

Kaskisen ihmiskuvaus on varsinkin herkullista. Tutkijan henkinen pienuus ja tunnustuksen tarve tulee esiin hänen mieltymyksessään maisemamaalaukseen. Tuherruksia esitellään antaumuksella, sillä jokainen meistä, varsinkin tutkija, on pohjimmiltaan taiteilija.

* *

Yö ja usva on samalla tavalla ensyklopedia suomalaiseen metsään ja sen kasvuun vaikuttaviin tekijöihin kuin Waltarin Sinuhe egyptiläinen on muinaisen Egyptin kulttuuriin, tapoihin, arkeen ja politiikkaan.

Molempia voi lukea vain faktoja etsien, mutta molempia voi lukea myös silkasta inhimillisestä kiinnostuksesta.

Mikä teki Sinuhesta lääkärin? Mikä teki metsäntutkijoista toistensa kanssa kahnaavia veitikoita – vai verta imeviä itikoita?

Metaforat luontoon ja metsämaisemaan sen pinnanmuotoja myöten on nautinnollisesti kuvattu.

Teos on kuitenkin yllättävän vähän kiinnostanut suomalaisia kirjallisuuspiirejä.

Se on selvästi liian vaikea kirja. Vai liian paksu?

Olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiseen. Tätä kirjaa ei voi luonnehtia muutamalla lauseella.

Se vaatii istumaan ja uppoamaan.

Kirjan luettuaan ei ole enää huutamassa jyrkkää eitä avohakkuille tai kiiruhtamassa suojelemaan lahoa pölliä.

Asiat ovat paljon monimutkaisempia. Myös metsässä.

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua