Ari Numminen, taustalla Heidi Kiviharju. Kuva: Petteri Aartolahti
KOLUMNI | Maarit Saarelainen kävi katsomassa Teatteri Telakan tanssiesityksen Ombra, joka herätti hänessä kolme ajatusharhailua.
”Kehon tavoittelussa kohtaaminen voi joskus onnistuakin. Ainakin hetkeksi.”
Meitä suomalaisia kannustetaan usein puhumaan, mutta joskus sanattomuus on hyvästä. Sanattomuus ei kahlitse eikä pakota. Se antaa mielelle tilaa liikkua ja ajatuksille luvan lentää. Sanattomuus on mahdollisuuksien kaivo, josta voi joka kauhaisulla ammentaa erivärisen tunteen.
Näin viime lauantaina (26.5.2025) Tamperen Teatteri Telakalla tunnin mittaisen sanattoman tanssiesityksen Ombra. Nimi tulee Italiasta ja merkitsee sananmukaisesti varjoa, mutta laajenee merkitsemään myös alitajuntaa, sielua, haamua, toiseutta ja hetkellisyyttä.
Tanssija Ari Nummisen ja näyttelijä Heidi Kiviharjun yhteistä liikettä on kaunista katsoa. Kahden vuoden yhteinen harjoittelu näkyy rauhana, voimana ja energiana. Hei eivät tee akrobaattisia temppuja vaan soljuvat lainehtien, tavoitellen meditatiivista harmoniaa.
Italialaisen Claudio Monterverdin (1567–1643) ja saksalaisen Johann Sebastian Bachin (1685–1750) musiikki antavat tanssijoille luvan kuljettaa meitä tunnelmasta toiseen.
Irrottauduin etsimästä merkityksiä, sillä Numminen ja Kiviharju vievät minut mennessään.
* *
Ensimmäinen ajatusharhailu: Totuus ja valhe
Ombra-tanssiteos voisi olla metafora tämän hetken maailman mustavalkoisesta politiikasta. Kuka tahansa voi olla uusi kuningas, jopa vanha uroshirvi, viimeisen sodan kiimassa.
Anna meille anna meille anna meille rauha, me anelemme, mutta ostamme lisää aseita ja varustaudumme sotaan. Kenelläkään ei ole ratkaisua. Taskut ovat tyhjät ja katseet kääntyvät pois. On helpompaa siirtyä iloiselle 1920-luvulle Berliinin hilpeään kabaree-tunnelmaan.
Mustaa ja valkoista. Tanssijoista toinen on pukeutunut mustiin, toinen valkoisiin. Ensimmäisenä mieleeni tulee venäläisen toisinajattelijan Vladimir Vysotskin (1938–1980) runo Totuus ja valhe, jossa valhe pukeutuu totuuden pukuun.
”Jos alasti käymme, kuin vastasyntyneet käyvät, ei voi totuutta erottaa valheesta ainutkaan… Valhe on totuus, usko se veljeni vihdoin. Katso, se kiertää sun puvussas maailmaa…”
* *
Toinen ajatusharhailu: Parisuhde
Ombra voisi olla myös kuvaus parisuhteesta. Kumpikin tavoittelee rakkauden tähden toista, toisen kehoa ja toisen sielua.
Kehon tavoittelussa kohtaaminen voi joskus onnistuakin. Ainakin hetkeksi. Mutta sielu, immateriaalisena, ei ole helppo tapaus, sillä se pakenee kosketusta. Ehkä yhtyminen toisen sieluun onkin mahdollista vain sielujen taivaassa.
Se on To do -listallani. Aion ottaa selville missä se taivas on. Sielu onkin ainoa asia mikä tässä hetkessä tuntuu vapaalta.
* *
Kolmas ajatusharhailu: Metafora elämästä
Ombra voi helposti olla myös metafora elämästä.
Elämänvirta – kiertokulku.
Vaikka haluaisikin, sitä ei voi pysäyttää. Meitä viedään, aika kulkee. Elämä on yhtä aikaa hauras, herkkä lasinkirkas ja kuohuva, intohimoinen koski.
Maailma liikkuu ympärillämme, ja me maailman sisällä.
Me elämme, tässä, ja ainakin nyt.
* *
Ari Numminen ja Heidi Kiviharju kiitos! Te sysäsitte minut ajatusten virtaan. Edelleen vedessä! Ulps!
Ombra Tampereen Teatteri Telakalla. Esityksiä 17.5.2025 asti. Esityskalenteriin täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Retoriikassa voi olla eroja, mutta Sanna Marin ja Tulenkantaja-voittaja Riina Tanskanen puhuvat samoista asioista
KOLUMNI | Tampereen Kirjafestarit on teosten suurhyöky, jonka pyörteissä voi iskeä ahdistus, Maarit Saarelainen kirjoittaa kolumnissaan.
Sanna Marin ei pelkää omakehuja, ja se on miehille liikaa
KOLUMNI | Sanna Marinin Toivo on tekoja ei ole hyvä tai huono kirja. Se on hyvä tai huono sen mukaan, mitä mieltä lukija on Sanna Marinista.
Voisiko kulttuurin kello näyttää toisenlaista aikaa?
KOLUMNI | ”Kaikesta, mikä ei ole ihmisille arjessa taloudellisesti mahdollista, muodostuu ’luksusta’”, Jari Paavonheimo kirjoittaa kolumnissaan.
Anneli Jussilan kolumni: ”Viihdyttävästä Pentti Linkola -näytelmästä jää puuttumaan tärkeä taso”
KOLUMNI | Yli 30 vuotta Pentti Linkolan läheisesti tuntenut Anneli Jussila kirjoittaa Valkeakosken kaupunginteatterin Vain lintuja rakastanut -näytelmästä.