Levykatsaus: Aoife O’Donovan, The Whitmore Sisters, Katie Henry, Margo Cilker

Joni Mitchellin jalanjäljissä

Irlantilais-amerikkalainen Aoife O’Donovan (etunimi lausutaan suunnilleen ”iifa”) on pitkän linjan folk rock -artisti, joka kasvoi Massachusettsissa, mutta vietti kesänsä Irlannissa sukulaisten parissa. Musiikkiopintojen myötä O’Donovan perusti opiskelukavereidensa kanssa Crooked Still -bändin vuonna 2001. Ensimmäinen soololevy, Blue Light, tuli vuonna 2010. Nyt käsillä on jo kolmas soololevy, Age of Apathy (Yep Roc Records, 2022).

O’Donovan ja tuottaja Joe Henry ovat rakennelleet albumia vuoden verran. O’Donovan on äänittänyt omat laulunsa, kitaransa ja pianosta Floridassa, Henry taas teki oman osansa studiomuusikoiden kanssa Mainessa. Kerroksia rakenneltiin vähän kerrassaan ja välillä mietittiin, joko riittää. Lopputulos kuulostaa mielenkiintoiselta ja luontevalta. O’Donovanin mukaan albumin keskipiste on kappale Elevators, joka kuvaa kiertuemuusikon elämää.

Nimikappaleen lopussa vaihdetaan hetkeksi Joni Mitchellin My Old Maniin, mikä tarjoaa jonkunlaisen referenssin. Aoife O’Donovan on taitava laulaja, jolla on hyvä ääni. Biisit ovat tyylikkäitä, leppoisia ja henkilökohtaisempia kuin O’Donovanin aikaisemmilla levyillä. Nämä ovat tarinoita, jotka ovat tapahtuneet. O’Donovan välttelee tavallisimpia rakenteita ja perinteisimpiä koukkuja, minkä vuoksi levyltä ei välittömästi tartu hittejä. Kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja perusteellisemmalla kuuntelulla kappaleissa on syvyyttä.

* *

Sisarusten harmoniaa

The Whitmore Sisters on sisarusduo, jonka muodostavat Bonnie ja Eleanor Whitmore. Eleanor on tuttu miehensä Chris Mastersonin kanssa The Mastersons -bändistä ja Steve Earlen kiertuebändistä. Bonnie Whitmore on puolestaan tehnyt soolouraa. Nyt siskot ovat levyttäneet ensimmäistä kertaa yhdessä duona, kiitos pandemian tuoman hengähdystauon ja levyllä tuottajana ja kitaristina hääräilleen Chris Mastersonin antaman sysäyksen.

Amerikkalaisen juurimusiikin parissa ollaan vahvasti. The Ghost Stories (Compass Records, 2022) on sekoitus erilaisia tyylejä ja pienenä vaarana on, että se on vähän liian tilkkutäkki monen makuun. Toisaalta, jos americanasta pitää, levyn tyylikirjosta löytynee jotain sopivaa. Countrympi Hurtin’ for a Letdown, reipas rock-veto Big Heart Sick Mind, cajun-biisi The Ballad of Sissy & Porter, tunteikas Friends We Leave Behind, Everly Brothers -laina On the Wings of a Nightingale – hyviä kappaleita levyllä kyllä riittää.

Kaiken ydin on Whitmoren sisarusten oivallisesti yhteen istuvat lauluäänet. Sitä on ilo kuunnella. Whitmoren perheessä musikaalisuuden lahjaa riittää, äiti oli klassisesti koulutettu oopperalaulaja ja isä taas folk-laulaja (ja laivaston lentäjä, joten avausbiisi Learn to Fly kannattaa ottaa kirjaimellisesti – Bonniella ja Eleanorilla on molemmilla lentolupakirjat!), ja perheellä oli oma bändikin. Soittokin sujuu, Eleanorin viulu värittää The Ballad of Sissy & Porteria hienosti.

* *

Bluesrockia New Jerseystä

Newjerseyläinen Katie Henry on esiintynyt paljon New Yorkin bluesklubeilla. Hyvän vastaanoton saanut esikoislevy High Road ilmestyi vuonna 2018. Kakkosalbumi On My Wayn (Ruf Records, 2022) äänitykset alkoivat Brooklynissä keväällä 2021. Levy on enimmäkseen äänitetty livenä studiossa. Tyylilaji on americanaa: bluesin ja rockin sekoitus, jossa on mausteita countrystä.

Henry on oiva laulaja, laulutyylikin elää radiorockista countrympään suuntaan tarpeen mukaan. Musiikki rakentuu bluesisti säröilevän sähkökitaran varaan, mutta taustalla kuplii myös herkullinen urkusoundi. Huuliharppumaestro Giles Robson vierailee levyllä yhden kappaleen verran.

Avausbiisi On My Way on mainio lähtökohta levylle, sen tamppaava groove on vastustamaton. Hieno biisi löytyy myös aivan levyn lopusta, menevä Catch Me If You Can on virkeä lopetus. Välistä löytyy useampikin kelpo biisi ja hauskasti eräässäkin arviossa levyn ohittamattomiksi biiseiksi oli listattu ihan eri biisit, jotka itse nostaisin parhaiksi – kertoo siis jotain materiaalin leveydestä. Minuun purivat jo mainittujen kappaleiden lisäksi hypnoottinen Bury You ja slovari Setting Sun.

* *

Oregonilainen maailmanmatkaaja

Debyyttilevy kannattaa aloittaa vahvasti. Niin tekee oregonilainen Margo Cilker, jonka Pohorylle-levyn (Loose, 2021) aloittaa erinomainen That River. ”That river, in the winter / It could fuck me up”. Tyylikäs alt country -levy alkaa siis voimakkaasti hyvällä biisillä ja laatu jatkuu tasaisena pitkin matkaa.

Levyn tuottajaksi on löytynyt Luoteis-Yhdysvaltojen indie-skenen pitkän linjan konkari Sera Cahoone. Bändiin on kasattu kokeneita muusikoita, joiden aikaisemmista bändeistä löytyy The Decemberistsin, Son Voltin ja Neko Casen kaltaisia nimiä. Bändi soi komeasti, soundia hallitsee akustinen kitara, jonka tukena on sitten urkuja, steel-kitaraa, viulua ja torvia tuomassa väriä ja makua. Herkullista vaihtelua ovat esimerkiksi Tehachapi-biisin New Orleans -torvet ja koliseva kapakkapiano sekä Brother, Taxman, Preacher -biisin nykivä komppi.

Kaiken kruununa on Cilkerin ääni, jota tukee paikoin sisko Sarah. Pidän kovasti Cilkerin laulutyylistä, äänessä on väriä ja ilmeikkyyttä. Cilker on maailmanmatkaaja, joka on vaellellut pitkin Eurooppaa soittamassa. Kokemusta löytyy runsaasti, vaikka vasta esikoislevystä on kyse, ja Pohorylle – nimetty joko valokuvajournalisti Gerda Taron tai baskimaalaisen laukkufirman mukaan – on kypsä ja toimiva albumi. Puolen tunnin mittaiselle levylle ei juuri hukkavetoja mahdu. Hurmaava levy!

Mikko Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua