Hiedanrannan kestämätön kehitys? Tapaus Ankea-festivaali

Kuvat: Aleksanteri Kovalainen

Ankea Festival Tampereen Hiedanrannassa 6.–7.6.2026.

Lauantaina 7. kesäkuuta 2026 Hiedanrantalaiset-nimiseen WhatsApp-ryhmään tuli viesti Cafe Kartanon pitäjältä: ”Sade ja festivaali tyrehdytti asiakasvirran. Täällä olis croissantteja jaossa ilmaseks seuraavan 30 min ajan.”

Seurasi keskustelua, jossa paheksuttiin sitä, miten alueelle juuri tullut Ankea-festivaali oli käännyttänyt asiakkaita muistakin alueen palveluista. Ilmaistiin huolta siitä, että festivaali vaikeuttaa hetkellisesti muiden toimijoiden elinkeinoa.

Tapaus on merkittävä. Hiedanrantaan on juuri syntynyt uusi kaksipäiväinen musiikkifestivaali, joka keskittyy progressiiviseen metalliin ja vaihtoehtorockiin, mutta kaikki eivät ole uudesta tulokkaasta innoissaan. Festivaali keräsi kahden päivän aikana tuhansia kävijöitä, ja sitä suitsutetaan perinteisissä medioissa ja sosiaalisessa mediassa erittäin onnistuneeksi, mutta silti ilmassa oli nyreyttä.

Festivaalin takana ovat pitkän linjan vaihtoehtorockin ammattilaiset, Nahka Agency ja Alt Agency sekä erityisesti Sami Silvennoinen ja Marko Nikula. Alt Agency on tuonut Tampereelle menestyksellä Pyynikin Festivaali-festivaalin, kun taas Nahka Agency on tuottanut aiemmin muun muassa Tavastialle tapahtuman WTF CAPITAL OF METAL. Millainen uusi festivaalitulokas on, ja miten se istuu Hiedanrannan parhaillaan rakentumassa olevaan uuteen kulttuurivetoiseen kaupunginosaan?

Kommentti Instagramissa, ruutukaappaus 7.6.2026.

* *

Progressiivisesta metallista post-rockiin

Ankean genrevalinta osuu musiikin alueelle, jossa tapahtuu tällä hetkellä paljon. Suoraviivaisen metallin tultua tiensä päähän on viime aikoina syntynyt useampia bändejä, jotka soittavat rytmisesti ja rakenteellisesti monimutkaista progressiivista metallia. Muusikoiden soittotaito on vuosikymmenten saatossa parantunut: siinä missä 1990-luvun hevibändit soittivat pitkälti tuttuja tahtilajeja 4/4:sta 6/8:aan, soittavat monet nykybändit rutiininomaisesti polyrytmejä, ja melodinen ilmaisu ja äänimaailma ovat nekin laajentuneet ja monipuolistuneet.

Ankeassa progressiivisen metallin pitkän linjan tekijöistä kuultiin lauantaina tukholmalaista Katatoniaa. Bändin klassikkoalbumi Great Cold Distance täyttää tänä vuonna 20 vuotta, ja bändi soitti levyn festivaalilla kokonaisuudessaan. Musiikki oli raskasta mutta surumieleistä, enimmäkseen puhtaalla äänellä laulettua – ja Katatonialla on ollut vaikutuksensa moniin Ankeassa esiintyneisiin artisteihin. Itseltäni Great Cold Distance meni levyn ilmestyessä ohi, mutta juttelin festivaalilla parille raahelaiselle, jotka kertoivat kuunnelleensa albumia intensiivisesti parikymmentä vuotta sitten Raahen ollessa Suomen ”Subutex-pääkaupunki”. Levy oli kolahtanut.

Katatonia oli kuitenkin Ankeassa yksi artisti muiden joukossa, sillä kaikilla esiintyjillä oli kutakuinkin yhtä pitkä soittoaika. Festivaalin musiikkityylit vaihtelivat Kælan Miklan goottipopista This Will Destroyn Youn post-apokalyptiseen tunnelmointiin. Ankea ammentaa raskaasta rockista mutta myös folkista, progesta, taiderockista ja post-rockista – ja ensi vuoden perusteella tapahtuma vaikuttaa olevan avoin myös lajihybrideille. Minuun teki erityisen vaikutuksen myös se, ettei mikään artisti tuntunut kääntävän nuppeja kaakkoon vain huvin vuoksi, vaan musiikin paino meni ihon alle ja sielun syövereihin.

Painavuudesta käy esimerkiksi myös se, miten yleisössä nähtiin yhtä lailla raivokasta letin heiluttelua kuin myös muunlaista eläytymistä musiikkiin. Eräässä sosiaalisen median kommentissa kehuttiin myös festivaalin miksaajia: ”Festivaalin ääniteknikoiden on oltava yli-inhimillisiä. Missään en ole kuullut niin napakkaa biittiä ja sykettä kuin täällä.”

Katatonian keikan jälkeiset tunnelmat.

* *

Ankea kaupunginosan elävöittäjänä

Miten uusi festivaali istuu Hiedanrannan rakentumassa olevaan kaupunginosaan? Keskustelu hiedanrantalaisten sosiaalisen median kanavilla osoittaa, että jotkut ovat uuden festivaalin tulosta kaupunkiin hämmentyneitä, mutta asiaa on tarkasteltava myös laajemmasta perspektiivistä.

Hiedanranta on pitkään ollut – Lielahden kartanon ja Hiedanrannan Pajan ympäristö pois lukien – suurelta osin joutomaata. Juuri nyt elämme murrosvaihetta, kun ensimmäiset asuintalot alueelle ovat valmistumassa, mutta suurin osa Hiedanrannasta on kuitenkin vielä tyhjää maa-aluetta.

Ilmakuva Hiedanrannasta, keskellä Ankea-festivaalin aluetta. Lähde: Google Earth

Tästä syntyy alueen toimijoille eräänlainen ristiriita: niiden, jotka eivät itse tunne aluetta, mielikuvissa se voi yhä olla pitkälti no man’s landia, kun taas alueella päivittäin toimivat ravintola- ja kulttuurialan yrittäjät, tekijät ja taiteilijat kokevat alueen jo nyt elävänä. Kuka omistaa Hiedanrannan kulttuurin?

Muutamia päiviä ennen Ankea-festivaalia mainituilla hiedanrantalaisten sosiaalisilla kanavilla syntyi keskustelua siitäkin, voivatko Hiedanrannan alueella kokoontua yhtä aikaa motoristit ja puistojoogaajat. Kysymys on aiheellinen, mutta sen taustalla taitaa piillä suurempi kysymys: voiko kulttuurivetoisen alueen kaupunkikulttuuria kuratoida?

Tampereen kaupunki on alusta alkaen brändännyt Hiedanrantaa kestävän kehityksen kulttuurivetoisena kaupunginosana. Jo nyt asuinalueen ytimessä ovat Hiedanrannan Pajan ja Lielahden kartanon kulttuuripalvelut, ja lähivuosina alueella otetaan uusiokäyttöön myös Tehtaan laajoja kulttuuritiloja, joihin siirtyy vuodesta 2030 eteenpäin myös kaupungin kulttuuri-instituutioita. Näihin kuuluvat esimerkiksi Tampereen konservatorio, työväenopisto, Ahaa Teatteri ja Tampereen Tarinatalo, joten alueelle on tulossa yhä enemmän kulttuuria musiikista aikuiskoulutukseen, teatterista sanataiteeseen ja kirjallisuuteen.

Siltikään elävää kaupunkikulttuuria ei voi manageroida ylhäältä päin. Kaupunki voi tehdä tärkeitä aloitteita, koordinoida ja fasilitoida kulttuuritoimintaa, mutta elävä kulttuuri kehittyy aina myös orgaanisesti. Jos motoristien sallitaan kokoontua Mustalahden sijaan Hiedanrannassa, on tämä päätös osa kaupunkikulttuurin kehitystä siinä missä puistojoogakin. Toisaalta voidaan pohtia sitä, miten eri toimijat tukevat Hiedanrannan kestävää kehitystä. Ajan mittaan erilaiset toimijat oppivat toimimaan rinta rinnan niin, että eri toiminnot tukevat toisiaan.

Ankea-festivaali sai runsaasti kiitosta myös siitä, kuinka ainutlaatuinen festivaalin miljöö oli. Tehtaan seinillä on kymmenmetrisiä muraaleita, jotka ympäröivät festivaalialuetta, ja festivaalin ravintola- ja juomapalveluita oli sijoitettu graffittipuistoon, johon kuka tahansa kaupunkilainen on voinut maalata graffiteja. Kiitosta saivat myös festivaalin visuaalinen ilme ja esimerkiksi alkoholittomien juomien saatavuus.

Festivaali-alueen raja: Ankean ulko- ja sisäpuoli.

* *

Takaisin festivaalin ankeisiin tunnelmiin

Palataan Ankea-festivaalin luihin ja ytimiin menneisiin musiikkikokemuksiin. Perjantain pääesiintyjänä oli norjalainen progemetalliyhtye Leprous, jota voin suositella kenelle tahansa uudesta musiikista kiinnostuneelle. Bändin musiikki on eräänlaista taideheviä: rytmisesti monipuolinen, usein pehmeä ja hidas musiikki yhdistelee jazzahtavaa synkooppia suorempiin rytmeihin, ja bändin solisti Einar Solberg laulaa puhtaasti, korkealta ja herkästi. Harvinaista mutta totta, bändi oli livenä vielä parempi kuin levyllä!

Bändin näkeminen livenä oli silmiä avaavaa myös siksi, että bändin jäsenet ovat kaikkea muuta kuin pillifiarkkuihin ahtautuneita riutuneita pitkälettejä (perinteinen heavy metallin stereotypia). Solberg hymyili läpi keikan ja jutteli mukavia ja syvällisiäkin puhuen eräässä välispiikissäan muun muassa siitä, miten joitakin elämän asioita voi hallita mutta toisia ei. Hän kertoi kappaleen Alleviate käsittelevän sitä, miten hän oppi elämään viimeksi mainittujen asioiden kanssa.

Toisena festivaalin kohokohtana oli lauantaina esiintynyt lontoolainen A. A. Williams eli täydeltä nimeltään Alexandra Amanda Williams. Saavuin keikalle kesken Williamsin esityksen. Päivä oli sateinen ja taivas lonkeronharmaa, mutta Williamsin surumielinen ja teeskentelemätön musiikki tempaisi heti mukaansa. Vaikutuksen teki artistin vähäeleisyys: taustalla luki artistin nimi keltaisin kirjaimin mustalla taustalla. Melankolinen äänimaisema sopi täydellisesti sateiseen päivään ja Ankea-festivaalin melankoliseen konseptiin.

Muita kohokohtia itselleni oli festivaalin aloittanut jazztrio VIRTA, jonka möyryäviä bassosaundeja ja iskeviä rytmejä yhdistelevä musiikki avarsi hienosti progemetalliin kallellaan olevan festivaalin profiilia. Irlantilaisen God Is an Astronautin instrumentaalinen vaihtoehtorock kosketti kauniilla sointukierroillaan ja rytmisellä tarkkuudellaan, kun taas Earthside teki vaikutukseen sinfonisella soundillaan ja yltäkylläisillä visuaalisilla efekteillään.

Lauantain valopilkkuja olivat jyväskyläläisen Rioghan Darcyn (oik. Jenni Perämäen) tähdittämä Rioghan sekä norjalainen Sylvaine, jonka laulaja ja multi-instrumentalisti Kathrine Shepard totesi naulan kantaan nauttivansa koleasta sadesäästä. ”As a fellow Northerner, this is actually a nice weather.”

Itse pitäisin siitä, jos Ankea-festivaali säilyttäisi myös tulevina vuosina rohkean linjansa, joka on avoin erilaisille musiikkityyleille, sukupuolen moninaisuudelle ja esittelee ennakkoluulottomasti myös nousevia kansainvälisiä artisteja. Raskaassa rockissa ja metallissa piilee mielestäni luutumisen tai ”ukkoontumisen” vaara, jos genre ei pysty uudistumaan. En ole ainakaan itse niin sellaisen musiikin ystävä, jossa rytmi junnaa mekaanisesti eteenpäin ja yleisö pui puolihumalassa nyrkkiään: tahtoisin kuulla enemmän musiikkia, joka on uutta luovaa ja monia tunteita ilmaisevaa – painavaa mutta silti herkkää.

Ankean yleisöä Leprous-keikan aikana.

* *

Lopuksi: Hiedanrannan kestämätön kehitys?

Miten hyvin Ankea-festivaali sopii Hiedanrantaan? Mielestäni erinomaisesti. Jos ajatellaan uhkakuvaa raskaasta metallista ulossulkevana ja aggressiivisena genrenä, Ankea-festivaalilla molempina päivinä säteillyt lämpö artistien ja yleisön kesken sekä festivaalin inklusiivinen ilmapiiri todistavat päinvastaista. Nähdäkseni Ankea on juuri sellaista elävää ja rouheaa ja ihmisiä yhteen tuovaa, rajoja rikkovaa kaupunkikulttuuria, jota Hiedanranta ja Tampere tarvitsevat.

A. A. Williams juonsi uuden kappaleensa, Little by Little sisään niin, että hän soittaa sen lievällä jännityksellä vasta toista kertaa ja tahtoisi siksi, että yleisö ottaisi hellästi kädestä kiinni ja ohjaisi häntä kappaleen lävitse.

Niin monet yleisössä tekivätkin. Sattumaa tai ei, saman ideaalin ihmisten yhteenkuuluvuudesta ilmaisi myös eräs Ludvig van Beethoven yhdeksännen sinfoniansa finaalissa, jonka hän sävelsi Friedrich Schillerin sanoihin:

”Tulkaatte syleillyiksi, miljoonat,

kun koko maailma teitä suutelee”

 

(suomennos kirjoittajan)

Niin myös Hiedanrannassa tuntui parin päivän ajan kuin kokonainen maailma olisi syleillyt meitä surumielisillä mutta lempeillä sävelillään:

”The thoughts you planted here

Within the depths of me

Little by little they’ll whither to ash and

Little by little you’ll want what you had”

 

(A. A. Williams)

Ei siis suhtauduta turhan penseästi raskaan metallin paluuseen Hiedanrantaan, vaan annetaan sen osaltaan suoda vanhalle tehdasmiljöölle uusi elämä – hyvässä yhteistyössä muiden alueen toimijoiden kanssa!

Aleksanteri Kovalainen, teksti ja kuvat

Rakkautta A. A. Williamsin yleisössä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua