Metsänomistajat on saatu hakkaamaan metsiään kuitupuuna omaksi tappiokseen, Teemu Kaskinen sanoo

Kuva: Teemu Kaskisen kotialbumi

Anne Välinoro, teksti

Teemu Kaskinen tekee kotonaan Etelä-Karjalassa Savitaipaleella töitä puiden ympäröimänä. Hän seuraa metsien muutosta vieressään. Eikä pidä siitä, mitä näkee.

Otan Kaskiseen yhteyttä, koska olen lukenut hänen syksyllä 2025 ilmestyneen kirjansa Yö ja usva (WSOY; lue arvio). Se on hauska, mutta seitsemänsataasivuinen romaani suomalaisen metsäntutkimuksen konkeloista ja tekijöistä vuodesta 1980. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen päihittää sen vajaalla sadalla sivulla.

Molemmat kertovat kokonaisen maailman muutoksen. Waltari upposi 3 000 vuoden takaiseen Egyptiin niin, että teosta voi edelleen lukea egyptologisena faktana. Niin on ollut ja niin on aina oleva -lause kuvastaa puolestaan sen ihmispessimismiä.

Kaskinen uppoaa viimeiseen neljäänkymmeneen vuoteen suomalaisessa metsäntutkimuksessa samalla kiihkolla. Miksi metsä ei annakaan sitä enemmän tuottoa mitä enemmän sitä hakataan? Kuka suomalaista puunkäyttöä hallitsee?

Romaanissa on tunnistettavia tutkijoita ja toimijoita Metlasta (Metsäntutkimuslaitoksesta, joka sittemmin sulautui Luonnonvarakeskukseen), metsähallituksesta, metsäyhtiöistä, Helsingin yliopistosta ja kentältä. Kaskinen liikkuu kunttamatona ja mäntypistiäisenä yhtä luontevasti kuin metsäherrojen kamareissa ja tutkijoiden seminaareissa.

Teemu Kaskisen Yö ja usva -romaanista on tehty sen ansiokkuudesta huolimatta vain vähän arvioita. Kuitenkin suomalainen metsäntutkimus ja metsien käyttö ovat framilla ja vastauksia kaivattaisiin. Kuva: WSOY

Mikä on oikea tapa suojella metsää? Tarvitseeko metsä suojelua ja kuka sitä parhaiten suojelisi? 600 000 yksityistä metsänomistajaako, Greenpeace ja muut ympäristöjärjestöt vai luonnonvarakeskus? Ehkä sittenkin suuret metsäjätit, Stora Enso, UPM ja Metsä Group, jättämällä avohakkuut tekemättä?

Mistä oikeastaan pitäisi metsän suhteen puhua, puista, ilmastokriisistä vai metsänomistajien asenteista? Pitääkö vanhojen metsien vaalimisesta olla lopultakaan niin tohkeissaan ja onko metsä todellinen hiilinielu?

– Jos me on kohta kaikki suot aurattu ja ojitettu hiilipäästöiksi, niin kyllähän tässä hereillä pitäisi olla ja keskustella metsästä. Mitäpä muita hiilinieluja meillä on kuin metsä? Ne metsänkasvun arviot, joilla suomalaista metsänhoitoa ja hakkuita on perusteltu, ne ovat heittäneet 20 prosenttia yläkanttiin. Tämän Luonnonvarakeskuskin keväisessä webinaarissaan tunnusti.

– Se on taas yksi henkselien paukuttamisen jälkeinen epäonnistuminen ja todistaa osaltaan, että tämä suomalainen metsänhoito on ollut samanlaista metsän hyväksikäyttöä kuin muuallakin. Jossain vaiheessa sitten tulee pää vetävän käteen. Jos puhutaan kestävyydestä, niin sitten kai sen pitäisi olla kestävää, Kaskinen pilkkoo.

Kirkastettakoon pari käsitettä: hiilinielu tarkoittaa metsissä olevien puiden määrää. Jos metsät kaadetaan riittävän harvoiksi, hiilinielua ei enää ole jäljellä. Ja toisinpäin: hiilinielua pystyy kasvattamaan vain lisäämällä metsässä olevaa puuston määrää. Metsänomistajan kannaltahan tämä kuulostaa myös taloudellisesti järkevältä.

Ainoa taho, mikä tästä ei pidä, on Kaskisen mielestä selluteollisuus. Se on hankkinut lukuisan määrän tiedottajia ja lipunkantajia tavoitettaan vetämään. Kuitupuun harvennushakkuita kasvattamalla on otettu vuosikymmenien aikana niin paljon kasvavaa puuta pois, että meillä on luontokato, mutta hiilinielut vähissä.

Uusia tehtaita, mutta mitä varten?

Mutta väheneekö sellun tarve lähivuosina kun sanomalehtiä painetaan yhä vähemmän paperille ja muutkin painotuotteet siirtyvät digitaalisiksi? Ei kai nyt vessapaperia varten tarvita lisää tehtaita?

– Keski- ja Pohjois-Suomeen on tehty 2000-luvulla isot tehdasinvestoinnit ja ne tarvitsevat jatkuvan raaka-ainevirran pitkälle tulevaisuuteen. Metsäteollisuuden jalostusaste on Suomessa laskenut. Kun paperiteollisuus vedetään alas, Suomesta viedään lähinnä sellua ja kartonkia.

Korkean teknologian puuteollisuuden tuotteet, kuten tekstiilit, lääkkeet tai muovinkorvikkeet, ovat vielä nappikauppaa selluteollisuuden volyymien rinnalla, tietää Kaskinen. Kuva: Teemu Kaskisen kotialbumi

Kirjassa käydään läpi suomalaista metsäntutkimusta syventymällä neljän vuosikymmenen aikana tapahtuneeseen, Kaskisen sanoin manipulaatioon, jonka myötä saatiin hakkuutavoitteet täytettyä.

Siis mihin manipulaatioon?

– Metsänomistajat on saatu hakkaamaan metsiään kuitupuuna omaksi taloudelliseksi tappiokseen. Se tavoite sanottiin aivan suoraan 1983 Pekka Kilkin suulla: meidän täytyy manipuloida metsänomistajia, että saadaan Suomen alueelliset ja valtakunnalliset hakkuutavoitteet toteutettua. Seitsemänkymmentä prosenttia teollisuuden käyttämästä puusta tulee yksityismetsistä.

– Ja kai jos kyse on suurista raaka-ainevirroista, suunnitelmien ja ennusteiden täytyi olla pitäviä. Kone viritettiin tuottamaan kuitupuuta taimikonhoidosta lähtien. Ja kun siihen osallistui niin moni, se tuntui ihan normaalilta.

Suomalainen metsäntutkimus on ollut Kaskisen mielestä suomalaisen metsäpolitiikan apuväline, vaikka monet tutkijat ovat tehneet pyyteetöntä työtä.

Pekka Kilkki (1939–1990) oli professori, joka uudisti suomalaisen metsätalouden suunnittelumenetelmiä ja metsänarvioimista.

Kaskisen mielestä Suomessa elää harha, jossa metsänomistajan eli puun myyjän ja metsäteollisuuden, puun ostajan, edut olisivat yhtenevät.

– Mutta nehän eivät ole samat. Ne ovat vastakkaiset. Markkinataloudessa tasapaino voi syntyä vain sellaisissa oloissa, jossa osapuolet saavat toimia vapaasti ja niillä on käytössään kaikki tarvittava tieto. 1980-luvulle saakka tilannetta hallittiin niin, ettei ollut mahdollisuutta toimia vapaasti. Itse asiassa vielä 2000-luvulle asti oli pakko kuulua metsänhoitoyhdistyksiin.

– 1980-luvulta lähtien tilannetta on hallittu tiedottamalla ja säännöstelemällä tietoa, Kaskinen karsii.

Teemu Kaskisen sanoo, ettei hän ole metsästä puhuessaan kenenkään puolella, ei edes luonnonsuojeluliikkeen. Hän haluaa vain ajaa metsänomistajan radikaalia vapautta, joka pitää sisällään myös vastuun. Kuva: Teemu Kaskisen kotialbumi

Tärkeää Kaskiselle on myös se, ettei metsän- ja maanomistajien yhteisomistuksessa olevia vesistöjä saisi sotkea jonkin yksityisen tahon edun nimissä.

Niiden, jotka metsästä ovat kiinnostuneita, kannattaisi todella olla eikä vain uskoa niitä keskeisiä ihmisiä, jotka palkkansa eteen metsästä puhuvat.

– Kenellä on eniten rahaa, sillä on mahdollisuus ostaa eniten ruutuaikaa. 1980-luvulla tajuttiin myös tämä, Kaskinen muistuttaa.

Mistä tietoa, jos ei tutkijoilta?

Mistä pienmetsänomistaja sitten voisi saada puolueetonta tietoa, jos metsäteollisuus ajattelee vain omaa etuaan eikä tutkijoihinkaan voi luottaa?

– Kirjaa kirjoittaessani pysyttelin tietoisesti erossa niin sanotuista hörhöporukoista, luonnonsuojelijoista kuin jatkuvan kasvatuksen kannattajistakin. Halusin vain olla epäkohtien paljastaja. Ja omat tietoni olen saanut lukemalla, vertaamalla ja haastattelemalla. Mutta se tiehän ei ole kaikille mahdollinen. Sanoisin, että jos tekee ja ajattelee päinvastoin kuin metsäteollisuus ja maa- ja metsätalousministeriö neuvovat, on jo oikealla tiellä.

Mutta ei kai metsästä huolissaan olevan ole mahdotonta saada vastausta perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten ovatko metsät muuttuneet hiilinieluista päästölähteiksi ja mitä juuri minä voin tehdä?

Kaskinen kaivaa esiin Luonnonvarakeskuksen (Luke) Metsien hakkuumahdollisuudet ja hiilinielulaskelmat -webinaarissaan tammikuussa 2026 esittämät ennusteet metsiemme tilasta. Ne todistavat metsiemme muuttuneen päästölähteiksi ja tämä jatkuu myös laskentakaudella 2031 ja siitä eteenpäin kymmenen vuotta, jos tällä tiellä jatketaan.

Vuodesta 2040 metsät ovat jopa vielä pahempi päästölähde.

– Tutkimusprofessori Annika Kankaan johdolla laadittu analyysi Suomen metsien ja maaperän ja puuston kasvihuonekaasulaskennan epävarmuuksista vahvistaa, että nykyinen kasvihuonekaasuinventaario on tehty asianmukaisesti ja kansainvälisten ohjeiden mukaisesti. Meidät erottaa länsinaapuristamme se, että meillä suot on ojitettu, Ruotsissa ei, muistuttaa Kaskinen.

– Tähän asti tietyissä piireissä hellitty ajatus, että metsät kasvavat aina vain sankemmiksi, tuuheammiksi ja tiheämmiksi toimimalla niin kuin on viimeiset neljäkymmentä vuotta toimittu, on pielessä.

– Liikaa harventamalla ja nuorena hakkaamalla saadaan vähäpuustoisia metsiä. Se on tiedetty aina. Jossain kohtaa se vain päätettiin unohtaa, Kaskinen miettii.

Kelle myyn?

Kun metsänomistaja haluaa teettää keittiöremontin tai ostaa uuden auton, hän myy puuta. Ja nyt riittää ostajia. Mutta kenelle puu kannattaa myydä ja miten sen hinta määräytyy?

– Suomalaisessa puun pystykaupassa sen arvo selviää vasta hakkuiden jälkeen. Ensin annetaan tarjous, jossa määritellään hinta erikseen tukkipuu- ja kuitupuukuutioille. Todellinen hinta tulee kuitenkin vasta sitten, kun puut on motolla kaadettu ja katkottu. Katkonnan vaikutus metsänomistajan tiliin on erittäin suuri ja sitä ei pidä aliarvioida.

– Katkonnassa rungot pätkitään tietyn mittaisiksi ja se vaikuttaa tukkipuun määrään. Tukista saa kolminkertaisen hinnan kuituun verrattuna. Mutta jos yhtiö, joka toimii sellubisneksessä, haluaa saada kuitua, se katkoo rungot niin, että tukkimäärä on mahdollisimman pieni ja kuidun osuus suuri. Ja metsänomistaja ei pysty tälle asialle tekemään yhtään mitään – paitsi tietysti valitsemalla ostajan.

Kaskisen Yö ja usva -romaanissa (WSOY) katkonta on osa suurta kokonaisuutta, joka on rakennettu hyödyttämään kuiduttavaa metsäteollisuutta.

Alaharvennukset eivät lisää jäljellejäävän puuston kasvua.

– Se voi olla iso menetyksen paikka. Alaharvennuksia ei kannattaisi tehdä muutenkaan, saati harventaa liian harvaksi. Parin vuoden takaisten tutkimusten mukaan vain 20 prosenttia ensiharvennuksista oli Tapion suositusten mukaisia koko Suomessa. Metsänomistaja menettää ne puut ja niiden kasvupotentiaalin. Jäljelle jäävien runkojen järeyskehitys ei ikinä tuo takaisin sitä tiliä, minkä hän menettää.

– Harvaksi hakatussa metsässä tyveytyminen muuttaa puun runkoa kartionmuotoiseksi. Sahalla ne läskit siitä puun alaosasta lentää kuitupuupinoon. Harvennushakkuut ja katkonta ovat niitä asioita, mihin metsänomistajan kannattaa kiinnittää huomiota.

Luonnonmetsiä on Suomen metsäalasta enää vajaat 15 prosenttia. Kuva: Anne Välinoro

Itselläsi on myös metsää. Mitä teet sille?

– En mitään. Odotan tukkipuun kasvua ja tarvetta. Josko siitä puusadosta jotakin jopa rakentaisi, joku, joskus. Siellä kasvaa kuivalla kankaalla suoraa mäntyä. Metsä on mulle sellainen lapsien kanssa -paikka, haetaan joulukuusi ja kävellään. Testimielessä istutin vähän tammeakin. Kun kourallisen viskaat sinne terhoja, ainakin yksi alkaa kasvaa.

– Tammen kasvatus on ekoteko. Se lajimäärä, mikä tammesta ja tammessa pystyy elämään, on huima. Onhan se pitkäikäisyyden ja elämän vertauskuva. Tammi antaa perspektiiviä kauas tulevaisuuteen, miettii Kaskinen.

Etelä-Karjala on tehtaiden ja Venäjän rajan kiinni menon vuoksi puupula-aluetta. Metsien hakkuut tehdään rankalla kädellä.

Saimaan saarissa Tornatorin omistamia luonnonsuojelu- ja metsäalueita on hakattu surutta, eikä ely-keskus perään hauku, tietää Kaskinen.

Lappeenrannan omistamia ulkoiluun tarkoitettuja metsäalueita hakataan myös, enemmän tai vähemmän krouvisti. Jos ei ole selkeää suojelupäätöstä niiden käytöstä, ne ovat metsätalouden piirissä.

– Nyt eletään taloudellisesti sen verran kireitä aikoja, että katsotaan, että se kannattaa.

Kaskisella on raaka näkemys Etelä-Karjalan metsien arvosta. Alueen metsänkäyttöä leimaa edelleen evakkoidentiteetti. Mitä tynkäalueen suojelulla on väliä, kun kaikki kaunis jäi Venäjälle. Alueella ei myöskään ole yhtään kansallis- tai luonnonpuistoa ja suojelualueitakin on vähiten kaikista Suomen maakunnista.

– Eteläkarjalaisen luontosuhteen ja ympäristörikoksen välinen raja on veteen piirretty viiva, Kaskinen sivaltaa.

Kun Kaskinen katsoo maakunnan karttaa, hän kiinnittää huomionsa paitsi Saimaan selkään, erityisesti lampiin, joista pienimpienkin, suppalampien rantaan on vedetty sinisiä viivoja. Turvemaita on ojitettu vimmatusti ja alueille istutettu metsää.

Mihin katsot metsään mennessäsi?

– Maaperään. Maaston muotoihin. Se on moniaistinen kokonaisuus. Kun siellä on, maaston muodot johdattavat metsässä liikkumista.

Suomalainen metsä on maastonmuodoiltaan Siperian taigametsävyöhykkeelle tunnusomaisesti vaihtelevaa ja kumpuilevaa. Kuva: Anne Välinoro

– Suurin suomalainen luontokatastrofi itsenäisen Suomen historiassa on Itä-Karjalan valloitus jatkosodassa ja sen menetys. Menetetty metsäpinta-ala piti saada voitettua takaisin ojittamalla. Muun muassa koko Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon rajaseutu, järvien, jokien ja lampien täplittämä alue on paskottu. Saimaa läpivirtausvesistönä pysyy jotakuinkin käyttökelpoisena. Natura-alueistakin on kolmasosa järvenselkää.

Mitä uskot kirjallasi saavasi aikaan metsäasenteissa? Onhan sinulla edeltäjiä Veikko Huovisessa ja Pentti Haanpäässä, Ilmari Kiannossakin?

– Haanpään aikana kilpailua ei tuolloin juuri ollut metsäasioista kirjoitettaessa. Suomi Filmi teki paljon tukkilaiselokuvia. Nyt on liikaa erilaista humppaa ja podcastia. En liioittelisi kirjallisuuden merkitystä.

Entä mikä on suhteesi UPM:ään, Stora Ensoon ja Metsä Groupiin?

– Käytän tuotteitaan. Isoja työllistäjiä. Ne ajavat omia etujaan, kuten ison yritysten pitääkin. Mutta kansalaisten ja toimittajien kannattaa seurata valppaana mihin uskoo.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua