Kuvat: Mikko Vähäniitty / Siltala
KIRJAT | Uudessa teoksessaan Harry Salmenniemi kuvaa tavisluontoa, joka kuuluu perheenisälle, joka ei ehdi juuri muita tehtäviään ajatella.
”Kirjan voimakkain kärki on itseironisissa huomioissa, käytännön keskeisessä tärkeydessä, mutta myös sen absurdissa ilmenemisessä.”
ARVOSTELU
Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
- Siltala, 2024.
- 230 sivua.
Varjotajunnassa (2023) Harry Salmenniemi tuijotti ulkopuolisen toimittajan tavoin markkinatalouden moninaisia kasvoja ja niiden ilmeitä. Sydänhämärä (Siltala, 2024) on metodisesti jatkumoa kirjoittajan edelliselle, mutta nyt riisuttu havaintojen ja viittausten laajoista assosiaatioista. Tässä teoksessa Salmenniemi kuvaa tavisluontoa, joka kuuluu perheenisälle, joka ei ehdi juuri muita tehtäviään ajatella.
Kirja on kiinnostavasti yleistajuntaa ja yhteistä elämän suorittamisen kuvausta. Harrylla on selkeä tehtävä, jota hän toteuttaa ja täyttää: diabetekseen sairastuneen lapsen konkreettinen huoltaminen isänä ja vaimon raskauden viimeiset päivät aviopuolisona. Kun nämä kaksi osuvat samaan aikaan, on tehtäväkenttä kiireinen ja täysi.
Kirjoittamiseen kertoja viittaa usein, mutta niukoin viittein. Vasta viimeistä edellisellä sivulla hän tunnustaa:
”Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa. Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa heistä, heidän katastrofaalisen intensiivisestä vuoden vaihteestaan. Hän ei kehdannut myöntää, että oli kirjoittamassa juuri tästä hetkestä ja viikoista, jotka he olivat viettäneet sairaalassa. Hän ei kehdannut myöntää, että istui hämärässä eteisessä ja kirjoitti siitä. Millaista oli seistä hämärässä eteisessä. Hän ei kehdannut myöntää, että oli eksynyt syvälle heidän kaikkein sekavimpiin muistoihinsa.”
Hän joka kirjoitti dokumentin
Kolmatta ja ensimmäistä persoonaa kirjailija käyttää lomittain. Kolmas kuvaa sivusta nähtyä itseä, ensimmäinen ilmaisee tunteita suoraan. Minämuodossa hän keskivaiheilla sairaalakuvauksia pohtii kirjoittamistaan, sen tarpeettomuutta ja silti välttämättömyyttä. Välttämättömyys eristää muista:
”Minut on suljettu tunneliin.
Se olen minä itse.”
Tuskastuminen pakonomaisen toiminnan osasena olemiseen tulee ilmi monenlaisin ilmaisuin: ”Jokin pitää kädestäni kiinni.
Se on minun sydämeni. Minut pujotetaan hankalasti ympyrään. Se on liian symmetrinen.”
Tapahtumat näyttävät onnistuvan, vaikka hän ei tee juuri mitään.
”Kaikki menee ohi, ohi. En kestä ohimenemisen venymistä, ja kuitenkin kestän.”
Yhteiskunnan huolehdintakaaos
Aiempien teoksiensa tapaan Salmenniemi tuottaa taas satiiria. Sydänhämärässä parodioidaan sairaalan koko koneistoa: kiirehtiviä hoitajia, määrätietoisia lääkäreitä, piippaavia laitteita, verikokeiden ja muiden toimenpiteiden kaiken muun ylittävää tärkeyttä. Silti itse hengissä pitämisen päätehtävää ei pilkata lainkaan, vaan ihmetellään väsyksiin asti kipittävien hoitajien tarmoa ja voimia.
Diabetekseen sairastuneesta Joelista Harry maalailee hauskan ja ilmeikkään hahmon. Siinä on syvällisen tarkkaa dokumentaatiota.
Minäkertoja kokee paikoin voimakasta sympatiaa ja empatiaa hoitotyötä ja digiosaamista kohtaan.
Hämäryys
Selviytymispelin piippaava absurdius vie ajoittain voiton mielialojen aallokossa. Tajunta huojuu kirjallisissa sitaateissa ja selviytymiskamppailun suorituspaineisiin keskittymisissä. Tällaisessa ilmaisulajissa Salmenniemi osuu tähänastisista teoksistaan laajimmin yhteisön yhteiseen psyykkeen eli kuvaa monen miehen tunnetiloja ja rasitteita sairaalassa ja huolehtimisessa yleensä.
Kipakkaa dialogia sisältävä komediallinen yhteenotto erään sairaanhoitajan kanssa löytää monen suomalaismiehen itsetunnon ytimen.
Oma hämäryys on käytännön tajuamisen puutetta. Minä tajuaa olevansa irti elämän ytimestä kirjoittaessaan, esimerkiksi runoja.
”Olen teoriaa, houretta.”
Pimeimpään vuodenaikaan sattuva tapahtumasarja vilkuttaa ja piippaa tiheään. Joulun ja uudenvuoden ohittaminen ei merkitse mitään. Hän (Harry) pystyy ajoittain vapautumaan katselemalla pilviä.
Erityiset impressiot katkaisevat tavanomaisuuden jatkumon:
”Hän näki poikansa sängyn kauempaa ja järkyttyi. Siniset verhot olivat kuin seinät kohtaloiden välillä. Ne eivät liikkuneet. Ne olivat paikallaan kuin unessa, jota kukaan ei nähnyt.”
Vertaillessaan elämää ja kirjallisuutta kertoja päätyy elämän välttämättömyyteen ja kirjallisuuden epäreaalisuuteen.
”Kirjoissa on keskustelua, pitkiä pohdintoja, analyyseja. Maailmassa on katkoksia, säpsähdyksiä, reaktioita.”
Kirjan voimakkain kärki on itseironisissa huomioissa, käytännön keskeisessä tärkeydessä, mutta myös sen absurdissa ilmenemisessä.
Sydänhämärä ei parodioi autofiktiota, vaan on sitä.
Erkki Kiviniemi
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Romaani täynnä tapahtumia ja historiaa – arviossa Kahdeksas elämä (Brilkalle) osa 1
KIRJAT | Nino Haratishvilin romaani kertoo ihmisistä Georgian sosialistisessa neuvostotasavallassa; jotkut se heitti vallan huipulle, toiset vankityrmiin ja kuolemaan.
Poika joka huusi sutta – arvioitavana Louise Pennyn Pedon mieli
KIRJAT | Rikoskomisario Armand Gamachesta kertovan Three Pines -dekkarisarjan yhdestoista osa on luotettavaa laatua moneen kertaan palkitulta Louise Pennyltä.
Taiteilija Martta Wendelin (1893–1986) loi meille ”ikuisen sunnuntain” – arviossa uusi elämäkertateos
KIRJAT | Päivi Ahdeoja-Määtän teos täydentää ja syventää lukijan tietämystä Martta Wendelinin taiteilijanlaadusta sekä siitä, millainen ihminen hän oli.
Varjoton armo – arviossa Tiina Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa
KIRJAT | Harvoin on saanut luettavakseen yhtä tiheästi kielikuvilla kuormitettua tekstiä kuin Tiina Lehikoisen uusi runoteos.
