Kuva: Readme.fi
KIRJAT | Markku Heikkilän kirja on kritiikitön ja paikoin vaivaannuttava, mutta tuo myös esiin jotain hyvin aidontuntuista Jussi Halla-ahosta.
”Erityisen silmiinpistävää kirjassa on Halla-ahon vihamielisyys ja vainoharha journalisteja kohtaan.”
ARVOSTELU

Markku Heikkilä: Jussi Halla-aho – Elämäkerta
- Readme.fi, 2025.
- 448 sivua.
Ruodittu on jo loputtomiin, joten on kysyttävä, onko Jussi Halla-aho – Elämäkerta (readme.fi, 2025) todella tarpeellinen kirja. Kun hänestä on tehty jopa fiktiivinen audiodraama, niin missä se mielekkyyden raja kulkee? Sanna Marinin tapaan Jussi Halla-ahoa ei Suomessa osata käsitellä ihan vain poliitikkona ja ihmisenä. Henkilökulttia rakennellaan Yleisradiota myöten.
Jussi Halla-ahon kannattajille teos tarjoaa kritiikittömän, vailla journalistista prosessia tehdyn suurmieskirjan. Ehkä tätä on kaivattu. Alkusanoissaan kirjoittaja Markku Heikkilä korostaa, että hän ei tulkitse. Sivuilla on, mitä Halla-aho haluaa ja muotoiltuna niin kuin hän haluaa. Sitä ei tarvitse erikseen sanoa, että mitään mitä Halla-aho ei halua ei kirjassa ole.
Jonkinlaisena mainostäkynä kirjalle on, että Halla-aho rikkoo kirjassa embargon, jonka itse asetti tiedotteelle, jossa ruotii syitään jättää puolueen puheenjohtajuus vuonna 2021. Tiedotteen piti olla vapaa julkaistavaksi vasta kesäkuussa 2031. Mitään yllättävää tai erityisen kiinnostavaa ei tiedotteessa tuoda esiin.
Halla-aho itse kiteyttää kirjan hyvin sitä mainostavassa somepäivityksessään. Pääpaino on henkilökohtaisissa kokemuksissa reilun 50 vuoden ajalta. Lisäksi hän haluaa kertoa myös politiikasta, sillä ”aiemmat teokset ovat kuitenkin voittopuolisesti asenteeltaan vihamielisiä ja tarkoitushakuisia ja perustuvat vilkkaaseen mielikuvitukseen sekä poliittisten vastustajien ja vihamiesten antamiin lausuntoihin. Heikkilän kirjan suuri vahvuus edeltäjiinsä nähden on siinä, että kaikki siinä esitetyt tiedot pitävät paikkansa”.
Erityisen silmiinpistävää kirjassa on Halla-ahon vihamielisyys ja vainoharha journalismia ja journalisteja kohtaan. Halla-aho selittää kirjassa kuinka ”Hesarin sisäinen doktriini” edellyttää, että hänestä saa kirjoittaa vain negatiivisessa valossa. Hän antaa ymmärtää, että suomalainen media muuttaa linjauksiaan vain päästäkseen olemaan eri mieltä Jussi Halla-ahon kanssa. Halla-aho nimeääkin journalistit suorasanaisesti vihollisikseen.
Somepäivitystäänkin hän jatkaa jo ennakkoon uhriutuen: ”Tosin samasta syystä kirja ei saane kovin hyviä arvosteluja mediassa.” On vaikea sanoa, onko kyse perussuomalaisille tyypillisestä strategisesta uhriutumisesta vai onko hän aidosti tätä mieltä, mutta se tekee muuten kevyen kirjan lukemisesta paikoin raskasta ja vaivaannuttavaa.
Toinen hiukan yllättävä asia on, että Halla-aho ujuttaa mukaan paljon kritiikkiä ja pikkumaista ilkeilyä poliittisina vastustajina pitämiään kohtaan. Erityisesti Timo Soini saa paljon kritiikkiä. Myös epävirallisen elämäkerran Halla-ahosta kirjoittanut toimittaja Lauri Nurmi on kritiikin kohteena. Sen lisäksi kovia piikkejä kohdistuu esimerkiksi Sanna Mariniin, Eero Heinäluomaan, Erkki Tuomiojaan ja Sampo Terhoon.
Normaalin poliittisen kritiikin ylittävä ilkeily on inhimillisesti ymmärrettävää, mutta myös ristiriitaista. Halla-aho peräänkuuluttaa ihmisiltä käytöstapoja, mutta ei koe, että hänen täytyisi niitä noudattaa.
* *
Nämä sokeat pisteet poislukien Halla-ahon kerronnassa ilahduttaa älyllisesti ryhdikäs ja jopa itsekriittinen ote, jolta eivät säästy myöskään liittolaiset ja puoluetoverit. Lisäksi kirjaa perustelee se, että Halla-aho on tehnyt hyvin poikkeuksellisen ja ansiokkaan poliittisen uran. Hän on yksi uranuurtajista poliitikkona, joka rakensi valtavan kannatuksen lähes yksinomaan verkossa. Hänellä on myös ollut merkittävä rooli poliittisen keskustelukulttuurin viemisessä pahansisuisempaan, vihamielisempään ja juoksuhautoja kaivavaan suuntaan Suomessa.
Niin sanotun maabrändinkin suhteen hänen roolinsa on ollut kahtalainen. Toisaalta äärioikeistolaisena, jopa fasistina pidetyn poliitikon nousu eduskunnan puhemieheksi on järkyttänyt maailmalla. Toisaalta esimerkiksi sujuvalla ukrainan kielellä pidetty puhe Ukrainan parlamentille on tuonut valtavasti hyvää julkisuutta. Lisäksi hän toki pääsee nyt kertomaan, miten oli koko ajan oikeassa Venäjästä, sillä hän ei koskaan kuulunut puolueensa suomettuneeseen, Vladimir Putinia ihailleeseen ja liehitelleeseen porukkaan.
Kirjan perusteella Halla-aho vaikuttaa katkeruuksistaan huolimatta ihan mukavalta mieheltä, jonka kanssa voisi hyvin istahtaa juomaan tuopillisen ukrainalaista olutta. Toki joutuisimme väistelemään sellaisia aiheita kuin maahanmuutto, islam ja journalismi, mutta raskaasta musiikista, pyöräilystä ja ampumaharrastuksesta löytyisi varmasti jutunjuurta.
* *
Julkisuudessa on aina ollut kaksi hyvin erilaista Halla-ahoa. Televisiossa on nähty älykäs, rauhallisesti ja viileän johdonmukaisesti argumentoiva Halla-aho. Verkon keskustelufoorumeilla ja sosiaalisessa mediassa taas on koettu nettikiusaava ja laumoja vihollistensa kimppuun ohjaava Mestari. Onkin monia Halla-ahoon vain televisiossa tutustuneita, joiden käsitys hänestä on muuttunut täysin, kun heille on näytetty, miten hän käyttäytyy sosiaalisessa mediassa.
Heikkilän pyrkimys on näyttää se television Halla-aho, mutta rivien välistä tulee kyllä selvästi esiin se toinenkin.
Pasi Huttunen
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.







