Regina Launivuo. Kuva: Oona Heikkinen

1

Jos kohta Lyytin neljäs pitkäsoitto Pidän sulle paikkaa (Johanna Kustannus, 2025) ei iske heti samaan tapaan kuin debyytti Meitä ei ole kutsuttu (2020) aikonaan, johtuu se lähinnä yllätysmomentin puutteesta. ”Meitä ei ole kutsuttu on ällistyttävän hyvä. Runo ja musiikki, taide ja pop kohtaavat poikkeuksellisen saumattomasti”, kuvailin esikoista Kulttuuritoimituksen arviossa lumoutuneena.

Meitä ei ole kutsuttu -levyn palavasta ja välittömästä, välillä suorastaan väkisinselittävästä intohimosta on tallella jotain, mutta rinnalle on tullut seesteisyyttä ja kypsyyttä, joka vaatii kuulijalta vähän enemmän. Tätä luottamusta itseen ja kuulijaan oli paljon jo kakkoslevyllä Toiveet ja helyt (2021; lue arvio) eikä takapakkia ole otettu.

Pidän sulla paikkaa on erittäin hyvä levy ja esimerkiksi Runotyttö maineen polulla ihan loistava kappale. Lyytissä viehättää edelleen se sama rohkeus ja omaleimaisuus, jollaista olen aiemmin löytänyt esimerkiksi Björkiltä, ysärin lopun rock-kaudellaan olleelta Shakiralta, laulaja-lauluntekijä Bebeltä 2000-luvun alkupuolella, poppia taidokkaasti flamencon perinteeseen sekoittavalta Soleá Morentelta tai jazzista, soulista, flamencosta ja afrikkalaisista soundeista ammentavalta Buikalta.

Yhteiskunnallisuuttaan Lyyti ei ole karistellut, mutta se on hienovaraisempaa ja menee tällä kertaa enemmän sosiaalisten suhteiden ja henkilökohtaisen arkiseen poliittisuuteen. Patsaita ei niinkään nyt kaadeta.

2

Tuoreella ep:llään Kiitos perhosista (omakustanne, 2025) Joensuun kaupunginteatterin näyttelijänä kenties edelleen paremmin tunnettu Regina Launivuo määrittelee itsensä hyvin kiinnostavaksi muusikoksi. Hänen popmusiikissaan on rockia, iskelmällisyyttä ja indiesävyjä ja teatterin maailmasta suodattuvaa melodraamaa.

Joensuu kuuluu paitsi suorasanaisesti kappaleen Keväällä mä palaan Joensuuhun nimessä, myös vaikeammin tavoitettavana elementtinä. Kappaleista Vuoristorata on ilmiselvästi velkaa Jarkko Martikaiselle, mutta kuulen siinä aika vahvasti myös aikaa sitten edesmenneen joensuulaisen erikoismiehen Jouni Mömmön vaikutusta.

Launivuo on vahvaääninen, taitava ja monipuolinen laulaja, kuten on jo moneen kertaan teatterin lavalla nähty. Sen lisäksi hänen kappaleensa ovat laadukkaita ja kiinnostavia.

Launivuo on tullut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana ja opiskellut näyttelijäksi Pietarissa. Ehkä aika ei tällä hetkellä ole oikea, mutta jahka ajat joskus muuttuvat, olisi kiinnostavaa kuulla Launivuolta itäisempiäkin sävyjä, joita ei tällä EP:llä jonkinaista yleisluontoista melankoliaa lukuun ottamatta kuulu.

3

Modemin tuleva levy Interface (10.10.25) on niin vahvasti tämän ajan ääniraitaa, että sen kuunteleminen on aika ajoin ahdistavaa. Pintapuolisesti katsoen kyynisen, muovisen ja vieraantuneen musiikin alta pilkistelee kuitenkin lämmin, sykkivä sydän.

Ei Interface ole luovuttanutta musiikkia vaan nimensä mukaisesti se tutkii kiehtovalla tavalla niitä tapoja, joilla kohtaamme ympäröivän todellisuuden ja olemme siihen kytköksissä. Kansikuvassakin duo esiintyy kyborgeina.

Musiikki on kasarivaikutteista syntikkapoppia, jota värittävät maltillisesti annostellut kitarat. Soundimaailmat ovat välillä todella upeita. Levyllä ei päästä lähellekään Modemin klubikeikkojen intensiteettiä enkä ole varma, kuinka paljon tätä lähes performanssitaiteen puolelle menevää albumia tulee lopulta kuunneltua. Hyvä ja kiinnostava levy Interface kuitenkin on.

4

Brittiläinen Nova Twins veti tämän kesän Ilosaarirockissa aivan loistavan keikan. Rentolavan kokoluokka ja Pyhäselän rannan välitön, vapautunut tunnelma heti rajun, festarin hetkeksi keskeyttäneen ukkosmyrskyn jälkeen olivat omiaan rakentamaan tunnelmasta upean, mutta tietenkin se vaatii aina sen, että artisti osaa ja haluaa tehdä työtä sen eteen. Nova Twins -kaksikko, kitaristi-vokalisti Amy Love ja basisti Georgia South, todella halusi ja osasi.

Bändin kolmas albumi Parasites & Butterflies (2025) on monipuolinen, seesteisistä sävyistä paikoin rajuunkiin menoon ryntäävä albumi, joka tavoittaa paljon, mutta ei tietenkään lähellekään kaikkea bändin live-esiintymisten meiningistä. Ilmeinen vertailukohta on Rage Against the Machine, mutta välillä ollaan jopa Musen kaltaisissa maailmoissa. Periaatteeessa yksinkertaisissa kappaleissa on niin paljon kiinnostavuutta, että levyä pyörittää kyllä lautasella väsymättä useampaan kertaan läpi.

5

Kristiinan musiikissa on nostalgiaa ja retroilua, mutta ei vaivaannuttavalla eikä kosiskelevalla tavalla. Hän ammentaa monesta suunnasta, mutta kappaleissa ääni on silti selvästi oma. Kliseitä ei vältellä, vaan pyöritellään yllättävän tyylikkäästi ja hyvin onnistuen.

Muistatko kuka on Kristiina? -levyn (Humu Records / Hillotehdas, 2025) ehdoton helmi, kappale O tempora, o mores on puhdasoppista käännösiskelmää, vaikka ei ole sellainen. Levyn aloittava Kala vedessä puolestaan vie tunnelmat 1990-luvun laulaja-lauluntekijöihin.

Kokonaisuudessaan noin puolituntinen albumi on ensituntumalta kepeää, kenties turhankin helppoa poppia, mutta herättelee lopulta ajatuksia ja mielenkiintoa niin musiikillaan kuin sanoituksillaan.

Lue Ilkka Valpasvuon albumista Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua