Emmekö me mitään oppineet? Arviossa Theodor W. Adornon Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta

Kuva: Tutkijaliitto

Autoritaarisuus ja nationalismi, markkinoiden ylivalta, demokratia ja sen uhat. Ihmisen ja yhteiskunnan välinen suhde, teknologian kehitys, luonnon herruuttaminen. Kaikki tämän päivän ilmiöitä ja keskustelunaiheita, joita jäljitti, kuvaili ja niistä kirjoitti jo 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla saksalainen yhteiskuntateoreetikko ja sosiologi Theodor W. Adorno.

Niin sanotun Frankfurtin koulu(kunna)n valovoimainen jäsen Adorno oli myös ahkera debateeraaja ja esitelmöitsijä, ja viimeksi tarjolle saatu suomenkielinen Adorno, Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (Tutkijaliitto, 2025), on näyte juuri hänen esitelmöinnistään.

Adornon elämänkulku oli värikäs, monipolvinen ja dramaattinenkin, ja se kaikki näkyy hänen ajattelussaan ja tuotannossaan. Theodor Ludwig Wiesengrund syntyi vuonna 1903 keskiluokkaisen frankfurtilaisperheen ainoaksi lapseksi. Isänsä oli juutalaissyntyinen viinikauppias ja äiti ansioitunut laulaja, joka kuului korsikalaiseen Adorno della Pianan sukuun. Perusopinnoista eteenpäin siirtyessään Adorno keskittyi sekä musiikkiin että filosofiaan. Vuosien kokeilujen ja hapuilun jälkeen hän valmistui filosofiasta ja ansaitsi vuonna 1931 Privatdozent-aseman, jonka natsit sitten mitätöivät heti seuraavana vuonna.

Pari vuotta myöhemmin Adorno taipui maanpakoon ja päätyi Oxfordin kautta ensin New Yorkiin ja sieltä Kaliforniaan. Amerikkaan hänet houkutteli jo opiskeluajoista tuttu yhteistyökumppani Max Horkheimer, joka oli onnistunut nostamaan alkuaan Frankfurtiin perustetun Sosiaalitutkimuksen instituutin uudelleen pystyyn Yhdysvalloissa. Vahvan tutkimustyön ja kirjoittamisen vauhtiin päässyt Adorno palasi vihdoin loppuvuodesta 1949 takaisin Saksaan ja Frankfurtiin, jossa myös Sosiaalitutkimuksen instituutti avattiin uudelleen vuonna 1951.

Saksaan palasi luova ja lahjakas yhteiskuntatutkija ja -kriitikko, joka tuotti myös huomionarvoista kulttuurintutkimusta ja -kritiikkiä. Nyt ilmestynyt Kymmenen puheenvuoroa esittelee nimenomaan yhteiskunnallisesti ajankohtaisiin kysymyksiin tarttuvan monipuolisen intellektuellin. Kirja on Adornon moniin muihin teksteihin verrattuna varsin helppolukuinen ja selkeä; onhan sen tekstit tarkoitettu puhuttavaksi, ja Adorno on selvästi ottanut huomioon, että hänen yleisönään oli usein nimenomaan opiskelijoita. Lukija (”kuulija”) saa eteensä paljon esimerkkejä, eikä esitelmöitsijä välttele toistoa. Luulisin, että Adornoon tutustumisen voi mainiosti aloittaa juuri Kymmenestä puheenvuorosta.

Kiinnostuva ja lisää halajava voi sitten siirtyä vaikkapa Adornon yhdessä Max Horkheimerin kanssa kirjoittamaan Valistuksen dialektiikkaan (Vastapaino, 2008) tai hänen yksin kirjaamiinsa aforistisiin ja esseistisiin lyhyteksteihin, joiden kokoelma kulkee nimellä Minima Moralia (Vastapaino, 2024). Erittäin ajankohtainen on myös Adornon Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (Vastapaino, 2020), joka sekin perustuu hänen pitämäänsä esitelmään. Teksti jopa hätkäyttää, sillä se vaikuttaa kuvaavan Adornon esiintymisen ajankohdasta (1967) huolimatta meidän nykytodellisuuttamme, oikeistoradikalismin suosion nousua läpi lähes koko Euroopan.

Adorno on teksteissään heltymätön myöhäiskapitalismin kriitikko. Hänen mukaansa kapitalistisessa talousjärjestelmässä on kyse luonnon hallinnasta, pakottamisesta ja herruudesta. Ja hallinta kohdistuu nimenomaan myös kuluttajan rooliin ahdettuihin tai ainakin ohjattuihin, näennäisesti vapaisiin kansalaisiin. Kymmenessä puheenvuorossa Adornon yhteiskunta-analyysi ja -kritiikki hahmottuvat toistuvasti sosiologia-tieteenalan kautta. Esitelmissä on aina oma painotuksensa, mutta useat teemat ja käsitekokonaisuudet toistuvat kerrasta toiseen ja auttavat lukijaa saamaan ainakin alustavan otteen Adornon ajattelun sisällöstä ja suunnasta.

Esimerkiksi kokoelman toisessa esitelmässä Adorno linjaa, että sosiologian oleellinen kohde on yhteiskunnan objektiivinen perusta, eli sen instituutiot ja muut rakenteet, joiden kautta yhteiskunta tuottaa ja uusintaa itseään. Adorno ylipäätään puhuu paljon subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta, ihmisistä ja heidän kokemuksistaan yhteiskunnallisten rakenteiden puristuksessa. Hän siis arvostaa myös psykologiaa ja käyttää paljon siitä nousevia käsitteitä, minkä lukija huomaa viimeistään ehtiessään esitelmään Autoritaarinen persoonallisuus.

Samassa yhteydessä Adorno viittaa taas kerran ”objektiivisiin asioihin ja subjektiivisiin dispositioihin”. Ensin mainittua edustaa nyt poliittinen nationalismi, jälkimmäistä auktoriteetteihin sitoutunut persoonallisuustyyppi, joiden ilmiöiden välillä Adorno näkee ”erittäin vahvan” yhteyden. Molempia tieteenaloja – sosiologiaa ja psykologiaa – siis tarvitaan, mutta omilla tonteillaan pysyen, ja erityisesti objektiivisen aluetta psykologisoimatta.

Adornoa tavataan sanoa vaikeaselkoiseksi luettavaksi, hän kun ei välttele paradokseja, liioittelua, polemiikkia ja aforistisuutta, eikä myöskään pitkiä, joskus hankalasti aukeavia virkekokonaisuuksia. Mutta kyllä hänen lukemisensa on ehdottomasti vaivan väärti, toisinaan jo silkoista esteettisistä ja kaunokirjallisista syistä. Näin on erityisesti Minima Moralian kohdalla, jota myös suosittelen Adornon omista teksteistä hänen tuotantoonsa vasta tutustuvalle. Minima koostuu nimensä mukaisesti terävistä aforismeista ja pikku esseistä, jotka kommentoivat ”subjektin” elämää modernissa yhteiskunnassa. Aiheiden kirjo on valtava ja huomattavassa määrin kulttuuriin liittyvä. Kulttuurin ja culturen eroista ja yhtäläisyyksistä voi puolestaan lukea Kymmenestä puheenvuorosta.

Adornon kirjoitukset ovat ainakin minulle itselleni loputon mielenkiintoisten ja yllättävien havaintojen, johtopäätösten, näkökulmien ja kärjistysten aarreaitta, jonka penkomista huomaa jatkavansa aina vain, ajoittain kulmia rypistellen ja lievästi ärsyyntyen, mutta lopulta taas hiljaa nyökytellen. Kaikki ei ole enää kuranttia, eikä ehkä alkuaankaan loppuun asti perusteltua, mutta omaperäistä ja avartavaa kyllä. Adorno on yksi saksalaisen 1900-luvun ajattelun suurhahmoista, ja hänen kauttaan voi halutessaan jatkaa syvälle muuhun 1900-luvun keskieurooppalaiseen ajatteluun ja tietysti myös sitä edeltäneille vuosisadoille. Esimerkiksi Hegel, Kant, Nietzsche ja Heidegger löytyvät Kymmenen puheenvuoron esitelmistä, joskus suoraan viitattuna, toisinaan rivien väleistä ongittavina.

Kansallissosialismin jäljiltä aukinaisina märkivät henkiset haavat ja amerikkalainen yhteiskunta ja kulttuuri ovat myös vahvasti läsnä lähes kaikissa esitelmissä. Kokoelman ensimmäisen luennon, Kaupunkisuunnittelu ja yhteiskuntajärjestys, Adorno piti lähes heti Saksaan palattuaan. Kaupunkisuunnittelu oli tuolloin korostetusti tapetilla, sillä käynnissä oli valtava jälleenrakennusurakka, ja valtava oli yhtä lailla tarve kartoittaa maan henkistä ja yhteiskunnallista tilaa ja erilaisia tulevaisuusvaihtoehtoja ja niiden edellytyksiä. Myös Adornon kaltainen energinen ja syvästi sivistynyt vasemmistointellektuelli löysi noilta markkinoilta suhteellisen helposti paikkansa.

* *

Jälkisanat

Mikä Adorno ja miksi? Mistä syystä lukea viime vuosisadalla kirjoitettua koukeroista saksalaista yhteiskuntateoriaa?

Eteeni asetetut kysymykset ja niiden takaa pilkottava epäilys ovat tietysti oikeutettuja. Yhtä oikeutettua on kuitenkin vastata samalla mitalla. Katso ympärillesi! Tarkkaile mitä politiikassa meillä ja muualla juuri nyt tapahtuu ja millainen johtajuus massoja houkuttaa. Selvitä miksi hallitukset meillä, Euroopassa ja Amerikassa jarruttavat ympäristötoimia ja säätävät ”isoja kauniita lakeja”, joiden ansiosta rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Tutki, ajattele ja lue. Adornoa(kin).

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua