Lapin sota -elokuvasta tuli pitkäpiimäisyyden juhlava spektaakkeli

Kuva: Jonas Lundqvist

Ei voi väistää ajatusta, että tällä Lapin sota -elokuvalla pystytetään muistomerkkiä jatkosodan päätösvaiheille. Elokuvan yhteydessä on annettu ymmärtää, että ”tuodaan esiin vähän tunnettu historiallinen vaihe Suomen sodista”, joka toimii hengellisenä jatko-osana Louhimiehen Tuntematon sotilas -elokuvalle (2017), ja ”halutaan antaa ääni sodan kaikille osapuolille ja uhreille kuten saksalaisille työskennelleille naisille”.

Tunnen aina jonkinlaisen torjuntareaktion syntyvän, kun elokuvaa tai muuta taideteosta käytetään astinlautana muiden asioiden kuin taiteen esilletuontiin. Sellainen muistuttaa ihan liikaa näköispatsaiden pystyttämistä palvontakohteiksi.

Lapin sodasta, Suomen ja natsi-Saksan välillä syyskuusta 1944 huhtikuuhun 1945 käydystä aseellisesta konfliktista, on tehty lyhyt- ja dokumenttielokuvia, mutta pitkät fiktiodraamat ovat harvassa. Edelliset ovat Antti Jokisen ohjaama sotaromanssi Kätilö (2015) sekä Jalmari Helanderin Lapin sotaa kulissinaan käyttänyt parodinen toimintaelokuva Sisu (2022). Harvan enää muistama on saksalaisesta sotilaskarkurista Lapissa kertonut 1970-luvun tv-sarja Alppikengistä jäljet vain jää.

* *

Lapin sota sodittiin, koska se kuului jatkosodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa solmitun aseleposopimuksen, ns. Moskovan välirauhan ehtoihin. Sopimuksen mukaan saksalaiset tuli riisua aseista tai ajaa pois Suomesta. Huomattavaa on, miten tavattoman nuoria syksystä 1944 sotaan määrätyt suomalaisjoukot olivat. He lähtivät etulinjaan likipitäen koulun penkiltä, ehkä pikakoulutuksen saaneina.

Aku Louhimiehen elokuva ottaa etäisyyttä tavanomaisiin sotaelokuviin. Pääosassa ei suinkaan ole sotiminen, vaan tunne-elämä, eritoten Saksan armeijalle kanssa työskennelleiden suomalaisnaisten koettelemukset heidän päädyttyään suomalaisen sotilasosaston saattamana Lapista kohti Oulua maanpetoksesta epäiltyinä. Heitä kuljettavien sotilaiden joukossa on elokuvan päähenkilöksi nouseva, Luukas Niskasen esittämä panssarintorjuntaryhmän jäsen, Kannaksen torjuntataisteluiden kautta Lappiin saksalaisia vastaan sotimaan joutunut eteläpohjalainen nuorukainen Heikki Ojala.

Kolmen ihmisen kohtalot kietoutuvat yhteen elokuvassa Lapin sota: kenttäpappi Vainio (Peter Franzén), tulkki Saara (Sannah Nedergård) ja saksalaismajuri Duisberg (Volker Bruch). Kuva: Jonas Lundqvist

* *

Panssarintorjuntaryhmän Lapin-vaellusta seuratessaan elokuva pitkästyttää, koska se toistelee tavallisimpia sotaelokuvien kuvioita. Itse sodan syyt ja taustat kuitataan lyhyillä toteamuksilla.

Ei liene ihme, että tässä elokuvassa seuraillaan Tuntemattoman sotilaan askelmerkkejä. On pitkiä marsseja, satunnaisten rauhallisten tuokioiden aikana kuin tyhjästä iskeviä vihollisia. Onpa juominkikuvauskin, kun perääntyviltä saksalaisjoukoilta on Torniossa jäänyt Pikku-Berliiniksi kutsutulle varikolle enemmän alkoholia kuin läsnä olevat suomalaissotilaat eläissään kuluttaisivat.

Suomalaisen sotilasperinteen tuttuja täydellisen tilannetajuttomia upseerihahmoja ilmaantuu räyhäämään aina, kun heitä ei tarvittaisi.

Elokuvaan saatu rakkaustarinan tapainen istuu sota-aikaan. Rovaniemellä tulkkina työskentelevän Saaran (Sannah Nedergård) ja majuri Duisbergin (Volker Bruch) romanssi kaatuu ajan ja armeijoiden liikkeisiin. Saaran, hänen kenttäpappipuolisonsa (Peter Franzén) sekä saksalaismajurin kolmiodraama pitää elokuvassa pientä jännitettä yllä silloinkin, kun sotatapahtumat eivät sitä tee. Ihmissuhteissa ei kuitenkaan riitä sellaista tarinaa, jota haluaisi seurata.

Kiinnostavimpiin hahmoihin koko elokuvassa kuuluu Pyry Kähkösen esittämä vasemmistolaisuutensa takia vankilassakin ollut Arvo Ketola, joka lauleskelee alinomaa työväenlauluja. Hän hillitsee porukan pahimpia sotaintoilijoita.

Elokuva pohjautuu Antti Tuurin romaaniin Rauta-antura (Otava, 2012). Ketolan hahmon mukana elokuvaan tuleekin alkuperäisromaanin veijaritarinan piirteitä. Vailla yhteyttä isompiin päälliköihin ja esikuntaan panssarintorjuntaryhmä vaeltelee Lapissa omin päin, valitsee itse Ketolan johtajakseen, joka järjestää jermuporukalle ruokaa ja majapaikkoja.

Ilmeisen uskollisesti Tuurin romaania seuraileva elokuva noudattaa Tuurin kerronnan vakaata, kiirehtimätöntä käyntiä, jossa mistään ei tehdä suurta draamaa.

Jalan Lapista Oulua kohti taivaltamassa kenttäpappi Vainio (Peter Franzén), tulkki Saara (Sannah Nedergård) ja sotamies Ketola (Luukas Niskanen). Kuva: Juuli Aschan Sveins

* *

Elokuva pitää mukana näkökulmaa siviiliväestöön, jota ei käy kadehtiminen: siviilien evakkotaipaletta luonnehtivat nälkä ja yhtämittainen miinavaara.

Sekä naiset että sotilaat heidän mukanaan saavat paikallisilta ihmisiltä epäinhimilliseltä tuntuvaa vihamielistä kohtelua. Elokuvaa vaivaa tietty jäsentymättömyys, sillä siinä on kaikkea kaikille: sotaa, romantiikkaa, siviilien kärsimyksiä, halveksuntaa yhteistoimintaa harjoittaneille, nuorison kasvua vastuullisiksi, mitä vain, muttei kokonaiskuvaa, ilmankos elokuvalle on tullut kestoa kaksi tuntia 38 minuuttia.

Lapin sota -elokuva on monin osin kasvukertomus. Eniten nuoren Heikki Ojalan kohdalta ja hänen mukanaan naisia saattavat sotilaatkin kasvavat ymmärtämään ihmisarvoisen kohtelun merkitystä.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua