Oliko Jean Sibelius aito natsi vai hyväuskoinen myötäilijä? Uutuuskirja kertoo päivästä, jolloin Ainolan jättiläiseen iski morkkis

Kuva: Vastapaino

Voi kunpa Aino olisi tuona hetkenä pystynyt muuhunkin kuin vääntelemään käsiään ja pyyhkimään silmiään viereisessä huoneessa. Tuvan puolella istui hänen miehensä Jean ja viritteli tulta Ainolan vihreään takkaan.

Kohta siellä paloi aivan liian arvokkaita papereita: alkuperäisiä partituureja, mahdollisesti muistiinpanoja ja päiväkirjoja ja hyvin todennäköisesti pitkälle valmis ja vuosikymmeniä odotettu 8. sinfonia.

Jäljelle jäi vain lyhyitä sinfonian fragmentteja sekä suuri määrä vastausta vailla olevia kysymyksiä. Moni niistä liittyy Sibeliuksen suhtautumiseen natseihin ja Hitlerin Saksaan. Mahdolliset päiväkirjat vuosilta 1936–1942 ovat sopivasti kadonneet.

Hävittikö ne Jean itse, vai tekikö sen kenties Aino suojellessaan haukan lailla miehensä mainetta?

Ainolan polttajaiset on ajoitettu kesään 1945, Hitlerin itsemurhan ja Saksan häviön jälkeiseen aikaan. ”Jollakin tasolla Jean Sibelius teki Ainolan takan ääressä vertauskuvallisen itsemurhan”, arvioi tietokirjailija Antti Vihinen. Mutta miksi?

Kotimaa vaikenee

Kansallissäveltäjämme natsiyhteydet ovat olleet kuuma Sibelius-tutkimuksen aihe 2000-luvulla. ”Syyllinen” tähän on Tampereelta kotoisin oleva tietokirjailija, filosofian tohtori Antti Vihinen, joka nosti aiheen esiin väitöskirjassaan 26 vuotta sitten. Vihinen tunnetaan muun muassa Lahden Sibelius-talon entisenä johtajana.

Vihisen nyt kirjoittama Sibeliuksen katumuspäivä 1943 (Vastapaino, 2026) kokoaa yhteen kaiken, joka Sibben natsiyhteyksistä on tiedetty, sanottu ja tutkittu Suomessa ja ulkomailla.

Siis etupäässä ulkomailla. Vihistä itseään ja Veikko Murtomäkeä lukuun ottamatta suomalaiset tutkijat ja toimittajat ovat lähinnä vaienneet aiheen kuoliaaksi tai ainakin selitelleet säveltäjän natsiyhteydet parhain päin. Tähän joukkoon kuuluu Vihisen mukaan esimerkiksi hyvin vaikutusvaltainen Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja ja -kriitikko Vesa Sirén.

Tuttu oikeistopiireissä

Vähättely on historiallisesti katsottuna väärin ja sitä paitsi turhaa. Kansallissäveltäjämme ei tietenkään ollut mikään tyhjiössä elänyt musiikkinero tai -jumala, joka olisi keskittynyt vain puhtaan ja absoluuttisen taiteen tuottamiseen irrallaan ympäröivästä todellisuudesta.

Päinvastoin: sisällissodan jälkeen Sibelius oli tunnettu hahmo oikeistopiireissä, Finlandian, Jääkärimarssin ja Ateenalaisten laulun säveltäjä ja Lapuanliikkeen kannattaja. Näin Vihinen:

”Poliittisesti hänet on helppo asemoida oikealle, ei ehkä äärimmäiseen räyhälaitaan, mutta lähelle kansallisia, nationalistisia virtauksia kuitenkin. Ei siitä pitkä matka 1920-luvulla nousseisiin Euroopan fasistisiin liikkeisiin ole.”

”Kansallista kastiketta”

Saksa oli Sibeliukselle tärkeä maa. Hänen ensimmäinen (1889) ja viimeinen (1931) ulkomaanmatkansa suuntautui opiskelukaupunki Berliiniin. Toinen etappi oli Wien. Niissä oli vain yksi ikävä puoli: Sibelius jäi marginaaliin, eikä hänen musiikkiaan otettu saksankielisessä Keski-Euroopassa vakavasti.

”Sibeliuksen päiväkirja on täynnä alemmuudentunnetta, itsesääliä, huonoa itsetuntoa, kateutta, kaunaa ja itsemurhaa hautovan säveltäjämörököllin synkkiä mietteitä. Sinnikäs tissuttelu, suoranainen alkoholismi, värittää ailahtelevaisuuteen ja vainoharhaisuuteen taipuvaisen säveltäjän mielenmaisemaa.”

Saksa torjui Sibeliuksen, mutta avasi aluksi ovet modernisteille kuten Gustav Mahlerille ja jopa Arnold Schönbergille. Tämä jäi iäksi suomalaisen hampaankoloon. Angloamerikkalaisissa musiikkipiireissä vastaanotto oli täysin toisenlainen.

Mahlerin mielestä Sibeliuksen musiikki oli ”kansallista kastiketta”. Vielä jyrkempi oli filosofi ja musiikkitieteilijä Theodor Adorno, jonka mukaan ”Sibeliuksen sinfonioissa oli yhtä paljon reikiä kuin Suomessa järviä”.

Mozartia uusiksi?

Natsien nousu valtaan muutti kaiken. Juutalaisten ankara vihaaja Richard Wagner nostettiin esikuvaksi, modernistit ja kokeilijat saivat mennä, ja Bayreuthin Wagner-juhlista tuli mustapukuisten uusi näyttäytymispaikka. Saksan musiikkielämä, tieteet ja taiteet puhdistettiin. Kansa kuten taiteilijatkin olivat tässä hämmästyttävän innokkaasti mukana.

Saksassa kaavailtiin jopa Mozartin oopperoiden kuten Figaron häiden ja Don Giovannin tekstien kirjoittamista uusiksi. Libretisti Lorenzo da Ponte oli katolisuuteen kääntynyt juutalainen, mikä oli natseille liian vähän. Samoin perustein hylättiin Mahlerin musiikki.

Säveltäjä Richard Strauss kutsui kahdentoista maan natsihenkiset edustajat koolle vuonna 1934. Suomea edusti säveltäjä Yrjö Kilpinen. Hän ei sittemmin tinkinyt tippaakaan natsimielisyydestään, joka meni vielä paljon Sibeliusta pidemmälle. Strauss pakeni myöhemmin Sveitsiin.

Sibelius palkittiin Brahms-mitalilla ja perustetun natsihenkisen Ständiger Rat -säveltäjäneuvoston varapresidentin tittelillä. Hitler myönsi hänelle Goethe-mitalin.

”Hän oli jo valmiiksi politisoitunut, antanut nimensä ja maineensa äärioikeiston käyttöön.”

Oma ihailijakerho

Vuonna 1942 perustettiin Sibelius-Gesellschaft eli Sibelius-seura. Se oli ainoa ulkomaiselle säveltäjälle perustettu ihailijakerho natsiaikana. Sibeliuksen nauhoitetun kiitospuheen käsin kirjoitettu teksti seuran perustamiskokoukseen löytyy Vihisen kirjasta.

Sibeliuksesta jopa ”kilpailtiin” Saksassa. Osapuolet olivat propagandaministeri Joseph Göbbels sekä natsivaltion pääideologi Alfred Rosenberg. Miehet muuten inhosivat toisiaan.

Erityisesti säveltäjän kansalliset ja Kalevala-aiheiset nuoruudentyöt osuivat natsimakuun ja ideologian mukaiseen Blut und Boden -ajatteluun. Suosio ja esityskerrat Saksassa räjähtivät nousuun. Vuosina 1933–1945 Sibeliukselle tilitettiin tekijänoikeus- ja eläketuloja Saksasta nykyrahaksi muutettuna yli kaksi miljoonaa euroa.

”Toivon teille sydämestäni pikaista voittoa. En epäile, ettettekö saavuttaisi sitä”.

Näin lausui Sibbe itse saksalaisen SS-lehtitoimittajan Ainolassa tekemässä haastattelussa vuonna 1942.

Katumus iski

Jean-parka taisi aavistaa itsekin suosionsa ongelmat. Hän ei – Luojan kiitos – suostunut matkustamaan Saksaan ja poseeraamaan natsien rinnalla, monista maanitteluista huolimatta. Hän oli silti, Vihisen sanoin, ”nielaissut syötin, vienyt koukun ja kohonkin, ja teki halukkaasti yhteistyötä”.

Totuuden hetki koitti elokuussa 1943. Sibbe aloitti taas päiväkirjan kirjoittamisen, ja pian oli tehtävä tiliä myös omista tekemisistä:

”Tätä primitiivistä ajattelutapaa – antisemitismiä etc. en voi enää näillä vuosillani hyväksyä. Minun sivistykseni ja kulttuurini ei sovi tähän aikaan.”

Ja pian jatkoksi:

”Kuinka Sinä, Jean Sibelius, olet voinut suhtautua näihin ’arjalaisuuspykäliin’ vakavasti…Kulttuuriaristokraatti Sinä olet ja kykenet taistelemaan typeriä ennakkoluuloja vastaan.”

Sibelius siis kykeni itsekritiikkiin, vaikka se aika harvalukuiseksi ja lyhyeksi jäikin – ainakin kirjoitetussa muodossa. Merkinnät ovat ainoat, joissa säveltäjä soimaa itseään maailmankatsomuksellisissa asioissa. Edes Suomen sisällissota tai talvisota eivät tuottaneet vastaavaa pohdintaa, huomauttaa Vihinen.

Kaikki hyöty irti

Sodan jälkeen Sibelius joutui uudelleen paitsioon Saksassa. Hänen musiikkiaan ei esitetty juuri lainkaan. Vaikeaa se on vieläkin. Vasta Herbert von Karajanin johtamat levytykset tekivät teoksille oikeutta. Mutta von Karajan olikin kuulunut natsipuolueeseen…

Oliko Sibelius itse natsi? Ei, mutta hän osasi ottaa natsivaltiosta kaiken ilon ja hyödyn irti. Antti Vihinen muistuttaa, kuinka Sibelius oli perso kaikenlaisille kosiskeluille, palkinnoille, merkkipäiväjuhlille ja ansiomerkeille.

Uransa aikana hän ei kieltäytynyt yhdestäkään tunnustuksesta, jonka natsivaltio hänelle myönsi, joten ”lopulta hänestä tuli yksi natsien musiikkipolitiikan keskeisistä tukipilareista”. Hän ei liputtanut kansallissosialismin puolesta, mutta ei selkeästi tuominnutkaan sitä.

Suomessa Sibeliuksen mainetta eivät pilanneet mitkään teot, toimet ja kirjoitukset. Siitä piti huolen – Vihisen sanoin – ”sinivalkoinen pesuohjelma”. Päiväkirjojen antisemitistiset merkinnät, Ainolan saksalaisvieraat ja natsipuolueen suosikkipojan asema painettiin villaisella.

Asemansa säilytti myös lied-säveltäjä Yrjö Kilpinen. Hänet nimitettiin akateemikoksi, ja vuonna 1957 juuri Kilpinen piti muistopuheen Sibeliuksen hautajaisissa.

Toinen ääni 1955

Antti Vihisen kirja on kerrassaan kiinnostava ja innostava lukukokemus. Se avaa ihan uusia näkymiä Sibeliuksen elämään, ajatteluun ja musiikkiin – josta tietenkin saa pitää ja nauttia edelleen. Mutta turhia sankarimyyttejä se riisuu ja osoittaa, että parhaatkin ovat vietävissä, kun vedetään oikeista naruista.

Nykytaiteilijat eivät edes kaihda ottamasta kantaa ja vaikuttamasta, kuten Vihinen kirjansa lopussa aiheellisesti muistuttaa.

Kypsässä 90 vuoden jälkiviisaassa iässä vuonna 1955 Jean Sibelius muotoili poliittiset näkemyksensä näin:

”Diktatuuri ja sota inhottavat minua. Pelkkä ajatuskin tyranniasta, sorrosta, orjaleireistä ja ihmisvainosta, tuhosta ja joukkomurhasta tekevät minut sielullisesti ja fyysisesti sairaaksi.”

Lindasta vaiettiin

Antti Vihinen heittää lukijoille yhden täkyn lisää. Mitä tapahtui Jeanin musikaaliselle Linda-siskolle (1863–1932)? Vuonna 1890 Linda Sibelius valittu Tampereen Suomalaisen Tyttökoulun opettajaksi, mutta nuoren naisen mieli romahti vastoinkäymisiin. Suuren osan aikuiselämästään hän eli suljettuna mielisairaaloihin ja hoitolaitoksiin.

Vihisen mielestä tarina on ”yksinkertaisesti surullinen”. Minä itse luin ja kuulin Lindasta ensimmäistä kertaa. Jean Sibeliusta koskeva tehokas tiedonhallinta on pitänyt tämänkin aiheen visusti poissa julkisuudesta.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua