Kapinamieli synnyttää tuoretta ajattelua yliopistosta – arviossa Akateeminen kapinakirja

Kuva: Vastapaino

Akateeminen vapaus nousi viime vuoden aikana varsin laajan julkisen keskustelun aiheeksi, kun kävi ilmi, että Suomen sijoitus tieteen vapauden kansainvälisessä vertailussa oli parissa vuodessa laskenut lähes 40 sijaa. Näin alhaalla Suomi on vastaavassa tilastossa ollut viimeksi toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Kuten Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan helmikuussa 2026 julkaistusta Akateemisen vapauden tila Suomessa -raportista käy ilmi, kehitykselle voidaan löytää useampia syitä. Akateemisen vapauden kaventumista ovat edistäneet muun muassa tutkijoiden häirintä ja tiedevastaisten näkemysten yleistyminen. Yliopistojen sisällä toiminnan vapautta rajoittavat oppilaitosten profiloituminen ja johdon strateginen ohjaus. Lisäksi ministeriötasolla laadittu korkeakoulujen rahoitusmalli näkyy monin tavoin yliopistolaisten arjessa.

Minni Matikaisen, Anni Piirosen ja Paula Silvénin toimittama Akateeminen kapinakirja (Vastapaino, 2025) tarjoaa ajankohtaisen katsauksen suomalaisen yliopiston muutokseen, sitä ympäröivään tunneilmastoon ja konkreettisiin tapoihin, joilla yliopistolaiset tilanteeseen reagoivat.

Kirja on yliopistoa koskevaksi kokoelmaksi ilahduttavan moniaineksinen. Tieteellisiä artikkeleja lähestyvien tekstien rinnalla kirja sisältää omakohtaisia esseitä, päiväkirjamerkintöjä, runoja, novelleja, erilaisia dialogeja ja muita kokeellisempia tekstilajeja. Kirjoittajakunta edustaa lukuisia tieteenaloja humanisteista luonnontieteilijöihin, yhteiskuntatieteilijöistä terveystieteilijöihin ja kauppatieteilijöistä matemaatikoihin.

* *

Mistä akateeminen kapina sitten syntyy? Jos jollain asialla mainitaan olevan lähinnä akateemista merkitystä, tällä usein tarkoitetaan, että asia on vähäpätöinen ja käytännön elämälle vieras. Kapinakirjan tekstien intohimoisesta sävystä päätellen kyse ei kuitenkaan ole eltaantuneesta muutosvastarinnasta, vaan uhattuna on koko yliopistotyön ydin eli edellytykset synnyttää uutta luovaa tietoa ja osaamista.

Monet kirjoittajista paikantavat saranakohdan vuoden 2009 yliopistolakiuudistukseen, joka juurrutti suomalaisiin yliopistoihin kilpailukykyajattelun ja teki niistä monessa mielessä yritysten kaltaisia. Samalla yliopistojen organisatorinen autonomia kaventui, kun valtiolta tuleva perusrahoitus kytkettiin tiukemmin erilaisiin suoriutumista kartoittaviin mittareihin.

* *

Suomalaisten yliopistojen rahoitus on suhteellisen lyhyessä ajassa muutettu yhdeksi korostuneimmin tuloksia mittaavista koko maailmassa. Tämä ei johda vain organisaatiotason tehokkuuden ja sujuvuuden ihannointiin, vaan asetelma on myös omiaan tuottamaan kilpailullisia identiteettejä yliopistojen sisään. Sivistyksen ja akateemisen vapauden kaltaiset yliopiston ajattomat arvot ovat saaneet tehdä tilaa tulospohjaiselle suorittamiselle.

Yliopiston uusliberaali käänne, joka näyttäytyy muun muassa yliopiston yleisenä markkinaistumisena ja sosiaalisista eroista puhdistettujen sankaritutkijoiden korostamisena vaikuttaa suoraan työilmapiiriin. Kirjan useissa teksteissä tulee kipeästi esiin, miten kilpailun hiipiminen akateemisen elämän joka kolkkaan ruokkii vertailua, huonommuuden tunnetta, kateutta ja uupumusta.

Yliopistolaisten eriarvoisuus on myös rakenteellista, sillä valtaosa, joidenkin arvioiden mukaan jopa 70 prosenttia, kaikesta yliopistojen tutkimuksesta ja opetuksesta suoritetaan määräaikaisissa työsuhteissa. Naisia yliopisto-opiskelijoista on selvästi yli puolet, mutta professoreista alle kolmannes.

Akateemisten kapinallisten kritiikin kohteeksi asettuu myös perinteinen yliopistotyön eetos. Moni kirjoittaja tunnistaa, miten akateemiseen työhön liittyvä kutsumus on niin vahva, että sitä toteutetaan välillä myös oman jaksamisen kustannuksella. Epävarmuuden ja alati kasvavien tavoitteiden leimaamassa ilmapiirissä sovittu työmäärä ylitetään ikään kuin varmuuden vuoksi.

Kun työkseen ajattelevat ja kirjoittavat ihmiset kohdistavat analyyttisen linssinsä omaan työhönsä, sanoja ei säästellä. Kristiina Brunila kirjoittaa yliopistosta arpisena seurakuntana, jonka nykyiset rakenteet ”ohjaavat itseinhon, itsen piiskaamisen ja vuorovaikutussuhteisiin investoivan pelisilmäisen tyrkyn kombinaatioon”. Nelli-Sofia Peuranen puolestaan analysoi tarkkasilmäisesti akateemista arroganssia, joka ”syö uteliaisuuden, ymmärryksen ja myötätunnon arjen kohtaamisissa ja pitää yllä elitistisiä, epäoikeudenmukaisia ja tekopyhiä rakenteita yliopiston organisaatiokulttuurissa”.

Tuukka Tomperi on huolissaan vieraantumisen tunteesta, jota epäsuhta mielekkään työn ja vallitsevien mittareiden välillä synnyttää. Tomperin mukaan metriikkauskovaisten tulisi tarkastella kriittisesti lojaliteettinsa kohteita, sillä ”vain kuuliaisuuteen sairastuneet itsensä alistajat ja nomenklatuuran normiposeeraajat ovat (esittävät olevansa) kykenemättömiä näkemään näissä menettelyissä enemmän moraalista oikeutusta kuin vääryyttä”.

* *

Jos akateemisen kapinan syyt ovat moninaiset, samoin ovat sen ilmenemismuodot. Tämä on toki myös oletettavaa, kun kirjalla on yhteensä lähes 60 kirjoittajaa. Nykyisen akateemisen maailman epäkohtien tarkastelun saattaisi ajatella tuottavan varsin kyynisiä ennusteita, mutta kriittisten luentojen väleissä pilkahtelee myös toivo.

Kirjan toimittajat toteavat johdantotekstissä kaipaavansa ”lisää iloa, solidaarisuutta, akateemista ystävyyttä ja punkkia yliopistoon”. Samassa hengessä Marja-Liisa Trux kollegoineen pyrkii edistämään ”omaehtoista toimintaa, kriittiseen ajatteluun kannustavaa akateemisen työn itsereflektiivistä tarkastelua, armollista ja lempeää keskustelua, hidasta tiedettä, taistelevaa tutkimusta sekä tutkijaksi kasvamista ja rajojen ylittämistä”.

Monelle kirjoittajalle parempi yliopisto koostuu pienistä yhteisöä ylläpitävistä teoista. Keskinäinen luottamus, avunanto ja ystävyys voivat yhdessä muodostaa painokkaan vastarinnan muodon kilpailua ja yksilömeriittejä korostavassa akateemisessa kulttuurissa. Kuten Anna Ovaska toteaa, yhdessä tekeminen ja toisten tukeminen ovat myös tehokas vastalääke katkeruuden, kateuden ja yksinäisyyden tunteita vastaan.

Kiltteyttä kapinana käsittelevä Tuija Saresman teksti kokoaa monia ajatuksia herättäviä havaintoja. Jo pelkkä kiinnostavien asioiden äärelle etsiytyminen, monenlaiseen mukaan meneminen ja ei-suunnitelmallisuus voivat toimia vastaiskuna kylmälle laskelmoinnille ja aggressiiviselle kyynärpäätaktiikalle. Tutkijan kiltteys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hänen tutkimusideansa olisivat pliisuja. Kun tutkija samalla pitää kiinni tutkijamoraalinsa integriteetistä, lempeä kapina voi ohjata juuri sellaisten tärkeiden aiheiden äärelle, joista tutkijan toivottaisiin vaikenevan.

* *

Miten sitten tulla akateemiseksi kapinalliseksi? Tähänkin kirja tarjoaa lukuisia vinkkejä. Mikko Poutanen kehottaa ensin tekemään eron yliopisto-organisaation ja -instituution välillä. Siinä missä talouskeskeinen ajattelu ja brändipuhe ovat oleellisesti organisaation aluetta, yliopistoinstituutio perinteineen ja yhteisöineen ei välttämättä jaa tarjottuja puhetapoja tai tavoitteita.

Vaikka lähes jokainen yliopistolainen tunnistaa kiusauksen keskittyä yksilömeriittien kerryttämiseen – tähän nykyinen järjestelmä ensisijaisesti kannustaa – toiminta laajemman yliopistoyhteisön eduksi on lopulta ainoa tapa vaalia yliopistoinstituution elinvoimaisuutta. Vaikka ajan käyttäminen akateemiseen kodinhoitotyöhön ei aina vaikuta rationaaliselta valinnalta, ainaisesta optimoinnista luopuminen on tärkeää juuri siksi, että se haastaa nykyisen tuotantokeskeisen ajattelumallin.

Saara Särmä muistuttaa, että yliopistomaailmassa mikään ei koskaan ole tarpeeksi. Aina voisi tehdä enemmän ja vaikka tekisikin, aina on joku, joka tekee vielä enemmän ja on ”huipukkaampi”. Toksisen suorittamiskulttuurin ylläpitämiseen ei Särmän mukaan osallistu vain OKM:n talutusnuorassa työskentelevä operationaalinen johto, vaan itse asiassa kaikilla yliopistolaisilla on valtaa luoda tilaa toisenlaiselle akateemiselle kulttuurille, jossa ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita tutkimuksen sisällöistä eikä ulkokohtaisista kannustumista ja mittareista.

Kuten Matikainen, Piironen ja Silvén toteavat, akateemisen kapinan loppuvastus ei välttämättä ole mikään ulkopuolinen myyttinen Hydra, vaan ainakin osaksi se on juuri hydranpoikanen, joka asuu meissä kaikissa yliopistolaisissa. Kapinan tulokseen ja tehokkuuteen vaikuttaa se, toteutammeko senkin ajan hengen mukaisesti yksilöpyrintöinä vai uskallammeko liittoutua osin erimielistenkin kollegojemme kanssa.

Kirja kokonaisuudessaan kannustaa lukijoitaan reflektoimaan omaa rooliaan kapinassa. Toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen saavuttaneet työntekijät – kuten tämän arvion kirjoittaja – muodostavat vähemmistön, joista useaa saattaa hyvinkin vaivata jonkinlainen selviytymisharha. Etuoikeutetun aseman ja oman polun onnekkuuden myöntäminen on lähtöpiste sille, että osaisimme avata ovia myös muille kuin kaltaisillemme.

* *

Usein ajatellaan, että tieteen tulisi pyrkiä alati uudistumaan – löytämään tuoreita näkökulmia ja kumoamaan vallitsevia paradigmoja. Tässä mielessä kapina sopii yliopistotyön lähtökohdaksi paljon paremmin kuin sellainen optimointi, joka rakentuu varman päälle pelaamiseen ja kulloistenkin akateemisten muotivirtausten haisteluun.

Akateeminen kapinakirja ei vain asetu sairaalloista suorittamista ja individualistista eetosta vastaan, vaan se myös avaa ovia vähemmän ryppyotsaiselle, uteliaalle ja luovalle akateemiselle elämälle. Synkeämielisen fatalismin sijaan on tärkeää innostua yhteistyöstä, etsiä vaihtoehtoja vallitsevalle talouslogiikalle ja vaalia yliopistoyhteisön jäljellä olevia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Yliopistoissa tehty työ on tärkeää ja merkityksellistä, mutta itseään ei aina tarvitse ottaa haudanvakavasti.

Jos vielä palataan tekstin alussa esiin nostamaani akateemisen vapauden tilaan, kirjan loppusanoissa toimittajat osuvasti toteavat, että tieteen vapauden rapautuminen tarkoittaa myös meidän koko demokraattisen järjestelmämme rapautumista. Yliopistoilla on tässä mielessä tärkeä rooli demokratian yhtenä tukipilarina, ja siksi niiden tuleekin näyttää rohkeasti esimerkkiä edistämällä toimintakulttuuria, joka perustuu edustuksellisuuden, kollegiaalisuuden ja akateemisen monimuotoisuuden kunnioittamiseen.

Olli Sotamaa

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua