Kuvat: Laura Talvitie / Hillevi Collective
LEVYT | Vuonon värikäs pop on kakkosalbumilla debyyttiä hiotumpaa ja progesiirtymät hienovaraisempia.
”Toisinaan psykedeelinen progen ja popin taiturimainen sulauma jää päälle juuri niin ihanan pitkään kuin voi toivoa.”
Vuono ei paljasta kaikkia aseitaan heti. Kakkosalbumi Golden Ballin (Hillevi Collective, 2025) kevyt ja kaunis indiepop tuo heti hyvän olon ja saa ajatukset liikkeelle, mutta parin ensimmäisen kappaleen aikana ne vaeltavat herkästi myös muualle kuin itse musiikkiin. C-osat luovat uskoa, että muutakin saattaa olla luvassa, ja hienovaraisesti leikittelevän ja välillä ärjähtelevänkin White Dots -debyytin (2019) kuulleet tietävät, että varmasti on.
White Dotsin ilmestymisestä on lähes seitsemän vuotta, mutta Golden Ballia tulee verrattua väkisinkin siihen, kun yhtäläisyyksiä on kappaleiden vaihtelevien sävyjen ja albumien rakenteiden puolesta niin runsaasti. Debyytti on hieman leikkisämpi ja kokeilevampi, ja esimerkiksi sen hetkittäisistä rouheammista kitarariffeistä on luovuttu. Uutukainen on keveämpi, lämpimämpi ja tuotannoltaan hiotumpi. Pauliina Lindellin laulu soi edelleen upeasti, nyt vielä selkeämmin ja sitä vaikuttavammin, mitä korkeammalta hän laulaa.
Siirtymät perinteisen muotoisista popkappaleista psykedeelisiin tai progeileviin maisemiin ovat Vuonolla hillittyjä eivätkä ikinä itsetarkoituksellisia. Välillä kesken kappaletta aloitetaan uusi herkullinen osa ja pian hälvennetään se pois kuin härnäten. Toisinaan, kuten ensilevyn helmellä Skip Ropella, psykedeelinen progen ja popin taiturimainen sulauma jää päälle juuri niin ihanan pitkään kuin voi toivoa.
* *
Golden Ball antaa odottaa progesävyjään pitkään, eikä niitä enää muista toivoakaan, kun on saanut ihoaan kananlihalle Miss-sinkun avulla tai haaveillut moniulotteisen Labyrinth-kaunokin tahtiin. Multaiset Tiet on helisevine kitaroineen keveän kaunis kuin varhainen Liekki. Toisaalla voi kuulla Kuusumun Profeettaa ilman, että tietäisi Petteri Rajantin historiasta kulttiaarteen tuottajana.
Sitten se Golden Ballin oma skipropensa ilmestyy, kun sitä ei enää osannut odottaakaan. Heart Raten proge on popimpaa mutta yhtä vangitsevaa. Senkään suurimmat avut, kuten Vuonolla yleensäkään, eivät ole poikkeavassa rakenteessa vaan naulitsevissa melodioissa. Kappale on kuin jazzmuotoinen, ensin melodiakulkunsa esittelevä, välissä psykedelian puolelle solahtava ja lopussa taas teemaansa palaava pophelmi.
Sen perään albumin päättävä Omituinen voisi yksinkertaisesti keinuvan kitarakuvionsa kuljettamana toimia instrumentaalina raukeana outrona, mutta Pauliina Lindell ihmettelemässä laulaen omituista elämää tekee siitä kuin vaivihkaa yhden albumin huippuhetkistä. Vuono tekee taas kauniista kovin vaivattoman kuuloista.
Kaksi tasavahvaa albumia ovat osoittaneet, kuinka hienovaraisesti Vuono saa kauniiseen popmusiikkiinsa lukuisia värejä ja kutkuttavia pieniä hätkähdyksiä sekä pitää kokonaisuudet ihailtavasti kasassa. Golden Ball saa loputtuaan, ei vähiten albumin päättävän biisikaksikkonsa takia, janoamaan lisää. Täysosuma on vielä tulossa.
Pietari Raekallio
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Ghosts On TV postrockailee komeasti – arviossa Iridescent
LEVYT | Helsinkiläisyhtyeen kolmas albumi yhdistelee post rockin, shoegazen ja taiderockin maailmoja hallitulla jännitteellä.
Social Distortion palasi levytyskantaan 15 vuoden jälkeen – arviossa Born To Kill
LEVYT | Kalifornialaisen punk rock -yhtyeen biisikynä on tallella, samoin tarttuva karheus.
Levykatsaus: Joni Ekman, M. I. Laine & Sortumavaara, Smaragdi, Lintudisko, Fleur
LEVYT | Jani Tuovinen kuunteli kolme seiskatuumaista ja kaksi digisingleä. Kotimaista satsia höystää herkku Hollannista.
Suuria syvyyksiä pienten pintojen alla – arviossa Väinö Karjalaisen Birch Bark Letter
LEVYT | Väinö Karjalaisen ”environmental music” -teos Birch Bark Letter koostuu yhdeksästä pienestä ambient-teoksesta, jotka ammentavat vaikutteensa luonnosta.





