Svetlana Aleksijevitšin Viimeiset todistajat kertoo nälästä, pelosta ja kuolemasta

Kuvat: Margarita Kabakova / Tammi

Mitä Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Viimeiset todistajat (suom. Pauli Tapio; Tammi, 2026) voi sanoa? Se on yksinkertaisesti kamala. Hirvittävä ja järkyttävä. Se kertoo Suuren isänmaallisen sodan (1941–1945) kokeneista lapsista.

Viimeisten todistajien venäjänkielinen alkuteos on julkaistu alun perin jo vuonna 1985, ja sen täydennetty laitos vuonna 2013. Se pitää sisällään sata lapsille sopimatonta tarinaa.

Koko teos pohjautuu Aleksijevitšin 1970–2000-luvuilla tekemiin haastatteluihin samaan tapaan kuin aikaisemminkin. Tätä kirjaa varten hän haastatteli neuvostoliittolaisia, jotka olivat sodan aikana iältään 2–15-vuotiaita. He olivat haastatteluiden aikaan tuon sodan viimeisiä todistajia.

Aleksijevitš ei edes pyri luomaan eheää kokonaiskuvaa Suuresta isänmaallisesta sodasta, vaan rakentaa tekstin lyhyistä monologeista. Siinä mielessä rakenne on samalla fragmentaarinen eivätkä monologit muodosta juonellista tarinaa, vaan ovat yksittäisiä muistojen välähdyksiä. Keskiössä ei ole yhtenäisyys, vaan kokemus sekä muistamisen vaikeus, unohtaminen.

”Näin monen vuoden jälkeenkin… pelkään muistella tätä… En tahdo edes hipaista näitä muistoja…”

Kyseessä on eräänlainen yhteisöromaani tai moniääninen dokumentaarinen romaani, jossa Aleksijevitš on litteroinut, editoinut, sommitellut ja kaunokirjallistanut haastatteluja kollaasimaiseksi kokonaisuudeksi ja toiminut siten sekä toimittajana että dramaturgina. Sana ”romaani” viittaakin pikemmin muotoon kuin fiktiivisyyteen, jota taas on perinteisesti pidetty romaanin tunnusmerkkinä.

Yksittäiset äänet muodostavat kollektiivisen kokemuksen sodasta, sulautuvat yhdeksi laajemmaksi kertomukseksi. Kertoja on kuitenkin hyvin ulkopuolinen, eikä liity monologeihin muuten kuin keskustelusta poisleikattuna haastattelijana. Kertojan ääni on minimoitu, jotta haastatellut pääsevät itse kertojiksi.

Haastattelumuoto kuultaa kuitenkin tekstistä läpi, esimerkiksi kolme pistettä toistuu usein puheen tai ajatuksen katkeamisen merkkinä, hiljaisuutena. Kieli on katkonaista, muistot usein hajanaisia kuvia. Kokemukset jäävät avoimiksi eikä Aleksijevitš ryhdy tulkitsemaan saati selittämään niitä jälkiviisauden perspektiivistä.

Lapsen näkökulma tulee esiin konkretiassa: nälässä, pelossa, kuolemassa. Lapset eivät juurikaan pohdi sodan ideologisia tai poliittisia puolia. Kertojien muistot toimivat vastakertomuksena viralliselle historiankirjoitukselle, jossa Neuvostoliitto voitti mahtavuudellaan Suuren isänmaallisen sodan fasisteja vastaan. Mitä mahtavaa on kansan kärsimyksessä?

* *

Lapsiin oli sekä koulussa että kotona iskostettu sodan ihannointi, joka sitten murtui, kun todellisuus löi äkisti kasvoille. Lähes kaikille haastatelluille sota ja sen kauhut ovat olleet niin sanottu lapsuuden loppu -kokemus. Lapsuus päättyi ensimmäisiin laukauksiin.

”Lapsuus meni minulta ohi, se katosi elämästäni. Olen lapsuudeton ihminen. Lapsuuden asemesta minulla on sota.”

Muistoissa toistuvat muun muassa evakkoon lähteminen, äidin suuri merkitys ja menettämisen pelko, hiiltyneet rauniot ja mustuneet vainajat, liekkien kirkkaus ja ihmisten puhumattomuus, kun sodalle ei löydy sanoja.

”Koko katu oli palanut. Mummot ja vaarit ja monet pienet lapset olivat palaneet. He eivät olleet paenneet muiden muassa kun olivat luulleet, ettei heihin koskettaisi. Liekit eivät olleet säästäneet ketään. Vanhojen ihmisten ruumiit olivat kokonaan mustuneita. Mutta jos näki kaukaa jotain pientä, vaaleanpunaista, se tarkoitti, että kyseessä on vauva. Ne makasivat hiilikasoissa vaaleanpunaisina…”

Tarinat ovat hyvin samankaltaisia: Lapsi joutuu eroon äidistään ja isästään, joista jompi kumpi joskus selviää hengissä, useimmiten ei. Ihmiset ovat tavattoman köyhiä ja näkevät nälkää. Talot on poltettu ja jäljelle on jäänyt vain musta maankamara. Ympäriltä kaikki läheiset kuolevat saksalaisten julmuuksiin.

”Luonto pelasti meidät. Meistä tuli märehtijöitä. Keväällä lastenkodin ympärillä ei kilometrien säteellä tullut lehtiä yhteenkään puuhun… Söimme kaikki silmut, riivimme puista jopa tuoreen kuoren. Söimme kaiken ruohonkin.”

 

”Söimme… vettä… Oli lounasaika, ja äiti toi pöytään kattilallisen kuumaa vettä. Ja me otimme sitä kulhoihimme. Sitten ilta. Päivällinen. Pöydässä on kattilallinen kuumaa vettä. Pelkkää kuumaa vettä, talvella siihen ei ollut mitään lisuketta. Ei edes ruohoa.”

* *

Näiden tarinoiden lukeminen ei ole helppoa. Eikä kukaan haastatelluista vaikuta selvinneet ilman henkisiä arpia. Monologeista koskettavin on kenties Leonid Sivakovin, joka oli sodan aikana vasta kuusivuotias.

Leonidin perhe näkee saksalaisten saapuvan kylään, jolloin mummi, äiti ja lapset sulkeutuvat mökkiinsä. Ovi murretaan auki ja sotilas ryhtyy heti silmittömästi ampumaan. Koko perhe kaatuu. Kun Leonid palaa tajuihinsa, jotain pisaroi hänen päälleen. Se on äidin verta. Talo sytytetään palamaan, mökki on täynnä savua. Leonid onnistuu pääsemään ulos ja tajuaa, että hänen jalkansa on haavoittunut ja käsi murtunut. Hän kuulee ääniä ja ryömii kohti kolhoosin autotallia. Huoltomonttu on täynnä kuolleita ja heidän päällään ylös pyristelee haavoittunut tyttö. Leonid putoaa itsekin monttuun ja menettää tajuntansa. Kun hän herää, on tyttö kuollut. Kokemuksen seurauksena Leonid ei pysty puhumaan mitään seitsemään vuoteen, hän pysyttelee hiljaa.

Osa tarinoista on niin järkyttäviä, että niitä on raskasta lukea. Onneksi ne ovat lyhyitä ja lukemista voi tauottaa lukujen välissä. Pidemmän päälle samanlaisena toistuva rakenne alkaa hieman puuduttaa ja siihen olisi kaivannut jonkinlaista rakenteellista vaihtelua. Silti lukemista ei pysty lopettamaan.

En oikein tiedä, mitä kirjasta ajatella. On vain raakuutta raakuuden perään. Ehkä tämä on teos, joka jokaisen pikkuputinin ja -trumpin kannattaisi lukea.

Kati-Annika Ansas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua