Kuin kuvastimessa #27: La Flor (2017)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa -artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

La Flor. Argentiina, 2017. Ohjaus ja käsikirjoitus: Mariano Llinás. Pääosissa: Elisa Carricajo, Valeria Correa, Pilar Gamboa, Laura Paredes.

La Flor (2017) on argentiinalaisen Mariano Llinásin ohjaama 14-tuntinen suurteos, eräänlainen elokuvallinen peilikuva chileläisen Roberto Bolañon eeppisestä romaanista 2666 (2004).

Kuten jo elokuvan pituudesta voi päätellä, La Flor on yksi maailman pisimmistä kerronnallisista elokuvista. Katsoin teoksen ystäväni kanssa kahdessa päivässä. Oli korona-aika ja valmiuslaki. Olimme sopineet tapaavamme vain toisiamme, jotta emme levittäisi tautia. Jotain tekemistä piti keksiä. Jokaiselle meistähän kehittyi tuolloin oma hulluutemme.

Aina istuessani alas katsomaan elokuvaa, toivon löytäväni tapauksen, joka ei välittäisi vuosikymmenien mittaan muotoutuneista elokuvallisista lainalaisuuksista. Joka syleilisi irrationaalisiakin mielihalujaan. En ole kiinnostunut ”ihan hyvin” kerrotusta mutta tyypillisestä juonesta vielä tyypillisemmällä teknisellä toteutuksella. Katson mieluummin vaikka täyttä roskaa. Keskinkertaisen taide-elokuvan tai Hollywood-läjäyksen merkit saavat minut tarttumaan hyvään kirjaan tai sarjakuviin.

Toisin sanoen uuvun ja nukahdan henkisesti, jos joudun katsomaan jotain täysin ponnetonta. La Flor oli virkistävä annos aivan muuta, sillä tunsin kahden päivän aikana katsovani kirjallisuutta sovitettuna valkokankaalle, vaikka kyse ei ole suorasta kirjallisuussovituksesta. Tarkoitan kirjallisuuden kerronnallista moniulotteisuutta, johon elokuva ei usein yllä johtuen luonteensa suoraviivaisuudesta ja ajallisesta rajallisuudestaan.

Olimme ystäväni kanssa teoksen päätyttyä aivan täpinöissämme ja täynnä energiaa. 14 tuntia ei tuntunut missään, poikkeusaikakin oli vain jotain ohimenevää. Elokuvan ideat risteilivät meissä ja synnyttivät uusia ideoita.

* *

La Flor ei ole ”paperin makuinen”, vaikka sen ratkaisut ovat tutumpia modernista romaanista kuin kerronnallisesta elokuvasta. Kyse on kymmenen vuoden aikana toteutetusta episodifilmistä, kuudesta toisiinsa kytkeytymättömästä osasta, jotka muodostavat ”kukan”: neljä terälehteä, emin, varren.

Ainoa yhdistävä tekijä episodeille on tekijätiimi, ennen kaikkea ohjaaja-käsikirjoittaja Llinás ja Piel de Lava -nimisen teatteriryhmän neljä näyttelijätärtä, ohjaajan muusaa: Elisa Carricajo, Valeria Correa, Pilar Gamboa ja Laura Paredes. Llinás oli nähnyt Buenos Airesissa Piel de Lavan esityksen, ja hän oli omien sanojensa mukaan ”rakastunut”. La Flor syntyi halusta tehdä näyttelijöiden kanssa työ, ei suuresta ideasta, johon etsittiin sopivia näyttelijöistä.

Ja koska Llinás oli niin vaikuttunut näyttelijöistään, hän halusi luoda heille mahdollisimman monia episodimaisia elokuvia, joissa he voivat näyttää taitonsa. Neljä ensimmäistä tarinaa kertoo itsestään vain alun, viides on ainoa alusta loppuun kulkeva kokonaisuus, kuudes kertoo tarinastaan vain lopun. Koska kokonaisuudelle ei anneta järkevää selitystä, vaan sen keinotekoisuutta tuo esiin joka episodin välissä katsojien keskittymiskykyä mittaava ohjaajan monologi, se on otettava vastaan sellaisenaan ja luovuttava järjellä pähkäilystä.

Jonkinlainen lukuohje on, että jokainen erillinen osio on parodia tai sisältää jopa useampia parodioita jostain elokuvan lajista, joista joissain voidaan nähdä tarkemmin kytköksiä argentiinalaisen ja latinoelokuvan historiaan.

Mukana ovat järjestyksessä: halpiskauhu, melodramaattinen musiikkielokuva, vakoojajännäri, surrealistinen komedia, mykkä pastissi eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja kokeellinen lyhytelokuva.

* *

Koska elokuvat on kuvattu kronologisesti kymmenen vuoden aikana, niiden visuaalinen laatu vaihtelee kuvauskaluston muuttuessa skarpimmaksi. Ensimmäinen osio käsittelee Tintin seikkailuista muistuttavaa tarinaa muumion kirouksesta ja ihmissyöjäkissasta. Toisessa episodissa kuvataan musikaalidraaman ja mysteerin keinoin levylaulajan elämää.

Teoksen sydän on sen kolmas episodi. Osio on viisi- ja puolituntisena elokuvan ylivoimaisesti mittavin ja seisoo myös kaikkein ehjimmin omilla jaloillaan. Genre on trilleri. Vakoojajännäri on selvimmin velkaa elokuvan ilmeisimmälle esikuvalle, Jacques Rivettelle. Rivetteltä tutut teemat, kuten vainoharhat, kaksoiselämä ja rakkaus niiden keskiössä, venytetään äärimmilleen.

Tyylillisesti episodissa mennään jossain teatraalisen campin ja John le Carrén romaaneja muistuttavan realistisen vakoojankuvauksen välissä. Valtavana mötikkänä episodilla on omia alaepisodejaan, joista jokaisessa käsitellään neljän päähenkilön henkilöhistoriaa oman minielokuvansa verran.

Pakka alkaa hajota kolmen ensimmäisen osion jälkeen. Neljäs episodi on metanarratiivi, jossa kuvataan jossain määrin La Floria muistuttavaa elokuvaa. Elokuvan naisnäyttelijät esittävät itseään, toisaalta luomisen tuskan kanssa kamppailevaa ohjaajaa kiusaavia noitia. Kritiikistä tuohtunut ohjaaja hylkää projektinsa ja alkaa kuvata pelkästään puita kunnes katoaa. Hänen kohtaloaan selvittää yksityisetsivä, jolla on oma teoriansa näyttelijättärien roolista katoamisessa. Nähdäänpä välissä teatraalinen versiointi Casanovan elämästä. Kyse on maskuliinisesta ja samalla itseparodisesta puheenvuorosta naisäänien jälkeen.

* *

Tässä vaiheessa lukijalle lienee selvää, että La Flor on elokuva tarinankerronnasta, siitä mitä tarinoilta etsimme ja mikä saa meidät kuuntelemaan tarinoita. Elokuvan tempo on paikoin hidas, mutta siinä on mieletön määrä ideoita, tuhlattavaksi asti. Sitä seuraa lumoutuneena niin kuin suullisen tarinankerronnan taitavaa vanhusta, joka osaa saumatta improvisoida kertomukseensa yleisönsä ehdottamia aineksia, osa osalta, pala palalta.

Viidennen episodin kohdalla elokuvan oletettu metanarratiivi on pirstaleina. Kyse on pinnalta katsoen tarpeettomasta uudelleenfilmatisoinnista Jean Renoirin elokuvalle Une Partie du campagne (1937). Tutuiksi käyneet näyttelijättäret eivät ole mukana episodissa lainkaan. Osio on päivänselvästi joko epäonnistuminen tai yritys järkyttää katsojaa tahallaan.

Vai onko? Elokuvan hajoaminen käsiin sinetöi sen määrittelemättömyyden. En voi enää puhua vain Rivette-kumartelusta vaan jään aidosti ymmälleni, ilman aseita, tarinankertojan orjaksi. Samalla ratkaisu on vitsi. Renoirin versio Guy de Maupassantin (1850–1893) kuuluisasta tarinasta ei koskaan valmistunut ohjaajan vision mukaisesti. Elokuvan kuvaukset jäivät kesken ja se leikattiin jäljellä olevasta aineistosta kokoon toisen maailmansodan jälkeen. Joten totta kai La Florin ainoa kokonaisena esitetty episodi on uusintaversio teoksesta, joka on jäänyt kesken.

Mutta vaikutus on muullakin tavalla psykologinen. Llinás esittelee episodin, kuten muutkin elokuvan osiot, puhuen kameralle, mutta tällä kertaa hän on harmaantunut. Kuluneet 10 vuotta ovat tehneet ohjaajasta keski-ikäisen. Tuttujen näyttelijöiden puute jättää tyhjän päälle, ei ole pelastusrengasta, johon tarttua. Eikä (elokuvan ainoassa) mustavalkoisessa episodissa ole ääntä vaan se on toteutettu täysin mykkänä.

Puolen vuorokauden jälkeen meitä pyydetään katsojina vielä kerran asettumaan toisenlaiseen moodiin, hyväksymään projektin ohimenevyys ja orientoitumaan vierauteen ja siihen, että elokuva, joka on tuntunut katsojista kestävän puoli elämää, on pian ohitse.

* *

Kuudes ja päättävä episodi on elokuvan lyhyin. Kyse on harson läpi kuvatusta ja välitekstein kerrotusta lyhytelokuvasta, jossa joukko hahmoja vaeltaa erämaassa. Näemme katkelmia erään brittiläisen naisen päiväkirjasta. Vuosia vankeina eläneet naiset, mukaan lukien kertojamme, ovat päässeet pakenemaan ja kulkevat läpi erämaan, kenties kohti pelastusta.

Periaatteessa teoksessa on vielä seitsemäs episodi, jonka aikana voi sulatella kaikkea näkemäänsä: lopputekstit kestävät kymmeniä minuutteja. Niiden aikana kuvataan reaaliajassa (ja kamera väärinpäin käännettynä) kuudennen episodin viimeisen otoksen jälkeistä tavaramäärän purkua, kuvausryhmän poistumista ja auringon painumista pampan taa.

Jos tämä olisi ohjaajan viimeinen teos, en keksisi parempaa tapaa jättää hyvästit elokuvataiteelle. Näin ei silti ole, vaan kyse on Llinásin toisesta pitkästä elokuvasta! Hänen ensimmäinen koko illan filminsä Historias extraordinarias (2008) on yli neljä tuntia pitkä kolmen miehen odysseia, kaleidoskooppimainen kokoelma koskettavia ja hulvattomia kertomuksia. Sekin on mestarillinen. Lukuisten lyhyempien teosten lisäksi Llinás on työstänyt viime vuosina lähes viisituntisen dokumenttitrilogian Mondongo (2024).

La Flor on niin valtava ja moniaalle kurottava teos, että se on pistänyt useimmat kriitikkonsa kyykkyyn. Juuri mitään kokoavaa ei ole osattu sanoa, joten on turvauduttu tyypillisyyksiin: tämä osa-alue toimii, tämä ei niin hyvin, tämä episodi oli hyvä ja tämä ei. Itsekin olen kadottaa puhekykyni sen parissa.

Mammuttielokuviin suhtaudutaan herkästi epäillen: ”Sanot että se on hyvä vain siksi, että se on niin pitkä.” Vakuutan silti, että elokuvan mahdollisuuksista kiinnostuneen tulee nähdä La Flor, kunhan mielentila ja aika ovat kohdillaan. Teokseen on kadottava. La Flor on sen auliisti vastaanottavalle ihanaa eskapismia ja tarinankerronnan riemua. On antauduttava epäloogisuuksille ja liioitteluille, elokuvan mietteliäisyydelle, huumorille ja hurmokselle. Ja pääosanelikon erinomaiselle näyttelijätyölle.

Mikko Lamberg

Elokuvasta on esimerkiksi saksalainen DVD englanninkielisillä teksteillä. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua