Mikä on totta journalismista ja sen tekijöistä? Arviossa Mari Mannisen Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa

Kuvat: Vastapaino

Kirjan takakannen mukaan ”toimittaja Mari Manninen kyllästyi lukemaan ja kuulemaan mitä villimpiä käsityksiä journalistisen median toiminnasta”. En ole yllättynyt. Moni muukin toimittaja, minä itse yhtenä heistä, on ihmetellyt ja päivitellyt niitä kummallisia harhaluuloja ja epäilyjä, joita monilla koulutetuillakin ihmisillä toimittajista, toimituksista ja koko mediasta on. Mutta Manninen ei lopulta tyytynyt vain hämmästelemään, vaan kääri hihat ja tulosti asiantuntevan teoksen nimeltä Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa (Vastapaino, 2025).

Jo kirjan johdanto alkaa lupaavasti. Manninen toteaa kirjoittavansa sekä puolustaakseen että siivotakseen omaa pesää. Kirja on siis myös media- ja itsekriittinen. Monet yleisön kysymykset ovat aiheellisia, ja toimittajat itsekin tietävät, että kaikki ei aina mene toimituksissa journalismin tavoitteiden saati ihanteiden mukaisesti.

Mutta mitä muuta journalismi on kuin hieno sana? Journalismia yhteiskunnallisena käytäntönä tutkinut Sandra Borden kirjoittaa jo vuonna 2010 ilmestyneessä journalismin etiikkaa käsittelevässä kirjassaan, että ”journalismin määritelmän aikaansaaminen on tuskastuttavan vaikeaa”. Niinkuin onkin. Manninen kuitenkin selviää haasteesta hyvin jättämällä tarkan määritelmän tavoittelun sikseen ja kertomalla kokemuksistaan, käyttämällä esimerkkejä ja tiivistämällä journalismin idean muutamaan tärkeimpään määritteeseen, kuten olennaisen ja totuudenmukaisen tiedon välittäminen ja vallan vahtiminen.

Journalismista ei voi tietenkään kertoa aivan kaikkea yhdessä kohtuupituisessa kirjassa. Mannisen piti siis rajata, ja siinäkin hän onnistui. Valtaosa oleellisista asioista tuntuisi olevan mukana. Eri lukujen otsikot ja alaotsikot viittaavat perässään seuraaviin aihekokonaisuuksiin, joten kiireinen voi vilkaista kirjasta myös vain tietyn aihealueen faktat ja näkemykset (suosittelen kyllä koko opuksen lukemista).

Tarjolla on kokonaisuuksia esimerkiksi siitä, oliko journalismi ennen parempaa (pääsääntöisesti ei), osaako journalistinen media vahtia valtaa saati itseään (usein osaa, toisinaan ei), kuka päättää mistä juttuja tehdään (useimmiten toimittaja itse tai lähipomonsa) ja klikkiotsikoista luopumisen vaikeudesta (luopujiakin jo on). Ja kaikkea tätä siis ryydittää ujostelematon oman alan kritiikki. Journalismia määrittelevä luku päättyy kuvaavasti: ”Seuraavissa luvuissa käydään läpi, mitä kaikkia vikoja journalismissa on – ja mitä vikoja siinä ei ole, vaikka kovasti muuta väitetään.”

”A journalist’s first job is to ’get it right’. But how”? Eli journalistin tärkein homma on puhua totta ja asiaa. Mutta miten? Yhdysvaltalaisen American Press Instituten (API) sivuilta aikoinaan löytämäni kiteytys osuu mielestäni uutisvälityksen ja koko journalismin ytimeen. Journalismina tarjotun sisällön on oltava totuudenmukaista ja yleisönsä kannalta relevanttia. Samalla slogani ilmaisee, ettei se aina niin helppoa ole.

Ilokseni Manninen tuntuu perustavan ajattelunsa kutakuinkin samanlaisiin prinsiippeihin, ja samalla hän ymmärtää, että journalistin työ muuttuu aina vain vaikeammaksi. Dis- ja misinfoähky lisääntyy koko ajan lukumäärältään kasvavassa kanavavalikoimassa, ja esimerkiksi radikaalioikeiston strategiapalettiin kuuluu monikasvoinen, tarkoituksellinen, nykyään jo tekoälyavusteinen tiedonvääristely, jolla rapautetaan ihmisten luottamusta demokratioiden instituutioihin, synnytetään populisteja ja autoritaarisuuden edusmiehiä hyödyttävää kahtiajakoa ja lisätään yleistä yhteiskunnallista epäluuloisuutta.

Manninen keskittyy viimeksimainittuunkin ilmiöön huolella. Hän on omistanut sille kokonaisen luvun, jonka nimi kuuluu Voiko laitaoikeisto tappaa journalismin Suomesta? Eli voiko suomalaiselle journalismille käydä yhtä huonosti kuin unkarilaiselle?

Manninen kertaa lukijoilleen, miten Unkarin demokratia mureni Orbánin ja hänen Fideszinsä alle ja miten unkarilaisen yhteiskunnan läpiorbánisoituminen koskee myös tiedotusvälineitä ja sananvapautta. Eikä kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja tyydy istumaan kotitoimituksessa, vaan pakkaa läppärinsä ja jututtaa tukun jyrän alle jääneitä kollegoitaan Budapestin kuppiloissa.

Ikävä kyllä samaa tarinaa kerrotaan eri asteisena jo pitkin poikin koko Eurooppaa. Niinpä kirjan kuudennen luvun yksi alaotsikko kuuluu Suomessakin toimittajia pelotellaan hiljaisiksi. Hienointa koko luvussa on mielestäni lopulta Mannisen kaiken mekkalan keskeltä vetämä kylmäpäisen teräväkatseinen huomio: jako ei kulje oikeiston ja vasemmiston vaan totuuden ja valheen välillä.

Entä miten totuuteen enää ulottuu paskoontuvien informaatiokanavien akanvirroissa? Riittävätkö toimittajien rahkeet sen pidemmälle kuin muiden kansalaisten? Tuskin aina, mutta oli miten oli, tiedon vääristelijöille ei pidä antaa teknistä tai strategista etumatkaa, ja faktantarkistus ja tiedon verifiointi on saatava journalistisen tuotantoprosessin pysyviksi osiksi. Manninen viittaa toimittaja-tietokirjailija Johanna Vehkoon näkemykseen: ”Kaikista tärkeintä [Vehkoon mukaan] toimittajan on oppia ajattelemaan kuin faktantarkistaja, eli pitää osata epäillä ja kysyä oikeat kysymykset. Näyttääkö tämä video liian kiinnostavalta ollakseen totta? Mihin me tämän tekstin tiedon oikeastaan pohjaamme? Mikä mahtaa olla tiedon alkuperäislähde?”

Faktantarkistus ja totuudellisuuden tavoittelu kokonaisuudessaan sivuavat journalismiin oleellisesti kuuluvaa vahvaa eettistä juonnetta. Jos ja kun työn tavoitteena on totuushippujen vaskominen esiin saastuneen informaatiovirran pohjamudasta ja vaskooliin mahdollisesti jääneiden hippujen taustoitettu välittäminen kansalaisille, vaaditaan työn tekijöiltä jamäkkyyttä ja moraalistakin ryhtiä. Päämäärä ei pyhitä keinoja. Alan sisäinen koodisto, eli Journalistin ohjeet, kyllä auttavat lakipykälien ja talokohtaisten sääntöjen lisänä, mutta sekään ei riitä. Manninen ja jotkut hänen mainitsemansa kollegat tuntuvat katselevan Julkisen sanan neuvoston (JSN) suuntaan saadakseen lisäohjeita, ja mikä ettei joissain tapauksissa niinkin, mutta minusta se tie ei vie perille asti. Journalistin työ vain on niin monisävyistä, vaihtelevaa ja nopeaa, että liki kaikki tilanteet tyhjentävästi kattavan ohjeiston synnyttäminen on mahdotonta.

Raskaassa säännöstössä on jopa vaarana, että se houkuttaa meidät ulkoistamaan moraalisen vastuumme, ikään kuin kirjoittamaan yhtäläisyysmerkin moraalin ja sääntöjen seuraamisen väliin.

Uhkaamassa ovat vanhalla mutta pätevällä kielellä ilmaisten ulkokultaisuus ja poseeraaminen. Filosofi Lars Hertzberg muotoilee asian niin, että moraalisesti ongelmallisessa tilanteessa me emme välttämättä ole vailla tietoa (säännöt sun muut), vaikka saatamme parahtaa tilanteessa jos toisessa, ettemme tiedä mitä meidän pitäisi tehdä. Hämmennyksemme ei silloin johdu niinkään tiedon puutteesta, vaan meille jo kertyneestä tiedosta. ”Tilanne tuntuu ratkaisemattomalta juuri siksi, että ymmärrämme tilanteen moraalisen luonteen”, Hertzberg kirjoittaa. Ja siinä sitä ollaan lähtemättömästi, niin koko ihmiselämässämme kuin roolissamme journalistina; vastuu painaa, eikä sitä kuormaa ole siirtäminen muiden harteille.

* *

Manninen kirjoittaa sujuvalla ja elävällä modernin tietokirjailijan ja reportterin otteella. Hän on suorapuheinen, vaan ei ilkeile eikä liioittele. Esimerkit koskevat toistuvasti maamme isoimpia toimituksia (HS, Yle), mutta se ei juurikaan haittaa. Pointit ovat skaalattavissa.

Journalismin olisi syytä olla kunnianhimoista ja pätevää myös pienissä taloissa, kuten esimerkiksi imatralaisessa Uutisvuoksessa on. Manninen nostaa Uutisvuoksen valokeilaan kirjansa lopulla, missä hän esittelee ilmiöitä, jotka vahvistavat uskoa journalismin tulevaisuuteen. Imatralla uusi päätoimittaja lisäsi ”oikean journalismin”, eli kriittisen kuntajournalismin osuutta lehdessään, ja tilaajat innostuivat. Joistakin sidosryhmistä kantautui marinaa, mutta päätoimittaja Mari Markkanenpa alkoi kolumnoida lehdessään journalismista ja sen tehtävistä, alkoi selittää, että alueen markkinoinnilla ja aluetta vahtivalla journalismilla on omat roolinsa, joita ei pidä sekoittaman. Ja taas lukijat tykkäsivät ja alkoivat puolustaa lehteä ja sen linjaa.

Kokeneina journalisteina Manninen ja Markkanen ymmärsivät ja ymmärtävät, että journalisti ei saa unohtaa kirjoittavansa ensisijaisesti kansalaisille, eikä asiakkaille. Hänen on ohjattava meitä byrokratian viidakoissa, puhallettava liiat ulos poliitikkojen puheista, kasattava ymmärrettävä tarina totuuden sirpaleista. Jos tuo tarina sitten myös viihdyttää, niin mikä ettei. Ei journalismin harmaata tarvitse olla, mutta sisällön kaikenlaiselle paskoontumiselle journalistien nenien kyllä pitää pysyä herkkinä.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua