Paavo (Mika Kares) pellossa. Kuva: Toni Härkänen
KOLUMNI | Suosituin kotimainen ooppera körttiläisen herätysliikkeen johtajasta Paavo Ruotsalaisesta nousi nyt Olavinlinnan lavalle.
”Kokkosen sävelkieli ei jätä ketään välinpitämättömäksi.”
Kesä on kauneimmillaan, mutta suomalainen menee muurien sisään pimeään kuuntelemaan kaksisataa vuotta sitten eläneen uskonnollisen itsensäruoskijan hengellistä taistelua.
Tällaisiakö me olemme? Että taidekin on vasta silloin täyttä ja oikeaa, kun löydämme sieltä syvästi haavoitetun, itseään jatkuvasti punnitsevan etsijän, joka ei kuolinvuoteellaankaan anna armoa itselleen.
Suomen körttiläisen herätysliikkeen eli herännäisyyden johtaja johtajan Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) elämä kosketti ensin kirjailija Lauri Kokkosta ja sitten tämän pikkuserkkua, säveltäjä Joonas Kokkosta (1921–1996).
Lauri oli juuri saanut valmiiksi näytelmän Nilsiän Aholansaaren maallikkosaarnaajan elämästä vuonna 1959, kun kirjailijan luo poikkesi mökiltään Joonas.
Lauri luki tekstin siltä istumalta vieraalleen, ja Joonas kuuli siinä heti oopperalibreton ainekset.
Savolainen suurmies, hengellinen kamppailu, perheen tragedia, taistelu luonnonvoimien ja Jumalan kanssa.
Kului kuitenkin vuoteen 1975, ennen kuin Viimeiset kiusaukset nousi Kansallisoopperan lavalle ja sitten suurmenestykseksi Savonlinnan Oopperajuhlille (1977–1980).
Viimeiset kiusaukset aloitti kansan omien suurmiesten ja ristiriitaisten hahmojen nousun oopperaan. Kruununa heillä oli karvalakki.
Näistä karvalakkioopperoista vahvimmin ovat lavaotteensa säilyttäneet Viimeisten kiusausten ohella Aulis Sallisen Punainen viiva ja Ratsumies.
Teokset saavuttivat myös maailmalla kiitosta ja karvalakit ansaitsivat sulkansa.
Viimeisiä kiusauksia on esitetty kotimaisista oopperoista eniten.
Paavo (Mika Kares) ja Riitta (Silja Aalto) sekä Juhana-pojan (Johan Krogius) muisto. Kuva: Toni Härkänen
* *
Tampereen Ooppera esitti Viimeiset kiusaukset maaliskuussa, ja nyt Tampereen Oopperan ja Savonlinnan Oopperajuhlien yhteistuotanto nähdään Oopperajuhlien ohjelmassa neljä kertaa.
En nähnyt Tampereen esitystä, mutta lukemieni arvioiden (lue Kikka Holmbergin arvio täältä) perusteella tuotanto Tampere-talossa onnistui erinomaisesti.
Mikko Koukin ohjaus saa kasvaa Olavinlinnassa leveälle lavalle vielä tehokkaammin.
Teemu Loikaksen lavastuksen suuri vaakatasoinen Risti hallitsee näyttämökuvaa ja puristaa Paavoa kuin kattona alleen, kuorolaisten huojuttamat puuseipäät ovat hallan uhkaamaa viljaa, koreografi Jouni Prittisen luoma liikekieli näyttää Paavon houreissa naapurien pilkan outona käsikynkkänä ja irvokkaina, lepakkomaisina tansseina.
Paavon sisäinen tuska nousee vääristyneinä otoksina muistin virrasta.
Mikä hän oli saarnaamaan pakenijana, kun vei viimeisen leivänkin tuvasta evääkseen?
Viis anovasta vaimosta ja nälkäisistä lapsista. Niinpä. On mentävä, jos sisäinen Kristus käskee.
Kapellimestari Ville Matvejeffin johtama orkesteri soittaa kuin – niin, kuin viimeistä päivää, Paavolle sananmukaisesti. Tulkinnan pitää huutaa sitä samaa epätoivoa mitä Paavon mielessä on ja sen Oopperajuhlaorkesteri totisesti tekee.
Kokkosen sävelkieli ei jätä ketään välinpitämättömäksi.
Seppä Högman (Petri Lindroos) opastaa Paavoa. Kuva: Toni Härkänen
* *
Teoksen ehkä tunnetuin sävelmä, Paavon virsi Sinuhun turvaan Jumala, on vain kaarnavene yleisön suuntaan muussa sointimyrskyssä.
Aiheita tuosta virrestä välähtää orkesterikudoksessa pitkin Paavon taivalta.
Ja kyllä he tunteisiin menevät, basso Mika Kares itse Paavona, täysin erilaisena kuin Boris Godunovin viitassaan, uhmassaan vahvana, vaikka uskossaan epäillen, sopraano Silja Aalto kuulaana Riittana Paavon rinnalle vaivoin sopeutuen ja tenori Johan Krogius äidilleen niin rakkaana, mutta surman suuhun joutuvana Juhana-poikana.
Paavon oppi-isänä seppä Högmanina basso Petri Lindroos muistuttaa voimalla ja vahvuudella Kristuksen sisäisen tuntemisen tärkeydestä ja moneen taipuvan miehen kolmikko, tenori Tuomas Miettola, baritoni Olli-Tapio Tikkanen ja basso-baritoni Henri Uusitalo, on tiukasti Paavon liepeessä härnäten.
Vimmainen versio naapurin naisia, sopraano Annika Leino, mezzosopraano Elli Vallinoja ja mezzosopraano Maiju Vaahtoluoto, sivaltaa Paavon ja Riitan elämästä suorat sanat.
Savonlinnan Oopperajuhlakuoro on nyt Tampereen Oopperan kuoron tilalla ja näyttää monipuolisuutensa koko kolmen tunnin mitalla.
Älä vie viimeistä leipää! Paavo (Mika Kares) ottaa evään itselleen, Riitta (Silja Aalto) vastustaa. Kuva: Toni Härkänen
* *
Paavon taivaan puomille meno on Viimeisissä kiusauksissa totisesti monien mutkien ja harhojen takana.
Kun Paavo havahtuu kuolinvuoteellaan todellisuuteen, hän saattaa vain sanoa: ”Nyt alkaa selvitä. Saatana on seulonut minua tänä yönä. Taitaa olla lähtö lähellä.”
Kuulostaisi Kummelilta, jollei olisi Kokkosta.
Mutta mikä oikeastaan saa suomalaiset palaamaan Viimeisten kiusausten äärelle?
Parikin viisasta vastausta löytyy käsiohjelmasta.
Säveltäjä Kokkosen mielestä Paavon problematiikan voi nähdä luovan ihmisen haasteina taiteensa teossa.
Ohjaaja Koukin vastaus on vielä kiinnostavampi. Paavon kilvoittelu on universaali kuvaus ihmisen pyrkimyksestä ymmärtää paikkaansa maailmassa, jossa varsinkin tänä päivänä ulkoiset paineet ja ja sisäiset odotukset aiheuttavat jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
Kuten Paavo, mekin etsimme tasapainoa velvollisuuksien, toiveiden ja yhteiskunnan odotusten välillä.
Mutta älä lakkaa etsimästä.
Anne Välinoro
Viimeiset kiusaukset Savonlinnan Oopperajuhlilla vielä 26., 28. ja 30.7.2025.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Retoriikassa voi olla eroja, mutta Sanna Marin ja Tulenkantaja-voittaja Riina Tanskanen puhuvat samoista asioista
KOLUMNI | Tampereen Kirjafestarit on teosten suurhyöky, jonka pyörteissä voi iskeä ahdistus, Maarit Saarelainen kirjoittaa kolumnissaan.
Sanna Marin ei pelkää omakehuja, ja se on miehille liikaa
KOLUMNI | Sanna Marinin Toivo on tekoja ei ole hyvä tai huono kirja. Se on hyvä tai huono sen mukaan, mitä mieltä lukija on Sanna Marinista.
Voisiko kulttuurin kello näyttää toisenlaista aikaa?
KOLUMNI | ”Kaikesta, mikä ei ole ihmisille arjessa taloudellisesti mahdollista, muodostuu ’luksusta’”, Jari Paavonheimo kirjoittaa kolumnissaan.
Anneli Jussilan kolumni: ”Viihdyttävästä Pentti Linkola -näytelmästä jää puuttumaan tärkeä taso”
KOLUMNI | Yli 30 vuotta Pentti Linkolan läheisesti tuntenut Anneli Jussila kirjoittaa Valkeakosken kaupunginteatterin Vain lintuja rakastanut -näytelmästä.