Rääväsuut haluttiin Ratinaan – Mitä Eppu Normaalin viimeisessä jäähyväiskonsertissa tapahtui biisi biisiltä?

Kuvat: Mikko Vattulainen

Eppu Normaali Tampereen Ratinan stadionilla 8.8.2026.

Suomessa ei ole ollut kovin monta niin suosittua yhtyettä kuin Eppu Normaali, eikä varsinkaan yhtä pitkän uran tehnyttä. Liekö yksikään lopettanut esiintymisuraansa vastaavalla mittakaavalla? Tuskin kovin moni suomalainen saattoi välttyä rummutukselta yhtyeen Kaikki häipyy, on vain nyt -jäähyväiskeikkojen tiimoilta. Jo yksittäisissä sanomalehdissä oli kirjoitettu aiheeseen liittyen kymmeniä sivuja – siis pelkästään ennen konsertteja.

Eppu Normaali myi Tampereen Ratinan stadionin loppuun kolmena perättäisenä päivänä. Näitä Tapauksia oli edeltänyt kaksi areenakeikkaa Helsingissä, useita festivaaliesiintymisiä kesän mittaan sekä alkuvuoden konserttisalikiertue akustisella ohjelmistolla.

Yksi tapa hahmottaa Eppu Normaalin merkitystä on kuunnella 2020-luvulla tehtyä suomalaista populaarimusiikkia. Jonkinlainen ymmärrys saattaa syntyä, kun huomaa, miten yhtyeen vaikutus kuuluu nuoremman polven tekemisissä. Kuunnelkaa vaikkapa suositun Maustetytöt-duon musiikkia sillä korvalla. Toki kyse on perinteestä laajemminkin, mutta siinä ketjussa Eppu Normalilla on kiistatta merkittävä osa. Eivät yhtyeen vuonna 2026 kansassa herättämät reaktiot siis ole millään muotoa yllättäviä.

* *

Lähtölaskenta

Lauantaina (8.8.2026) koettiin se Eppu Normaalin uran kaikista viimeinen konsertti. Vaikka etukäteen oli annettu voimakkaita suosituksia saapua Ratinaan ajoissa, toimivat järjestelyt paikan päällä jouhevasti. Vajaat puoli tuntia ennen konsertin ilmoitettua alkamisaikaa perille päässyt median edustaja ainakin suoriutui stadionin syleilyyn rivakasti. Jonottaa ei tarvinnut – paitsi jos koki tarvetta käyttää alueen alkoholin myyntipisteitä tai saniteettitiloja.

Aurinko helli. Konsertin aloitusajaksi oli ilmoitettu kello 18.45. Kymmentä vaille seitsemän lavan molemmin puolin sijoitetuilla video-näytöillä käynnistyi lähtölaskenta, numerot juoksivat kohti nollaa. Kello 19.00 alkoi tapahtua. Jostain kävi kuulumaan jutustelua. Taisivat olla kitaristi Juha Torvinen ja laulusolisti Martti Syrjä. Syrjä luonnehti, mitä konsertilta sopii odottaa: ”Ei ole savupommeja eikä räjähdyksiä, eikä muistitikut ruksuttamassa.”

Aurinko helli yleisöä täyteen myydyllä Ratinan stadionilla.

Rääväsuita

Soitto alkoi. Maximum jee & jee -levyllä (Poko Records, 1978) julkaistua Kamat lujilla -kappaletta veivattiin jossain; menevää, energistä uuden aallon rokkia. Varsinaisia käynnistysvaikeuksia ei tuntunut olevan. Eppu Normaali kuulosti pirteältä heti kärkeen. Lavalla vaan ei näkynyt muuta kuin pienenpuoleinen mökki.

Alkoipa heti perään toinen kappale samalta pitkäsoitolta, yhtä menevä ja energinen, Ramones-henkeä puhkuva Kaljanlanttauslaulu. Mökki pyörähti hitaahkosti ympäri, ja yleisö riemastui: paljastui, että yhtye soitti sen sisällä. Alamökki, Eppu Normaalin ensimmäinen harjoitustila. Ramones-juliste somisti taustalla ja alleviivasi ylöjärveläisyhtyeen varhaista viiteryhmää. Haluttiin sanoa, että tässä soittaa nyt riehakas punkbändi.

Lajityyppiin eivät perinteisesti pitkät välipuheet kuulu, joten suoraan mentiin myös yhtyeen esikoisalbumin Aknepopin (Poko Records, 1978) käynnistäneeseen Teen sinusta muusia -kappaleeseen. Ilmaisussa säilyi Ramonesin henki sekä energisyys, ja viimeistään nyt oli varmaa, että kronologisessa järjestyksessä yhtye ei tuotantoaan esitä. Selvisi myös, ettei levytettyjen versioiden perään tarvitse ainakaan konsertin jokaisen kappaleen kohdalla haikailla.

Eppu Normaali soitti konsertin ensimmäiset kappaleet mökissä.

Tässä vaiheessa yhtye astui ulos mökistä – paitsi rumpali Aku Syrjä, hän jatkoi paiskomistaan sieltä käsin. Saatiin illan ensimmäinen niin sanottu välispiikki. ”Tuolta me tultiin, Alamökistä”, selosti Martti Syrjä, ja ennakoi, että illan mittaan ”voi tulla tippa linssiin”.

Akun tehdas -levyn (Poko Records, 1980) nimikappale lähti soimaan, ja yleisössä näkyi iloisilta vaikuttavia ihmisiä. Ehkä siellä jokunen onnenkyynelkin vierähti. Päitä kävi nyökkimään poljennon tahtiin. Eppu Normaalin kuudenneksi jäseneksi jonkin aikaa sitten ilmaantunut Iiro Rantala pisteli pianolla juuri kappaleeseen sopivasti, ja huomio kiinnittyi myös basisti Sami Ruusukallion jykevään saundiin.

Akun tehtaaseen tultaessa oli mökin ohella käynyt ahtaaksi myös punkin karsina. Levyllä astuttiin uuden aallon ja suomirockin suuntaan. Kappaleen aikana Aku Syrjä pyöräili konsertin tausta-screenillä samassa asetelmassa kuin levyn kansikuvassa, joka on albumin nimen tavoin lainattu Creedence Clearwater Revival -yhtyeen Cosmo’s Factory -levystä.

Sami Ruusukallion bassottelu kiinnitti huomion jykevällä saundillaan. Rumpali Aku Syrjä soitti varmaotteisesti.

Hyväntuuliselta vaikuttanut Martti Syrjä jutteli tästä eteenpäin toistuvasti kappaleiden välillä yleisölle, ja puheissa kukki varsin taajaan veijarimainen huumori. Rääväsuitako? ”Mennään 80-luvun taitteeseen”, aloitti Syrjä.

Albumien ulkopuolella julkaistusta single-kappaleesta Pannaan pannaan saatiin taustatarina. ”Laulu, jossa ei ole rumia sanoja” on ”ylistyslaulu” Anneli Tempakalle, joka oli närkästynyt rock-sanoituksista. Seistiin jämerästi konsertin riehakkaammalla puolella ainakin sanoitusten osalta. Kappaleen levytyksen aikaan vuonna 1981 Eppu Normaali oli jo varsin pitkällä siinä saundissa, josta yhtye myöhemmin tunnettiin laajemminkin.

Huomio ehti kiinnittyä asiaan, joka on muutenkin stadion-konserteissa tuttu: välillä saundi puuroutui, soittimia jäi toisten peittoon. Erityisesti kitarat ja piano kärsivät tästä Ratinassa aika ajoin pitkin konserttia. Todennäköisesti ilmiö vaihteli – tai poistui – sen mukaan, missä päin stadionia keikkaa kuunteli. Illan mittaan saattoi havainnoida, että saundien lisäksi puuroutui joillakin yleisön edustajilla puhe. Muutamat vaikuttivat saapuneen paikalle nauttimaan enemmän kuningas alkoholin suloisista vaikutuksista kuin yhden maamme historian suosituimman yhtyeen musiikista. Tästä kärsivät ainakin muutamat median edustajat.

Syrjän ulosanti sen sijaan ei puuroutunut. Hän muisteli vielä vajaan viidenkymmenen vuoden takaista Suomea. ”Asiat olivat pääsääntöisesti kiellettyjä, ellei niitä oltu erikseen sallittu. Tämä kappale kertoo vanhoista ajoista. Nykyäänhän kaikki on paremmin.” Kuultiin Pidetään ikävää. Syrjä lauloi energisesti. Pianoa olisi kernaasti kuunnellut hieman selkeämpänä.

Pieni yllätys kuultiin, kun yhtye soitti kappaleesta Rääväsuita ei haluta Suomeen leppoisan poppirokkiversion. Piano teki ansiokkaasti osansa, mutta silti jotain jäi puuttumaan. Ehkä Eppu Normaalissa arveltiin, että rääväsuita ei haluta Ratinaan ja päättivät pehmentää ilmaisua levytetyn version punk-hengestä. Ei esitys ensinkään huono ollut. Pantse Syrjän kitarasoolokin kuului kunnolla ja toimi. Päitä nyökyteltiin hyväksyvästi.

Martti Syrjä oli 17-vuotias, kun Eppu Normaali viisikymmentä vuotta sitten perustettiin.

Suomi- ja aikuisrockia

Ratinassa kuullun konsertin voi jakaa muutamaankin osioon. Rääväsuita ei haluta Suomeen ja seuraavaksi kuultu, punkin ohessa rockabillyä soiva Viinaa tsat tsat tsaa -kappale olivat siirtymä ensimmäisen ja toisen välillä, reippaasta punkin ja uuden aallon ilmaisusta suomi- ja aikuisrockiin.

Martti Syrjä valisti, että viimeksi mainittu on ”yhden miehen raadin eli Pantsen mielestä yhtyeemme paras”. Bassokitara soi mureana, ja yhtyeellä oli reipas meininki. Yleisön näkökulmasta kappale edusti konsertissa kuultua kuriositeettiosastoa. Muutaman vähemmän tunnetun laulun mukaan ottaminen oli mukavaa. Toisaalta moni olisi selkeästi kuullut tämän tapaisten kappaleiden sijasta niitä hittejä, joita yhtyeellä olisi kyllä piisannut. Tässä kohtaa iltaa yleisö ei ollut riehaantuneimmillaan.

Musiikillinen silta kuitenkin toimi. Siispä siihen suomirockiin, vuoteen 1984 ja menestyslevyyn Rupisia riimejä karmeita tarinoita (Poko Records). Martti Syrjä alusti Pantsen sanoittaman kappaleen On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa: ”Siihen aikaanhan ei Suomessa tai muuallakaan kukaan masturboinut. Pantse toi masturboinnin Suomeen.” Yleisössä ei herännyt suuremman mittakaavan riemua.

Martti Syrjän mukaan hänen velipoikansa Pantse ”toi masturboinnin Suomeen”. Suuri yleisö muistaa tämän tunnistettavasta kepitystyylistään.

Yksi tapa jakaa Eppu Normaalin ura kahtia on erottaa 1) ryhmän alkuperäisen basistin ja pääsanoittajan, edesmenneen Mikko Saarelan tekemien lauluntekstien aika sekä 2) yhtyeen myöhempi ura, jolloin Martti Syrjä kirjoitti suurimman osan laulujen lyriikoista. Tämä ei tosin ole selkein mahdollinen tapa. Martti Syrjä teki osan sanoituksista alusta lähtien ja Pantsekin muutamat. Saarela palasi myöhemmin kirjoittamaan lyriikat yhteen kappaleeseen. Siihen päästiin seuraavaksi.

”Nyt pitää osoittaa kunniaa Mikko Saarelalle”, spiikkasi Martti Syrjä kappaleen Hipit rautaa levyltä Studio etana (Poko Records, 1993). Ruusukallio pumputteli toimivia kuvioitaan, ja Pantsen kitarassa kuultiin pikkuisen psykedelistä otetta, mutta tähän asti reipasta soittoa tarjonnut yhtye vaikutti hieman rutinoituneelta tavalla, jota voisi verrata päivän sanomalehden hajamieliseen lukemiseen. Enempi into käytettiin muutamiin muihin kappaleisiin. Aikuisrockin piirissä toki nyt liikuttiin, joten ei siinä mitään varsinaista vaaran tuntua odottanutkaan. Yleisössä sen sijaan alkoi näkyä siellä täällä eloa. Nyt oli ilmeisesti päästy ohjelmistossa siihen osaan, joka oli tutumpaa ja kiinnosti eniten.

Edettiin Pantsen säveltämään, sanoittamaan ja laulamaan Ei säästä perheen koiraakaan -kappaleeseen. Kitarointi kuului, ja sen myötä jo vähän sitä direstraitsia, joka ei Eppu Normaalin tuotannossa aivan vierasta ole ollut. Yleisölle tämäkin vaikutti olevan vieraampi viisu. Näin kulutan aikaa -hitistä ei voi sanoa samaa. Syrjä lauloi varsin hyvin, mutta koko yhtyeenä tunnelmapalan tulkitsemisessa oli vähän samaa hengen puutetta kuin Hipit rautaa -esityksessä.

”Kokeiltiinko me edes reeneissä tätä”, mietti Martti Syrjä Pois meluun ja tuiskeeseen -kappaleen äänitysten jälkeistä kohtaloa. Ennättivätpä kuitenkin nyt Ratinassa kokeilla. Yleisössä alkoi näkyä enemmän hapanta nauttineita, muuten ei mainittavasti eloa. Onneksi Pantsen kitarasoolot veivät ansaitusti huomiota esiintyjien puolelle stadionia.

Kuultiin perään vielä toinen vähemmän tunnettu kappale samalta Valkoinen kupla -levyltä (Poko Records, 1986), Kultaista sadetta. Martti Syrjä kertoi, että kappaletta ei ole soitettu ennen alkuvuoden konserttisalikiertuetta koskaan livenä. Ratinan-konserttikaan ei ollut pelkkä hittiparaati, mitä voi yhtäältä kiitellä, mutta toisaalta tässä kohtaa lilluttiin melko laimeassa marinadissa, eikä yleisössä nähty suuria tunteita. Pantsen kitarointi kuului välillä enemmän, välillä vähemmän. Huomio kiinnittyi Ruusukallion varmaotteiseen, mureasointiseen bassotteluun.

Viikonlopun kolmessa konsertissa oli yhteensä yli 100 000 ihmistä.

Vähemmän tunnettujen laulujen kavalkadi jatkui kahdella kappaleella Tie vie -levyltä (Poko Records, 1982). Jatsahtelevassa Viihteen kuningas -kappaleessa oli levyversiosta poikkeavasti ränttätänttää, mutta Iiro Rantalan pianonkilkuttelu oli sooloiluineenkin isossa osassa. Konsertti tuntui olevan jonkinlaisessa tyhjäkäyntivaiheessa. Sen paremmin yhtye kuin yleisökään ei tuntunut viihtyvän aivan parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Martti Syrjä esitteli vielä Jackpot-kappaleen, ”biisi, jota ei ole koskaan soitettu livenä”. Mitään suurta show’ta ei ollut käynnissä, kuten Martti Syrjä oli konsertin alussa vihjannutkin. Eiköhän tämä kuitenkin ollut juuri sitä, mitä Ratinaan oli tultu katsomaankin: kauhtuneissa lenkkareissa, farmarihousuissa ja t-paidoissa soittava bändi, mökki lavalla ja pari video-näyttöä. Ei tehty tästä numeroa. Olisiko joku Eppu Normaalilta muuta odottanutkaan?

”Toinen rakkauslaulu tähän perään”, spiikkasi Martti Syrjä, ja yhtye pisteli kappaleen Viides toukokuuta pykälän tai pari energisemmällä meiningillä. Suoraan perään tulivat Linnunradan laidalla, ja Lensin matalalla 2, yhtyeen tunnetumpia kappaleita siis. Ensin mainitun loppuhehkuttelujen päätteeksi nähtiin Juha Torvisen komea hyppy – miltei yhtä ketterä kuin nuorempana. Pantsen kitarointi sekä hyväntuulisen oloinen Martti Syrjä kiinnittivät huomion. Jostain syystä tunnelmointi oli kuitenkin tilanteeseen nähden laimeahkoa. Kun yleisömerta katsoi kokonaisuutena, ei se elänyt aivan siinä hurmoksen mitassa kuin oli odottanut. Tunnelmaa saattoi tulkita pikemminkin hartaaksi.

”Otetaan tähän väliin mukava yhteislaulu”, yritti Martti Syrjä. Sotilaallinen tyhjiö tempaistiin Pantsen kitara-leadin myötä vetreään hyvän meiningin soitantoon. Konsertin dramaturgiaan oli rakennettu reipas päätös ensimmäiselle puolikkaalle, ja hyvä niin. Laskeuduttiin väliajalle.

* *

Akustista ainesta

Konsertin toinen puolikaskin jakautui osioihin. Ensin yhtye nousi pikkulavalle, joka oli yleisön keskellä. Martti Syrjä kertoi, että Pantse soittaa mielellään klubeissa, koska siellä yleisö on lähellä. Stadionolosuhteissa sellaiseen harvemmin pääsee. Siellä Pantse soittaakin mielellään siksi, että yleisö on kaukana.

Ratinan pikkulava-ratkaisussa yleisö oli intiimisti lähellä. Tai siis se osa yleisöä oli, joka ei ollut esimerkiksi reilun sadan metrin päässä. Kuultiin muutaman kappaleen akustinen osuus, joka lähti rullaamaan hienosti Minun aurinkolasit -kappaleella. Rantalan piano väritti, ja ilmassa helmeili kevyttä jatsahtavuutta. Soitto kulki leppoisasti ja toimi paremmin kuin Akun tehdas -levyllä julkaistussa versiossa.

Konsertin akustisessa osuudessa Eput olivat liki yleisöä.

En saa mielestä sinua -hitti lähti kulkemaan reippaasti. Oli tempoa ja Rantalan kilkutusta. Versio osoittautui hienoksi. Se oli erilainen, rullaava mutta kevyt. Rantalan pianosoolo toimi erittäin hyvin ja sai aplodit yleisöltä. Takakatsomoa myöten laulettiin mukana. Rantala soitti vielä toisen erinomaisen soolon kappaleen loppuun. Koettiin selkeästi yhtä konsertin kohokohdista. Saattaa sanoa liioittelematta, että vihdoin yleisö oli lämmennyt kunnolla. Vähän ihmetytti, että tähän tultiin vasta nyt.

Akustisen osuuden päätti Ei sankariainesta. Muutamia nuoriakin näkyi tanssimassa. Valitettavasti esimerkiksi Pantsen soolo ei kuulunut niinkään kuin Rantalan ilmaisu, joka pääsi akustisessa osuudessa kaikkinensa hienosti oikeuksiinsa.

Hanuri, Ratina ja tähdet

Yhtye siirtyi varsinaiselle lavalle. Konsertti jatkui sähköisin soittimin. Jos sen ensimmäisellä puolikkaalla oli kuultu muutaman klassikkokappaleen seassa oudompiakin paloja, voisi nyt alkanutta osuutta kutsua vaikkapa Hittisetiksi. Taivaassa perseet tervataan alkoi Rantalan piano-introlla. Kappale rullasi, oli ränttätänttää ja yhtyeellä meininkiä. Videonäytöillä pyöri kuvakavalkadia yhtyeen historiasta.

Sitten rullasi koko kansan rokki Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset. Riffittely toimi, ja niin yhtyeessä kuin yleisössäkin oli kaivattua riehakkuutta. Elettiin molemmille menevintä hetkeä tähän mennessä. Aku Syrjän varmaotteinen, vaivattomasti kulkeva soitto kiinnitti taas huomion. Niin oli tapahtunut illan mittaan jo monta kertaa aiemminkin, ja niin tapahtui seuraavankin kappaleen, Tien päällä taas, aikana. Konsertin paras meno jatkui. Riffittely oli reipasta, ja muutenkin oltiin jossain aivan toisessa sfäärissä kuin edellisen puolikkaan tyhjäkäynnin aikoina.

Kuultiin perään samalta Kahdeksas ihme -levyltä (Poko Records, 1985) toinen kappale Vihreän joen rannalla (kauan sitten). Eppu Normaali osoitti, että energiaa on, rullaa – ja yleisö oli täysillä mukana. Kitarat soivat kauniisti, ja nuoria ihmisiä tanssi ryhmissä. Rantala ja Pantse soittivat soolot. ”Rockbändi”, kiteytettiin yleisössä painokkaasti, ja rockbändi jatkoi rokkaamalla perään energisen esityksen yhdestä suurimmista hiteistään, Vuonna ’85.

Suomi-ilmiö soi melkein yhtä hyvällä meiningillä, ja Afrikka, sarvikuonojen maa kulki Aku Syrjän varmaotteisesti kompittamana. Huomio ehti kuitenkin kiinnittyä siihen, että kitarat ja piano hukkuivat harmillisesti jonnekin muiden soitinten alle.

Huomio kiinnittyi myös siihen, että aivan varkain oli alkanut hämärtää ja ilma vähän viiletä mutta samalla yleisö jatkoi lämpenemistään: Tahroja paperilla laulettiin antaumuksella mukana, kännykät kuvasivat ja loistivat. Tämän hittinsä yhtye vain soitti hieman innottoman oloisella rutiinilla. Rantalan tyylittelyä lukuun ottamatta ei levytettyyn versioon ollut mainittavaa eroa. Suosionosoitukset olivat kuitenkin kovat. Ei jäänyt epäilystä, etteikö oltaisi yhtyeen rakastetuimpien hittien äärellä.

Juha Torvisen soitti nousi esiin varmaotteisuudellaan.

Murheellisten laulujen maa meni samaan nippuun. Martti Syrjän spiikkasi, että kappale on soitettu jokaisella Eppu Normaalin keikalla. Kännykät kuvasivat.

Jos Murheellisten laulujen maa on soitettu Eppu Normaalin jokaisella keikalla niin aika monella lienee myös soinut yksi yleisön ilmeinen suosikki, Baarikärpänen. Ehkä liiankin monella, koska hieman vaisulta kantrahtava renkutus Ratinassa kuulosti. Rantalan jatsi-introsta ja soolosta tosin voi myöntää pisteitä.

Urheiluhullu-hitissäkään yhtye ei varsinaisesti hulluttelemaan riehaantunut; hyvin toki soitti. Jotain show’n näyttävyydestä kertoo sekin, että taustan videoseinään ei ollut tullut kovin monta kertaa konsertin mittaan huomiota kiinnittäneeksi. Urheiluhullun aikana kiinnitti: siellä pyöri animoituja urheiluhahmoja, kuten hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä. Muistui mieleen joskus Kraftwerk-yhtyeen konserteissa screeneillä nähdyt animaatiot.

Joskus saattaa unohtua, että Eppu Normaali on tehnyt levytysuransa myöhäisvaiheissakin aivan rokkaavaa ja tarttuvaakin musiikkia. Sellaista kuin vaikkapa kitaravalli Haistakaa vee yhtyeen toiseksi uusimmalla studiolevyllä Sadan vuoden päästäkin (Poko Records, 2004). Ratinassa pitkäsoitolta kuultiin kuitenkin vähemmän rokkaava Suolaista sadetta. Martti Syrjä spiikkasi: ”2004 Pantse päätti, et me tehdään levy, ja niin me tehtiin. Yksitoista vuotta pitkä levytystauko päättyi.” Yhtye soitti tietysti varmaotteisesti, kuten odottaa sopikin. Mitään rockmusiikkiin perinteisesti liitettävää vaarantuntua ei tietenkään koettu, mutta ei sellaista varmasti Eppu Normaalilta kukaan odottanutkaan. Joka tapauksessa Suolaista sadetta kohosi ainakin jossakin katsannossa miltei yhdeksi Ratinan-konsertin huippuhetkistä. Yleisön riehakkuutta saattoi todistaa takarivejä myöten.

Illan hämärtyessä yleisö osoitti yhtyeelle kiintymystään kännyköiden valoilla.

Ilta pimeni. Martti Syrjä puhkesi haastattelemaan Rantalaa. Paljastui, että tämän oli määrä soittaa haitaria. ”Lavalle tuodaan hanuria.” Väitettiin, ettei Rantala ole koskaan aiemmin soittanut haitaria. Hanurivitsailu tuntui olevan vähällä karata käsistä. ”En hirveästi välitä hanurista”, muotoili Rantala. Martti Syrjä puristi jyrkemmän totuuden: Iiro Rantala vihaa hanuria.

Kuultiin tietenkin Pimeyden tango, rokkikappale. Rantalan soitto oli hanurista vain yhdessä mielessä. Se oli humoristista, hauskaa ja riehakasta. Ei ollut otsa kurtussa. Mylvipä hanuriaan levittelevä taiteilija välillä jonkinlaista mukaranskaa mikrofoniin. Todistettiin yhtä konsertin riehakkaimmista hetkistä. Yleisö lauloi stadionin perimmäisiä osia myöten.

Kappale päättyi… niin, kuinkas muutenkaan kuin siihen, että Rantala murskasi instrumenttinsa lukemattomilla raivokkailla lekan iskuilla. Se tuntui tapahtuvan sydämen kyllyydestä. ”Se siitä”, sanoi Martti Syrjä. Iiro ei tykkää hanurista. Oli pakotettava itsensä lopettamaan juuri nähdyn psykologisten ja symbolisten ulottuvuuksien analysointi. Ei sentään polttanut sitä. Kuinkahan usein rokkikeikoilla tuhotaan hanureita lekoilla?

Huumori jatkui, mutta lopulta Martti Syrjä ohjeisti: ”Pistäkää ne kännykät pystyyn.” Kitara, taivas ja tähdet lähti rullaamaan rutinoituneesti. Yleisössä oli meininkiä. Ironisesti kitarat hukkuivat muiden instrumenttien alle. Vaan eivätpä hukkuneet, kun tunnelmoitiin Joka päivä ja joka ikinen yö. Tunnelmointi, rauhoittuminen oli aivan tervetullutta mutta tämä ”aikuisrokki” nyt vähän innottoman oloista, rutinoitunutta. Samanhenkistä varmaotteisuutta oli Puhtoinen lähiöni -esityksessä, johon Rantalan soolo soi kaivattua väriä.

Rokkiyhtyeet tapaavat palata keikkailemaan kerran lopetettuaan. Martti Syrjä kommentoi mediapeliä. ”Paluukiertueita odotellessa – niin kuin voi lukea aina lehdistä. Eihän se niin ole.” Voi kuinka me sinua kaivataan -hitistä saatiin levytettyä versiota melankolisemmalla, tummalla introlla käynnistyvä tulkinta. Ruusukallion bassokitara soi muhevasti. Soitto oli kaunista vaikkakin varman päälle pelaavaa. Tummat sävyt olivat läsnä, sovitus toimi. Kiitämme.

Melankolissävyinen aikuisrokki jatkui. Kun olet poissa -kappale lähti Pantsen Mark Knopflerista muistuttavalla herkällä kitaratunnelmoinnilla, ja samalla näkemyksellä hän jatkoi läpi kappaleen. Martti Syrjä lauloi tunteella. Kun kappale oli hiipunut pois, Syrjä antoi lakonisen ilmoituksen. ”Me poistutaan nyt. Ehkä Tammelantorilla nähdään. Joskus.”

* *

Kaikki häipyy

Nähtiinkin Eput kuitenkin vielä Ratinassa – aika pian. Oliko aikuisrokki tuntunut hetki sitten pikkuisen laiskalta? Eppu Normaali palasi lavalle ja Ramonesiin, sinne mistä yhtyeen taival oli alkanutkin, ja soitti vielä riehakkaasti esikoisalbuminsa kappaleen Poliisi pamputtaa taas. Rantalan piano toi taas sävyjä mukaan, ja Pantsen kitarasoolo toimi.

Toimi myös Njet njet, toinen kappale Eppu Normaalin 1970-luvun tuotannosta ja kiistatta yhtyeen rakastetuimpia lauluja. Bändi tuntui nauttivan tästä hetkestä. Pantse soitti soolonsa samalla varmaotteisuudella, mitä tässäkin konsertissa oli totuttu kuulemaan. Tulihan sieltä sitä ilotulitustakin sitten. Martti Syrjä yllytti vielä ”Ja nyt täysillä!” ja sitten huudettiin kertosäettä – bändissä ja yleisössä.

Konsertissa nähtiin lopulta myös säihkettä ja räiskettä.

Encore ei jäänyt punkiin ja uuden aallon rokkaukseen. Vielä mentiin melankoliseen, herkkään tunnelmointiin. Joku voisi ajatella, että jotain menevämpää olisi pitänyt saada, mutta Kaikki häipyy, on vain nyt -kappale on ymmärrettävä valinta viisikymmenvuotiaan Eppu Normaalin viimeisen live-esiintymisen päättäväksi lauluksi.

Kauttaaltaan Eppu Normaali toki esiintyi Ratinassa rutiinilla. Ehkä Martti Syrjän laulu ei kulkenut koko ajan aivan yhtä hyvin kuin joskus nuorempana. Jos yhtyeen muusikoista kenenkään soittamisesta ei tee mieli hakea mikroskoopilla sellaista, minkä tämä olisi voinut tehdä paremmin, kertonee se jotain olennaista. Ehkä tässä mielessä erityisesti Juha Torvisen kohdalla tasavarma työskentely korostui. Torvinen kun soitti, ja se siitä.

On Eppu Normaali ehkä joskus jollakin mittarilla paremmankin keikan soittanut. Sellaisella ei tietenkään ollut lauantaina mitään merkitystä. Oltiin totisesti historiallisten tapahtumien äärellä. Tämä oli viimeinen. Puolen vuosisadan mittainen ura. 44 esitetyn kappaleen jälkeen Martti Syrjän hymy oli leveä. Yhtye vaikutti onnelliselta ja liikuttuneelta. Niin myös valtaosa yleisöstä. ”Jääkää hyvästit”, Syrjä toivotti.

* *

Epilogi

Ratinan stadionilta purkautui Tampereen yöhön väsyneen ja onnellisen oloista väkeä: oli varttuneempaa kansanosaa, Ramones-paitaista nuorisoa ja kaikkea siltä väliltä. Vaikka kuullut kappaleet painottuivat vahvasti Eppu Normaalin levytysuran ensimmäiseen kymmeneen vuoteen, ei konsertti ollut pelkkää nostalgiaa papoille ja mummoille.

Käyrä yleisön ikäjakaumasta olisi luultavasti loivasti nouseva ja laskeva. Eniten vaikutti olevan ehkä 40–60-vuotiaita, jonkin verran seitsemänkymppisiä ja kolmekymppisiä. Jopa muutama alle kaksikymppinen näytti olevan nauttimassa isovanhempiensa ikäpolven nuoruudenmusiikista – jotkut suorastaan lavan liepeillä.

Pitäisiköhän olla huolissaan? Ehkä ei. Tuntui jotenkin lämmittävältä nähdä tällaista tässä ajassa. Eppu Normaali ponnisti kansansuosioon nuorison turmelijaksi pelätystä punk-liikkeestä – YYA-Suomen yhtenäiskulttuurissa. Vuonna 2026 se vetoaa huomattavan suureen kansanosaan. Paluukiert… Anteeksi.

Ei Martti Syrjä konsertin alussa juurikaan liioitellut. Musiikin annettiin puhua puolestaan, siis mitään yltiöpäistä show-temppujen sarjaa ei nähty. Eppu Normaali oli Eppu Normaali. Lavarekvisiittana oli mökki, ja taustan videoseinäkin oli tosiaan taustalla. Se ei vienyt huomiota kovinkaan monta kertaa.

Sitä ei tehnyt myöskään lämmittely-yhtye, sillä sellaista ei Ratinassa esiintynyt. Toisaalta siellä kuitenkin tavallaan kuultiin kahta tai kolmea ellei neljää eri bändiä – ja ne kaikki olivat Eppu Normaali. Oli riehakas punk-retkue, ja oli rehti suomirokkibändi. Myös marknopfleristinen aikuisrokkipumppu ja leppoisasti soittava akustinen yhtye voidaan perustellen tunnistaa erillisiksi Eppu-inkarnaatioiksi. Massiivisessa tapahtumassa koettiin väliaika mukaan luettuna noin 4,5 tuntia Eppu Normaalia.

Kun Ratinasta ennätti kotiin, soivat illan mittaan kuullut kappaleet päässä varmasti muutamalla muullakin kuin tämän kirjoittajalla. Ei kaikki häivy. Musiikki säilyy levyillä ja korvien välissä.

Eros Gomorralainen, teksti
Mikko Vattulainen, kuvat

* *

Lue myös

• Eppu Normaali aloitti Tampereen hyvästelyn Ratinassa, äiti ja tytär olivat hetken molemmat 16-vuotiaita
• Eppu Normaali tatuoitui tunteiden tulella fanien sydämiin – massiivinen kuvakooste ja ”Jääkää hyvästi” -video viimeisestä illasta

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua