Lukupäiväkirja 2024 – osa 2: Luontoteemaa monelta kantilta

Kuva: Mikko Saari

Olen kirjoittanut jokaisesta lukemastani teoksesta pidemmän arvion, joka on julkaistu tai tullaan julkaisemaan jossain. Olen linkittänyt lukupäiväkirjasta teosten arvioihin, sikäli kun niitä on jo julkaistu. Julkaisemattomat ovat tavallisesti Kirjavinkkien julkaisujonossa, eli ilmaantuvat sinne maaliskuun alkupuolella.

Helmikuun ykkösteemaksi nousee luonto: kaikki helmikuussa lukemani runokokoelmat käsittelevät jollain tavalla luontosuhdetta, se tuntuu olevan tällä hetkellä aivan ykkösaihe lukemassani kotimaisessa runoudessa. Esseepuolella Elisa Aaltola puolestaan kirjoittaa viiltävästi eläimistä ja Niina Kivilä ja Kati Saonegin hillasoista. Luontoteema näkyy myös lastenkirjoissa, joista löytyy tietokirja uhanalaisista eläimistä.

* *

Runous

Veera Antsalo: Nimettömästä (Teos, 2024) – Olen lukenut Antsalon koko tuotannon, joten tämä uusin runokokoelmakin piti lukea. Tyyli on aikaisemmista kokoelmista tuttua proosarunoa, Antsalon maailmojenluonti on kuin satujen kertomista. Sadut vain ovat aivan omituisia. Jos runoudessa kiinnostavat erikoiset tarinat ja se nykyään niin tavallinen luontosuhteen pohdiskelu, Nimettömästä on mainio herkkupala.

Reetta Pekkanen: Katkaistut tulppaanit (Poesia, 2023) – Tulppaanit ja muut huonekasvit levittäytyvät tämän runokokoelman sivuille. Teksti on vähäeleistä ja lakonistakin havainnointia ja tarkkailua; kyllä tämä ihan sujuvasti Poesian fragmentaariseen ja aforistiseen kallellaan olevaan julkaisuohjelmaan istuu. Kuvasto on johdonmukaista ja viehättävää, ja ilmaisussa on paljon hyviä oivalluksia. Kokonaisuutena siis oikein miellyttävä kokoelma. Anna Hollingsworth kuvasi Katkaistuja tulppaaneja hämyisyydessään herkäksi ja yksityiskohtaisuudessan riemastuttavaksi Kulttuuritoimituksen arviossaan. Minun arvioni löytyy Kirjavinkeistä.

Reetta Pekkanen: Kärhi (Poesia, 2019) – Katkaistut tulppaanit oli sen verran miellyttävä uusi tuttavuus, että nappasin saman tien kirjastosta varaukseen Pekkasen muunkin tuotannon. Niistä otin ensimmäisenä lukuun tämän Pekkasen toisen kokoelman. Sen sivuilla on paljon kiviä ja muuta luonnontieteellistä kuvastoa. Vähäsanaisessa runoudessa on paljon tyhjää tilaa, josta voi löytää vaikka mitä. ”Kaikki painava, kuten komeetat ja syyllisyys / otetaan tosissaan paljon helpommin kuin ilo”. Tätä lisää, Pekkanen on kyllä hyvä.

Kristiina Wallin: Ilmaan uurtuva (Tammi, 2024) – Kokoelmatasolla Wallin on uusi tuttavuus, nimenä toki tuttu muun muassa Kulttuuritoimituksen sivuilta. Ilmaan uurtuva on jo seitsemäs kokoelma Wallinilta ja lupaa heti avausrunossaan ”saniaismusiikkia” ja ”käpyjen ja kaarnan arkkitehtuuria”. Tämä on syvä sukellus maaperään, rihmastoihin ja juuriin, mietiskelevää luonnosta nousevaa runoutta. Ilmaan uurtuvan arvioni on julkaistu Kirjavinkeissä ja tein lisäksi haastattelun Kristiina Wallinista.

* *

Romaanit

Andrea Abreu: Pilvipeitto (Siltala, 2024; suom. Sari Selander) – Teneriffalle sijoittuvassa kasvukertomuksessa seurataan yhden kesän ajan nimetöntä kymmenvuotiasta päähenkilöä, jota paras ystävä Isora nimittää ytimekkäästi paskaksi. Kirja on muutenkin groteski: vähävaraisissa perheissä kasvavien tyttöjen elämä on kaukana turistikohteiden loistosta ja täynnä eritteitä, heräävää seksuaalisuutta ja ristiriitaista, inhon ja intohimon välillä heilahtelevaa ystävyyttä. Teksti on rujoa ja ruumiillista, enkä oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella – mikä on toki osaltaan kiinnostavan kirjan merkki. Pilvipeiton arvio Kirjavinkeissä.

Emilia Karjula: Kuningatar Mab (S&S, 2024) – Kuvastosta jo herätti kiinnostusta ”surrealistinen chick lit”. Aika nopealukuinen romaani sujahti läpi yhden päivän aikana. Kirja kuvaa kolmiodraamaa kirjallisuudentutkija Julian, vähän epämääräisen vanhemman ulkomaalaisen Paulin ja keijujen kuningatar Mabin välillä. Ei siis ihan tavanomaista parisuhdeviihdettä. Kirjallisuusviittauksissa olisi ehkä auttanut, jos tuntisi Shakespearea paremmin, Nyt sinänsä kiehtovasti outo tarina jäi vähän etäälle. Näin tiiviinä romaanina kummallinen kolmiodraama jaksoi kuitenkin kiinnostaa.

Hervé Le Tellier: Poikkeama (WSOY, 2023; suom. Lotta Toivanen) – Tämä kirja herätti kiinnostusta jo kuvastoista, mutta omaan hyllyyn saavuttuaan ei sitten niin houkutellutkaan. Kehuja tuli puolin ja toisin, mutta niin vain jouduin palauttamaan sen lukematta useampaankin kertaan. Tähtivaeltaja-ehdokkuus oli se viimeinen naula arkkuun. Poikkeama osoittautui oikein mainioksi. Varsinkin alkupuoleltaan se on jopa erinomainen, Le Tellier – jolla on vahva tausta kokeellisessa kirjallisuudessa – rakentelee kuviota mystisesti monistuvasta lentokoneesta matkustajineen hienosti. Kirja leikittelee erilaisilla genreillä ja tyyleillä taitavasti. Loppupuoli ei ole ihan yhtä terävä, ja kirjaan mahtuu valitettavasti vähän setämiesmäistä otetta etenkin naisten seksuaalisuuden kuvaukseen, mutta kokonaisuus on kuitenkin oivallinen. Marjatta Honkasalo kuvailee romaania nerokkaaksi ja olemisen mahdollisuuksilla leikitteleväksi Kulttuuritoimituksen arviossaan. Kirjavinkeissä oli tästä jo Hannu Sinisalon kirjoittama arvio, joten julkaisin omani blogissani.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2 : Swannin tie 2–3: Swannin rakkaus; Paikannimet: Nimi (Otava, 1977; suom. Inkeri Tuomikoski) – Swannin tien jatko koostuu kahdesta osasta. Valtaosa kirjasta kertoo Swannin rakkaudesta, joka on kuin itsenäinen pienoisromaani isomman kokonaisuuden keskellä, ja lopussa on pieni osio, jossa Proustin kertojahahmo pääsee taas itse ääneen. Ensimmäisessä osassa esiintyneen herra Swannin puoliso on huonomaineinen, alempaa yhteiskuntaluokkaa edustava Odette, ja Swannin rakkaus kertoo herra Swannin rakkaudesta Odetteen. Se, miten Odette ja Swann päätyvät naimisiin, ei tästä selviä, mutta onpahan melkoinen pakkomielteisen rakkauden kuvaus. Lopun Paikannimet: Nimi kuvaa kertojan ihastusta Swannin tytärtä Gilberteä kohtaan, mikä heijastelee kiinnostavasti Swannin rakkautta. Teksti on edelleen paikoin unettavaa, paikoin kiehtovaa. Matka saa siis luvan jatkua. Proust-arvioni ilmestyvät myös blogissani, Kirjavinkeistä löytyy jo valmiiksi Tuija Nummen oivat arviot koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjasta.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä (Siltala, 2024) – Runoilija Salmenniemen autofiktiivinen trilogia sai alkunsa Varjotajunta-romaanista (Siltala, 2023). Sydänhämärä jatkaa totutulla tyylillä, mutta nyt aihe on vakavampi. Kirja kuvaa lyhyttä ajanjaksoa, jolloin Salmenniemen 2,5-vuotias esikoinen sairastuu diabetekseen vaimon ollessa viimeisillään raskaana. Lapsen vakavan sairastumisen tuoma järkytys ja huoli ja jatkuvien yöherätysten tuottama loputon väsymys kietovat kaiken tapahtuvan sakeaan usvaan. Vähän ihmettelen, miten Salmenniemi muistaa tapahtumista yhtään mitään, mutta eiköhän kirjoittava ihminen ole kuitenkin sen verran tehnyt muistiinpanoja. Vaikka aihe on vakavampi, tässäkin on tyylillisesti vähän huumorin pilkahdusta edeltäjästä tutun täsmällisen havainnoinnin ja avoimen tunteiden kuvauksen ohessa. Erkki Kiviniemi kehuu teosta Kulttuuritoimitukselle tekemässään arviossa.

* *

Esseet

Elisa Aaltola: Puhe eläinten puolesta (Into 2023) – Tähän kirjaan tarttumista kohtaan minulla on ollut selvää välttelyä, ja ymmärrän täysin miksi. Aaltolan teksti on viiltävää ja säästelemätöntä. Sitä lukiessaan joutuu väistämättä kasvotusten oman tekopyhyytensä kanssa, eikä se tunnu hyvältä. Kokemus on kuitenkin tarpeellinen ja arvokas. Aaltola pohdiskelee terävästi kielenkäyttöä, joka toiseuttaa eläimiä ja pitää heidät omistettavien esineiden ja tuotantohyödykkeiden tasolla. Miksi eläimet halutaan nähdä onttoina, tyhjinä, mielettöminä? No, siihen vastaus on tietysti helppo. Jos eläimen tappaminen olisi ”poistamisen” sijasta ”murhaamista”, monen ihmisen elämä olisi kovin paljon raskaampaa. Aaltola on erittäin tarpeellinen ravistelija ja kiusallisten kysymysten esittäjä. Kulttuuritoimitukselle teoksen arvioi Kari Heino.

Niina Kivilä & Kati Saonegin: Hillasuolla kaikki on toisin (Into, 2023) – Kaksi naista ystävystyy ja löytää ystävyydelleen syvimmän yhteisen sävelen Itä-Lapin hillasoilta. Sinne suunnataan joka kesä toiveikkaalle retkelle hillojen perässä. Joskus onnistuu, joskus ei, mutta hillasuolla ystävyys jalostuu ja monenlaiset vaikeatkin asiat tulevat käsitellyiksi. Kirjan esseissä pureskellaan suomalaisten vaikeaa suosuhdetta ja puhutaan karhuista, hulluista naisista, sukupuolirooleista, lapsettomuudesta ja kuolemasta. Suuria aiheita siis, suolla on niille onneksi tilaa. Hillasuolla kaikki on toisin on puhutteleva, keskusteleva kirja, jonka pariin oli hyvä uppoutua. Laajempi arvioni teoksesta löytyy Kulttuuritoimituksesta.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema (Avain, 2024) – Populaarikulttuuriesseitä? Kyllä kiitos! Sandströmin pieni esseekokoelma ponnistaa vähän kliseisesti kirjoittajansa koulukiusaamistaustasta, mutta lähtee siitä sitten tarkastelemaan Karate Kid -elokuvan ja Cobra Kai -sarjan väkivaltakuvastoa ja lasten ja aikuisten maailman eroja. George R. R. Martinin kirjoja ja Game of Thrones -tv-sarjaa – ja nykyaikaa – tarkastellaan mimeettisen kamppailun näkökulmasta ja Iida Rauman Hävitys-romaania vihan ja kaunan kannalta. David Bowie saa muisteluesseensä ja tekoälystä ja n-sanasta puhutaan. Ajankohtaisia aiheita, siis. Sandströmin pohdiskelut eivät ole ollenkaan hullumpia, Tappio tai kuolema oli oikein pätevä pieni kokoelma.

* *

Lasten ja nuorten kirjat

Tom Jackson & Sam Caldwell: Matkaopas uhanalaiseen luontoon (Mäkelä, 2024; suom. Sanna Kangasluoma) – Tom Jackson on kirjoittanut Matkaopas-sarjaan jo useita lasten tietokirjoja eri kuvittajien kanssa. Kirjat ovat isokokoisia ja värikkäitä tietopaketteja, niin tämäkin. Kirja kiertelee eri puolilla maailmaa ja esittelee monenlaisia uhanalaisia eläimiä. Pääasiassa kukin aukeama esittelee jonkun alueen ja sieltä muutaman uhanalaisen lajin. Yleistä tietoa aiheesta tulee parin aukeaman verran, mutta yksittäisten eläinten kuvauksista aukeaa toki syvempääkin tietoa uhanalaisuuden taustalla olevista ilmiöistä. Caldwellin kuvitus on värikästä ja selkeää. Tästä oma arvioni ilmestyy aikanaan Onnimanni-lehdessä.

Leena Lumme, Erkki Mäkiö, Maija Larmola & Yrjö Larmola: Kukkulan kortteli : Kaupungin kaksi vuosisataa (SKS, 1987) – Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -kirjan lasten tietokirjoja käsittelevässä luvussa Päivi Heikkilä-Halttunen mainitsi tämän kirjan aloittaman tietokirjasarjan, joka esittelee entisaikojen elämää. Tämä ensimmäinen kirja on isokokoinen, 42 cm korkea, ja esittelee helsinkiläisen korttelin elämää 1700-luvun loppupuolelta aina kirjan kirjoitusajankohdan nykyhetkeen eli 1980-lukuun asti. Kirjassa on upeita aukeaman kokoisia piirrosnäkymiä tähän kuvitteelliseen kortteliin, aikakausien historiaa kuvaavia tietotekstejä ja fiktiivisiä kertomuksia, jotka seuraavat korttelissa asuvan suvun vaiheita vuosisatojen halki. Ikä näkyy vähän, mutta onhan tämä hieno teos, konseptina upea ja edelleen ihan käypäinen kuvaus Helsingin historiasta. Arvioni löytyy Kirjavinkeistä.

Anne Muhonen: Monstera Deliciosa 2 : Ässä hihassa (Hertta, 2024) – Viime kesänä lukemani Monstera Deliciosa -sarjakuvan avausosa jäi kiperästi kesken, joten jatko-osakin piti tietysti lukea. Tämä taas alkaa niin keskeltä tarinaa, ettei näitä kannata mitenkään muuten lukea kuin saman tien perätysten. Tarina on aika yksinkertainen juoksu esteiden läpi kohti tavoitetta, mutta Muhosen lämminhenkinen ja värikäs kuvitus nostaa sen kiinnostavaksi. Helppoa ja mukavaa lastensarjakuvaa hakeville tätä kaksikkoa kelpaa suositella.

Dodie Smith: Sata ja yksi dalmatiankoiraa (Art House, 2024; suom. Ilkka Äärelä) – Lastenkirjaklassikon edellinen suomennos on vuodelta 1966, joten uusi suomennos oli tervetullut. Vuosien varrellahan tästä on julkaistu paljon Disney-versioita, mutta alkuperäistä ei ole ollut saatavilla. En voinut verrata uutta suomennosta alkuperäiseen, koska Tampereen kirjastoissa ei edellistä suomennosta ole edes varastossa. Tarina on vauhdikas lastenseikkailu koirien ystäville; ikä näkyy jonkin verran (miesten ja naisten roolit sekä koirilla että ihmisillä, arkinen rasismi romaneita kohtaan). Hauskimpana yksityiskohtana dalmatialaisten omistajien rahahuolet ratkaistaan sillä, että herra Dearly käy pariinkin kertaan hoitelemassa Britannian valtionvelat pois, mistä hyvästä hänet palkitaan loputtomalla varallisuudella.

Kotryna Zylė & Inga Dagilė: Huippuhyvä päivä (Hertta, 2023; suom. Urtė Liepuoniūtė) – Soma liettualainen lasten kuvakirja luetaan poikittain. Samassa kerrostalossa asuvat ystävykset Elsa ja Tiitus. Molemmilla on usein hyvä päivä, mutta entäs kun tulee huono päivä? Miten sellaisen saa käännettyä hyväksi, ellei jopa huippuhyväksi päiväksi? Siitä kertoo tämä hauskalla askartelutekniikalla kuvitettu, ihania pieniä yksityiskohtia täynnä oleva kuvakirja.

* *

Tietokirjallisuus

Ida Henritius, Olli Löytty & Anne Mäntynen (toim.): Tietokirjallisuuden lajit ja rajat (Gaudeamus, 2023) – Mitä on tietokirjallisuus? Missä menee kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden raja? Nämä ovat päällisin puolin helpoilta tuntuvia kysymyksiä, joihin tarkkojen vastausten antaminen onkin yllättävän vaikeaa, kun tutkaillaan vaikkapa esseitä, autofiktiota, elämäkertoja, narratiivista tietokirjallisuutta ja sarjakuvia. Aiheen perusteokseksi ja oppikirjaksi koottu artikkelikokoelma on monipuolinen kattaus tekstejä, jotka auttavat ymmärtämään tietokirjallisuutta ilmiönä. Kirja avaa tämän päivän tilannetta, mutta antaa myös näkymiä siihen, miten lyhytaikainen ilmiö nykyinen ero faktan ja fiktion välillä lopulta on ollut. Arvioni löytyy Kirjavinkeistä.

Jaakko Suominen: Pajatsosta pöytätennikseen : Sotienvälisen Suomen pelit ja pelikulttuuri (Gaudeamus, 2023) – Sisällissodan ja talvisodan välisenä aikana Suomessa pelattiin, valmistettiin ja markkinoitiin monenlaisia pelejä. Uusia villityksiä olivat muun muassa jojot, pöytätennis, korona, mahjong ja raha-automaattipelit. Myös lautapelien markkinat kasvoivat reippaasti. Suominen esittelee peleistä käytyä keskustelua, maailmalle suuntautunutta pelivientiä ja sotien vaikutusta peleihin ja rahapelilaitteiden leviämistä. Oman lukunsa saa aikansa johtava kotimainen pelitalo, Tilgmannin Kuvataide-osasto, ja myös pienempiä toimijoita esitellään. Oikein kattava paketti siis. Suominen on tehnyt hyvää työtä arkistolähteiden parissa, arvostin erityisesti 1920-luvun mahjongvillityksen perinpohjaista perkaamista.

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput (WSOY, 2018) – Kirjaston hyllystä poimittu kirja käsittelee romaanien lopetuksia. Moni ehkä muistaa aloituksia, mutta harvalle jää mieleen romaanien loppuja – hyväntahtoisen auringon ”aika velikultia” lienee merkittävimpiä poikkeuksia. Maailmojen loput koostuu muutamasta kirjeenvaihtoesseestä, joissa käsitellään kirjoittajien kirajllisia mieltymyksiä, lopetuksia kirjailijan näkökulmasta, lopetuksen kaavoja ja omia suosikkilopetuksia. Lopuksi on 30 pienoisesseetä, jotka esittelevät erilaisia uusia ja vanhoja romaaneja ja niiden lopetuksia. Kokonaisuus on kirjallisuudenystävälle kiinnostava, mutta ei nyt ihan sillä tavalla ravisteleva kuin vaikkapa Rakennenautintoja oli. Vuoropuhelut eivät ihan sytyttäneet, pienoisesseet sitten enemmän, etenkin siltä osin kun kirjat olivat tuttuja.

* *

Helmikuun lukematta palautetut

Teemu Ikonen (toim.): Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, 2018) – Sen verran ehdin selailla, että tähän on pakko palata mitä pikimmiten. Menetelmällinen kirjallisuus kiinnostaa, myös kirjoittamisen tasolla, joten tähän lähtee uusi varaus. Omaksihan tätä ei taida mistään saada, painos oli huikeat 300 kappaletta. Netistä löytyy kyllä PDF, joka täytynee napata talteen tulevaa käyttöä varten, mutta lukisin kirjan mieluusti ensin läpi ihan paperisena.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua