Markku Soikkeli on kirjoittanut teoksen sodasta ja kaunokirjallisuudesta – sota-aihe raflaa enemmän kuin rauha

Kuva: Vastapaino

Sotaromaanien kirjoittaminen on tietyssä mielessä helppoa. Aihe kiinnostaa jo valmiiksi monia lukijoita, eikä dramaattisten tapahtumien keksimiseksi tarvitse nähdä vaivaa. Henkilöhahmojen kuolema ei vaadi pohjustusta, koska sodassa kuolema voi tulla äkkiarvaamatta. Kun kirja tarvitsee uusia ihmisiä, täydennysmiehet ratkaisevat ongelman kätevästi.

Niinpä historia on täynnä sotakirjoja, joiden taiteellinen arvo on olematon. Markku Soikkeli keskittyy kirjassaan Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino, 2026) niihin teoksiin, jotka ansaitsevat tulla huomatuiksi ja muistetuiksi.

Välttämättömyydenkin pakosta Soikkeli sivuuttaa suomalaiset sotakirjat pelkillä maininnoilla. Niistä on yllin kyllin erityistutkimusta. Kansa osaa Tuntemattoman sotilaan repliikkejä jo valmiiksi ulkoa.

Ilias aloittaa pitkän kirjallisuushistoriallisen vaelluksen. Soikkeli etenee roomalaisten sotakertomusten kautta ritariromaaneihin ja edelleen Tolstoihin.

Enin sotakirjallisuus on syntynyt maailmansotien jäljissä. Tässäkin näkyy, että sotateknologian kehitys ja uudenlaiset viestimet ovat pakottaneet kirjailijoita reagoimaan. Todellisuuskuvausta vääristää se, että rauhasta on vaikeampi kirjoittaa kiinnostavasti kuin sodasta. Rauha ei raflaa.

Uudemmassa kirjallisuudessa oma suosikkini Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet on erityisen tärkeä, ja satiirinen Joseph Heller saa Soikkelilta kokonaisen luvun. Hemingwayn kirjoja ei voi tietenkään sivuuttaa, ja Soikkeli havaitsee, että myös Kafkan teokset heijastelevat sitä, kuinka sotiin liittyvät järjestelmät lamauttavat inhimillisyyden. Kaikkein uusimmasta kirjallisuudesta Svetlana Aleksijevitš on poikkeuksellisen merkittävä muutenkin kuin Soikkelin esiin nostaman Sinkkipoikien ansiosta.

Kirjallisuushistoriallisten katsausten tärkeimpiä puolia on, että lukija voi löytää suotta unohtuneita kirjoja. Mihail Bulgakovin Valkokaarti epäilemältä ansaitsisi perehtymistä senkin takia, että se sijoittuu Ukrainaan ja Kiovaan. Kustannusyhtiöt saisivat puolestaan huomata, että Vietnamin sodasta kirjoittanutta Tim O’Brienia kannattaisi suomentaa lisää.

Erityisesti Saksan historian ja kirjallisuuden osalta Soikkeli nostaa esiin vähälle huomioille jääneitä asioita. Saksalaiset luulivat maan menestyneen varsin hyvin sodassa. Antautuminen tyrmistytti. Toisen maailmansodan jälkeinen sotakirjallisuus ei ollut Saksassa suurta menestystä. Vasta Eichmannin vuonna 1961 olleen oikeudenkäynnin jälkeen keskitysleireistä alettiin puhua nimellä. Myöhemmin ne peittivät ikään kuin tavallisemmat sotakokemukset. Oireellista on, että raunioista kertova Heinrich Böllin vuosina 1949–51 kirjoittama Enkeli oli vaiti julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1992. Alkuaan sitä pidettiin liian masentavana.

* *

Koko kirjallisuushistoriaa käsittelevä teos sisältää välttämättä monia puutteita. Kirjoittajan on suostuttava jättämään paljon pois. Helpointa kritiikkiä on sivuutettujen kirjojen luetteleminen.

Silti en malta olla sanomatta, että Angolan sotaan sijoittuva António Lobo Antunesin Hevonkuusessa olisi hyvä lisäys siirtomaasotaa kuvatessaan. Suoranaisena puutteena pidän sitä, että Latinalaisesta Amerikasta vaietaan täysin. Perulaisen nobelistin Mario Vargas Llosan Maailmanlopun sota on historian tärkeimpiä sotaromaaneja. Sen vyörytystä voisi sopivasti täydentää pienimuotoisempi Andien intiaaneista kertova Manuel Scorzan Rummunlyöntejä Rancasin puolesta.

Nykyinen Ukrainan droonisota odottaa kuvaajaansa, ellei sitten joku scifikirjailija ole osannut ennustaa, mitä siellä tapahtuu nyt.

Arto Köykkä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua