Erikoinen mieli ydinaseiden ja tekoälyn takana – arviossa Benjamín Labatutin Maniac

Kuvat: Tammi / Victoria Iglesias

Jos pohditaan 1900-luvun merkittävimpiä tieteilijöitä, listalta on löydyttävä John von Neumann (1903–1957). Unkarilaissyntyinen matemaatikko, fyysikko, insinööri ja tietotekniikan taitaja oli aikakautensa laaja-alaisin matematiikan tuntija ja sai aikaan merkittäviä asioita niin matematiikan, fysiikan, taloustieteen, tietojärjestelmätieteen ja tilastotieteen parissa. Von Neumann oli isossa osassa kvanttifysiikan matemaattisen perustan luomisessa, funktionaalianalyysissä, peliteoriassa ja digitaalisten tietokoneiden kehittämisessä. Toisen maailmansodan aikana von Neumann oli merkittävässä osassa Manhattan-projektissa ja sodan jälkeen oli yksi ydinenergian ja atomisodankäynnin pääajattelijoista.

Kiinnostava kaveri siis, eikä ole ihme, että von Neumannin elämä on kiehtonut kirjailijoita. Myös Maailman kauhea vihreys -kirjassaan tieteen sydämessään asuvaa hulluutta tarkastellut chileläinen kirjailija Benjamín Labatut on tarttunut aiheeseen. Maailman kauhea vihreys on muodoltaan jonkinlainen sekoitus tieteenhistoriallista esseetä ja elämäkertaromaania, ja samankaltaisilla raiteilla myös Maniac (Tammi, 2026) kiitää.

Teos ei ala von Neumannista, vaan Paul Ehrenfestistä (1880–1933), itävaltalaisesta teoreettisesta fyysikosta, joka masennuksessaan ampui vammaisen poikansa ja sitten itsensä. Labatut tulkitsee Ehrenfestin lopun aikoja natsien nousua ja kvanttimekaniikan kaoottisuutta vasten. Sitten on aika sukeltaa von Neumannin pariin. Tarinaa kerrotaan von Neumannia ympäröineiden ihmisten näkökulmasta. Ääneen pääsevät kollega Eugene Wigner, äiti Margit Kann von Neumann, veli Nicholas Augustus, ensimmäinen vaimo Marietta Kövesi, opettaja George Pólya ja moni muu – lukuja on päälle 20, ja niiden aikana seurataan von Neumannin vaiheita lapsuuden Unkarista Yhdysvaltoihin, kvanttimekaniikkaan, ydinaseisiin, tietokoneiden kehitykseen, tekoälyn alkuvaiheisiin.

Tekoäly onkin kirjan ytimessä. Oikeastaan Maniac tarkasteleekin niitä vaiheita, joiden kautta nykyiset tekoälyt ovat syntyneet. John von Neumann vain on niin keskeinen ja herkullinen hahmo matkan varrella, että suurin osa kirjasta keskittyy häneen. Lopusta löytyy sitten nykyaikaan sijoittuva osio, jonka pääosassa on Lee Sedol (1983), korealainen go-ammattilainen, joka kohtasi AlphaGo-tekoälyn maailmankuulussa ottelussa ja kaikkien yllätykseksi hävisi. Ihminen oli jo kukistettu shakissa, mutta gon piti olla niin paljon vaikeampi peli, että tietokoneiden ei odotettu pärjäävän inhimisille mestareille vielä vuosikymmeniin. Mutta Lee Sedol hävisi, vieläpä erittäin selvästi.

Kirjan aikaisemmat osiot käsittelevät jo edesmenneitä ihmisiä ja tarttuvat aiheeseensa biofiktion keinoin, kuvitellen kaikenlaista, mitä ei tietenkään voi varmaksi tietää. Lee Sedol on kuitenkin yhä elossa, joten kirjan loppuosio on tyyliltään journalistisempi. Se nojaa lähteisiin ja jos olet katsonut oivallisen AlphaGo-dokumenttielokuvan tai muuten perehtynyt Leen ja AlphaGon otteluun, kirjan loppuosa on hyvin tuttua. Jos aihe on vieras, tämä ihmisen ja koneen kohtaaminen on mielenkiintoinen ja ymmärrän hyvin, miksi Labatut on nostanut juuri sen jonkinlaiseksi murroskohdaksi tekoälyn kehityksessä. Onhan se kiinnostava tarina.

Kirjan suomennos on edellisen osan tapaan Antero Tiittulan käsialaa. Nyt Tiittula on kuitenkin suomentanut englannista espanjan sijasta. Maniac (oikeammin MANIAC, sillä kirja on nimetty MANIAC I -tietokoneen mukaan) on Labatutin ensimmäinen englanniksi kirjoittama teos. The Globe and Mailin haastattelussa Labatut toteaa ajattelevansa mieluiten englanniksi ja lukevansa lähes yksinomaan englanniksi. Englanti on kuulemma monin tavoin paljon parempi kieli kuin espanja. Kuulostaa kyllä kummalliselta, mutta tapansa kullakin. Suomennos on joka tapauksessa toimiva ja Tiittula on onnistunut tavoittamaan erilaisia äänensävyjä ja rekistereitä eri kertojille.

* *

Maniac on muodoltaan vähän hankala teos. Maailman kauhean vihreyden tapaan se ei ole perinteistä juoniromaania nähnytkään. Se kuitenkin toimii paremmin kuin sen ehkä pitäisikään. Paikoin Labatut sortuu vähän tarpeettomaan maalailuun ja mystifiointiin – varsinkin go-osiossa oli peliä tuntevalle vähän vaivaannuttavalla tavalla huvittavia muotoiluja – ja toisinaan esittää vaikeasti sulavia väitteitä, jotka tekisi mieli tarkistaa. Tavanomaiset biofiktion kysymykset pätevät tässäkin: onko oikein kuvitella todellisten henkilöiden ajatuksia ja näkemyksiä tällä tavalla? Minkä verran tässä on totuutta, minkä verran kirjailijan kuvitelmaa? Jälkisanoissaan Labatut sentään mainitsee muutaman merkittävimmän lähteensä.

Jotain lumoavaa Maniacissa on. John von Neumann on 1900-luvun tieteen mielenkiintoisimpia, omaperäisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia hahmoja, hyvässä ja pahassa, joten ymmärrys siitä, mitä von Neumann teki ja pohdiskelut von Neumannin luonteenlaadusta ovat kiinnostavia. Tieteen historiasta ja ydinaseiden ja tekoälyn kehityksestä kiinnostuneille Maniac on fiktiivisyydestään huolimatta valaisevaa luettavaa.

Mikko Saari
@msaari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua