Jennifer Lopez loistaa musikaalin etäisenä tähtenä – arviossa Hämähäkkinaisen suudelma

Kuva: Cinemanse

Manuel Puigin 1970-luvun romaani Hämähäkkinaisen suudelma on vuosikymmenten saatossa tulkittu moneen otteeseen: tunnetuimmat sovitukset lienevät Broadway-musikaali sekä Héctor Babencon elokuvaversio (1985), joka toi William Hurtille Oscarin parhaasta miespääosasta. Nyt on taas aika uuden, kun muun muassa Chicagosta (2002) tunnetun Bill Condonin on aika tehdä oma tulkintansa klassikosta.

Tarinan asetelma on perin yksinkertainen: sotilasdiktatuurin ajan argentiinalaisessa vankilassa kaksi miestä jakaa vankisellin. Toinen uskoo poliittiseen muutokseen, toinen elokuvien lohduttavaan voimaan. Valentín on poliittinen vanki, joka on pidätetty vasemmistolaisesta toiminnastaan ja kieltäytyy luopumasta aatteistaan. Molina, joka on tuomittu moraalirikoksesta, puolestaan suhtautuu politiikkaan välinpitämättömästi. Hän keskittyy selviytymiseen ja mielikuvitukseen.

Sellissä Molina alkaa kertoa Valentínille tarinoita vanhan Hollywoodin elokuvista ja musikaaleista. Näiden tarinoiden keskiössä on Spider Woman – salaperäinen ja kohtalokas hahmo, joka viettelee, hurmaa ja tuhoaa. Elokuvassa nämä kertomukset muuttuvat näyttäviksi musikaalijaksoiksi, jotka tarjoavat vastakohdan vankilan ankeudelle.

* *

Vähitellen miesten välille syntyy luottamus ja läheisyys. Tarinoiden kautta he jakavat pelkojaan, muistojaan ja käsityksiään vapaudesta. Samalla paljastuu, että Molinaa painostetaan toimimaan vankilan johdon apuna Valentínia vastaan, mikä asettaa hänen lojaalisuutensa ja selviytymishalunsa ristiriitaan.

Kun todellisuus alkaa murtautua fantasian läpi, molemmat joutuvat kohtaamaan sen, mitä pakeneminen maksaa. Elokuvan loppua kohti musikaalien lohdullinen maailma ei enää tarjoa helppoa suojaa, vaan todelliset valinnat ja niiden seuraukset nousevat etualalle.

Jennifer Lopez hämähäkkinaisena on elokuvan selkeä vetonaula. Hänen läsnäolonsa tuo elokuvaan glamouria ja säihkyvää energiaa, mutta samalla hänen hahmonsa jää tarkoituksella etäiseksi. Spider Woman ei ole ihminen vaan fantasia, kuva tähdestä, johon katsoja voi heijastaa kaipuunsa. Tämä on kiinnostava ratkaisu, jolla elokuva saa katsojan mukaan eskapismiin, jota vangit myös kaipaavat.

Diego Luna ja Jennifer Lopez. Kuva: Cinemanse

* *

Vuoden 1985 versio muistetaan ennen kaikkea intiiminä draamana: Héctor Babencon ohjaus pitää katseen tiukasti kahdessa miehessä ja heidän välisessä suhteessaan. Vuoden 2025 versio taas lähestyy samaa tarinaa päinvastaisesta suunnasta: se rakentuu musikaalin logiikalle, jossa fantasia ei ole sivujuonne vaan keskeinen ilmaisumuoto. Spider Woman ja musikaalinumerot eivät vain kommentoi todellisuutta, vaan ottavat siltä tilaa. Siinä missä Babencon elokuvassa mielikuvitus syntyy ahdingosta, Condonin versiossa se usein peittää sen.

Elokuvan poliittinen ulottuvuus jää tarkoituksellisen epämääräiseksi. Vallankumous, kidutus ja ideologinen kamppailu ovat läsnä, mutta ne eivät koskaan täysin murtaudu elokuvan esteettisen kehyksen läpi. Hämähäkkinaisen suudelma ihailee vanhaa Hollywoodia, melodramaattista liioittelua ja lavallista keinotekoisuutta, mutta ei täysin löydä tapaa ankkuroida näitä elementtejä nykykatsojan kokemukseen. Elokuva tarjoaa hienoja otoksia ja ripauksen vanhan Hollywoodin taikaa, muttei jää elämään katsojan mieleen pitkäaikaisesti.

Muru Vähänikkilä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua