Elämän viiruja ja sanoja paperilla – arviossa Olli Jalosen Puhdas viiruinen elämä

Kuvat: Otava / Pekka Nieminen

Olenko minä niissä ihmisissä, jotka asuivat sillä tietyllä paikkakunnalla maamme kohtaloa muovanneilla vuosikymmenillä sata vuotta sitten? Tätä tuntuu kirjailija Olli Jalonen pohtivan uusimmassa kirjassaan Puhdas viiruinen elämä (Otava, 2026). Samalla Jalonen palaa edellisen Stalker-vuodet-kirjansa (2022) ajoista taaksepäin Suomen historiaan ja toisaalta sitä edeltävien kirjojen kaukaisesta maailmasta kotimaahan.

Ollaan Hämeenlinnan seudulla 1910-luvulta 1930-luvun alkuun. Kertojina on kaupungin liepeillä olevan yhteisön ihmisiä, joiden kohtalot kulkevat limittäin ja lomittain. Kaikki elävät omaa elämäänsä, mutta vaikuttavat kuitenkin toinen toisiinsa sekä näkyvästi että näkymättömästi.

Samalla Jalonen käsittelee pienten ihmisten kautta suuria teemoja ihan kuin huomaamatta: sisällissotaa, sen traumoja ja jälkiselvittelyjä, kielitaistelua, raittiusliikettä ja kieltolakia sekä kyydityksiä.

Jalonen omistaa kirjansa Mummulle ja Vaarille, Mammalle ja Papalle:

”Kaikkien kasvot ja äänen muistan. Tämän kirjan ajoista he eivät puhuneet minulle koskaan mitään.”

Niinpä isovanhempien tarinat ovat sanoja paperilla, ne ovat kuultua, luettua ja kuviteltua. Samalla tavalla monet meistä voisivat miettiä omien isovanhempien tarinoita. Ei ole noista ajoista juuri kerrottu eikä ole osattu kysyä silloin, kun vielä olisi jollakin tavalla ollut mahdollista.

Jalosen kirjassa äänen saa kymmenkunta henkilöä, mutta keskeisimpinä ovat Kerttu ja Kalle, rakastavaiset, jotka kuuluvat eri puolille rajalinjoja ja jotka luovat lopulta oman yhteisen tarinansa.

Vaikka ajan henki oli vetää tiukkoja rajoja, aina oli joitakin maltillisempia kuin toiset. Niitä olivat aina auttavaiset Kusti ja Aino Lehtonen sekä Saaren Urho toisella puolella ja Kallen isä apteekkari Augusti Ruuskanen toisella. Sitten tietysti olivat olemassa myös kiihkomieliset, joille tärkeintä oli kosto.

Lainaukset ajan sanomalehdistä kertovat, miten erilaisilta tapahtumat voivat näyttää, kun aate vaihtuu. Ei ole sijaa ymmärrykselle.

* *

Kirja alkaa kesästä 1914. Silloin vielä lähiseudun pojat pelaavat Rinkelinmäellä yhdessä kuningaspalloa, terveellistä ruumiinharjoitusta muun muassa tuleville suojeluskuntalaisille. Toisaalla kohentavat kuntoaan oudot, muualta tulleet sakit ja nostelevat Poltinaholla painokiviä ja tukkeja. Urho näkee, että siitä remellyssakista ei pikkuveljelle Uskolle hyvää seuraa.

Musu-Pekan vetämissä partiokokouksissa käyvät kuitenkin kaikki lähiseudun työläispojat ja lyseolaiset. Musu-Pekka on outolintu, musulmaaniksi haukuttu, vaikka ei sellainen olekaan. Hän on monen kielen taitaja ja paperilla tapahtuvia seikkailuja rakastava hahmo, joka haluaa kertoa pojille tarinoita kaukaisista maailmoista. Outoutta ei katsota hyvällä, eikä se Musu-Pekalle hyväksi koidukaan.

Tulee varoituksia korkeammalta taholta ja partio loppuu. Näin pohtii Urho:

”Viimeiselle kokoontumiskerralla Musu-Pekka sanoi että tästä edespäin me jokainen olemme omillamme ja kuljemme kohti kuilua tai auvoa.”

Toisaalta Musu-Pekan luoma innoitus lukemiseen ja seikkailuihin kantaa. Miikael miettii paljon myöhemmin aikuisena miehenä, kun lukee Kapteeni Reidin Valkoista päällikköä:

”…Reid kuvaa sen niin hyvin että lukiessa on kuin ratsastaisi itsekin cibolerojen ja rancherojen joukoissa. Mistä se sellainen tulee että on kuin olisi… niistä joita lukiessa näkee samalla lailla kuvia niin kuin omissa unissaan.”

* *

Sisällissotaa, kuten kaikkea muitakin tapahtumia ja käänteitä, Jalonen kuvaa yksityisin silmin omien henkilöidensä kautta. Lukijaa kirjailija ei kuitenkaan päästä helpolla. Aina kun kertoja vaihtuu, on pysähdyttävä hetkeksi ja yritettävä löytää tie taas kulloisenkin kertojan ajatuksiin.

Tässä on myös Jalosen kerronnan hienous. Tekstiin on syvennyttävä, jolloin kenties pystyy vaistoamaan paremmin romaanin henkilöiden maailmaa. Myös Jalosen upea suomen kieli ja tapa kirjoittaa vie lähelle kutakin kertojaa ja auttaa ymmärtämään heidän ajatuksiaan pienistä viitteistä.

Lukiessa tulee huomaamatta miettineeksi myös sukupolvien ketjua. Kun Kalle on isänsä kanssa suolla keräämässä kihokkeja apteekin tarpeisiin, isä kertoilee menneistä ja Kalle kuuntelee mielellään, koska se on kuin jostain toisesta ajasta ja saa unohtamaan nykyisyyden.

”Ensin on lapsen ja nuoren vuoro, sitten lopussa vanhan. Välissä on jotain josta pystyy vähän itse valitsemaan. Sillä lailla että voi vain jatkaa niin kuin on jatkunut eikä sitä kummemmin sure.”

Suurta viisautta on myös Musu-Pekan pohdinnassa, kun hän saa nimettömiä törkykirjeitä:

”Meidän nuoressa maassamme jos vähänkin on eri muotista, se voi nostaa uhkaa ja vihaa samassa yhdessä muotissa valetuissa. Vaikka se ei ole valettujen vika vaan muotin tekijän, keitä sitten vuosien saatossa ovat olleetkaan…”

Samalla hän pyyhkii mielipahan viirut pois.

Niin myös Kerttu ja Kalle miettivät, ettei kaikkea tarvitse muistella ja toiselle kertoa. Ei halua joistakin asioita edes hyviä hetkiä toiselle kertoa, kun pitäisi muistaa samalla ne pahatkin. On parempi olla kertomatta ollenkaan.

* *

Puhdas viiruinen elämä on Olli Jalosen (s. 1954) kahdeksastoista romaani. Lisäksi hän on kirjoittanut muun muassa näytelmiä ja kuunnelmia. Jalonen on voittanut Finlandia-palkinnon kaksi kertaa, vuonna 1990 romaanista Isäksi ja tyttäreksi ja 2018 romaanista Taivaanpallo.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua