Historia tulee eläväksi ja esitettäväksi – arviossa Lars Huldénin Kajaaninlinna 1636

Kuvat: Ntamo

Lars Huldén kutsuttiin vuonna 2010 Kajaanin Runoviikkojen vieraaksi. Yllätystuliaisena hän toi tapahtumaa varten kirjoitetun teoksen Kajaneborg 1636. Huldén (1926–2026) kuuluu tunnetuimpiin suomenruotsalaisiin nykyrunoilijoihin. Hänen peräti seitsemälle vuosikymmenelle ulottuva runotuotantonsa on sekä hämmästyttävän laaja että korkeatasoinen.

Tuomo Holopaisen ja Jaakko Salemaan suomentama Kajaaninlinna 1636 (Ntamo, 2026) kuuluu Huldénin vähemmän tunnettuihin teoksiin. Alkuperäisteos ilmestyi varsin vaatimattomana omakustanteena. Kyseessä on kuitenkin tärkeä osa runoilijan tuotantoa. Huldén itse korosti teoksen henkilökohtaisuutta ja arvioi sen olevan hänen kirjoistaan jopa henkilökohtaisin.

Alkuperäisteos on varustettu alaotsikolla ”kirjailijamonologeja, jotka Lars Huldén on kirjannut muistiin ja esittänyt nykyruotsiksi” (”författarmonologer upptecknade och på nutidssvenska återgivna av Lars Huldén”). Alaotsikko kertoo kirjailijan asenteesta: teoksen innoittajana on todellinen menneisyys, johon Huldén on eläytynyt niin, että lopputulos voisi olla päähenkilöidensä puhetta. Samalla otsikossa on ripaus Huldénille ominaista leikkimielisyyttä.

Runoelman puhujat ovat kaksi historiallista henkilöä, ruotsalaiset Lars Wivallius (1605–1669) ja Johannes Messenius (n. 1579–1636), jotka olivat samaan aikaan vangittuina Kajaanin linnassa. Historiallinen Wivallius oli ylioppilas ja seikkailija, joka tuomittiin vankeuteen hänen esiinnyttyään aatelisena. Messenius oli puolestaan Uppsalan yliopiston professori, joka päätyi erämaalinnaan syytettynä maanpetturuudesta. Molemmat käyttivät vankeusaikansa kirjallisiin töihin. Messenius laati massiivista Skandinavian historiaa (Scondia illustrata), Wivallius kirjoitti tunnelmarunoja, joiden avulla edisti armahdustaan. Messenius sai liikkua linnan alueella vapaasti, kun Wivallius virui tyrmässä.

Takakansitekstissä kirjoittaja kertoo: ”Olen usein pukeutunut runojeni roolihahmoiksi”. Päähenkilöt onkin helppo nähdä Huldénin kahdeksi eri puoleksi: herkäksi runoilijaksi ja vakavaksi tutkijaksi. Pukeutumista on tässä tapauksessa kenties auttanut yhteinen etunimi toisen päähenkilön kanssa. Kokoelma alkaa: ”Nimeni on Lars. / Minut on karkotettu. / Tänne. / Kajaaninlinnaan […]”. Vaikka molemmat hahmot heijastaisivat kirjoittajaansa, tuntuu sympatia olevan hieman enemmän eloisan Wivalliuksen kuin äreän ja itsetietoisen Messeniuksen puolella.

Kuka määrittää minut ja historian?

Kajaaninlinna on rakenteeltaan monologinen dialogi – kirjallisuudentutkijat kutsuisivat sitä kenties rinnakkaismonologiksi. Wivallius ja Messenius puhuvat vuorotellen, mutta eivät toisilleen. Puhujat ovat tietoisia toisistaan, mutta tuskin kohtaavat: ”Näköpiiriäni älköön / sumentako, töhrikö, saastuttako / rangaistusvanki” (Messenius) ja ”Vanha hourupää / on istunut täällä kaksikymmentä vuotta […]” (Wivallius). Puhujat eivät kuitenkaan ole toistensa täysiä vastakohtia, eikä aina ole selvää kumpi on äänessä.

Omassa lukukokemuksessani teoksen keskeisimmiksi teemoiksi nousivat pohdinta identiteetin ja historian suhteellisuudesta. Runoilija sai tuomion, koska hän esiintyi vapaaherra Erik Gyllenstjernana. Niin kauan kuin ihmiset uskoivat Wivalliuksen olevan Gyllenstjerna häntä arvostettiin ja hän sai avioitua varakkaan miehen tyttären kanssa. Kun alkuperäinen henkilöllisuus paljastui, sama henkilö olikin nyt rikollinen ja avioliitto mitätön. Kysymys kuuluu, kuka saa määritellä ihmisen identiteetin ja miten toisten arvostus määräytyy? Vanki pohtii: ”Mitä sillä on väliä, mikä / rakastettu on nimeltään? Eihän / nimiä rakasteta?”

Kokonaan toisen tyyppinen, mutta ei vähemmän merkittävä on kysymys menneisyyden hallintaan liittyvästä vallankäytöstä ja ihmisten sokaistumisesta ”oikealle” historialle. Messenius haaveilee: ”saan mahdollisuuden jäljittää / sukukuntien alkuperän, / ei nyt aivan maailman luomisesta lähtien, / mutta aina Nooasta ja hänen pojistaan alkaen” ja Wivallius ihmettelee: ”Mistä tuo halu omistaa historia, / olipa se miten perätön tahansa”.

Taitavaa runoilua ja suomentamista

Huldén on aikaisemminkin kirjoittanut kokoelmia, joiden aiheena ja puhujina ovat historialliset henkilöt, kuten Runeberg ja Bellman. Kajaaninlinna nousee omissa silmissäni näiden aikaisempien historiallisten runoelmien yläpuolelle kokonaisteoksena, josta yksittäiset runot eivät ole helposti irrotettavissa. Tutkijana Huldén tunsi molempien päähenkilöidensä historian, tuotannon ja tyylin, jota hän sisällytti tekstiinsä. Huldenin taitavuudesta runoilijana kertoo se, että historialliset lainaukset eivät millään tavalla paista läpi tekstistä tai häiritse sen kirjallista asua nykyrunoutena.

Luin Kajaaninlinnan suomennoksen rinnalla myös alkuperäisteoksen. Holopainen ja Salemaa ovat tavoittaneet hyvin sekä runojen sisällön että rytmin. Lisähaasteen suomentajille on tuonut se, että Huldén vaihtaa välillä tyyliä ja kirjoittaa historiallisia runoja runoelman sisälle. Vaikka pääosa teoksesta on vapaata mittaa, on mukana myös Sapfon, Alkaioksen ja distikonin runomittojen mukaan laaditut Wivalliuksen kokeilut. Tässä osiossa Huldén viittaa myös omaan aikaisempaan tuotantoonsa, sillä ”Distikoneja odottamisesta” on alkujaan kirjoitettu lavalle ja julkaistu nimellä ”Sång om väntan” teoksessa Sånger för scen och kabare (2002).

Ntamon kustantama suomennos on tyylikkäästi taitettu ja runsaasti kuvitettu. Suomentajat ovat tehneet varsinaisen teoksen kääntämisen ohella perusteellista tutkijan työtä varustaessaan kirjan jälkisanoilla ja yksityiskohtaisilla selityksillä, jotka avaavat runojen historiallista taustaa. Ylen ruotsinkielinen radioteatteri esitti Kajaneborgin Janina Janssonin dramatisoimana ja ohjaamana vuonna 2012. Teos käykin oivallisesti sovitettavaksi ja esitettäväksi – vaikkapa Kajaaninlinnan raunioilla.

Eemeli Hakoköngäs

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua