Poikakoodista purtavaa pandemian jälkeiseen uuteen teatteriaikaan – arviossa TTT:n ensi-ilta

17.09.2021

Verneri Lilja, Heidi Kiviharju ja Minna Hokkanen. Kuvat: Kari Sunnari / TTT

TEATTERI | Kati Kaartisen TTT:lle kirjoittama Poikakoodi on katsojat ja etenkin näyttelijät haastava, somesuomeksi tehty tämän vuosituhannen esitys.

”Poikakoodin tyyppisellä teatterilla on mahdollisuuksia tavoittaa uusia yleisöjä juuri nyt, kun pandemia on aiheuttanut ylimääräisen murroksen näyttämötaiteen tekemiseen.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Tampereen Työväen Teatteri: Poikakoodi

  • Ohjaus: Olka Horila
  • Rooleissa: Minna Hokkanen, Verneri Lilja, Heidi Kiviharju
  • Kantaesitys: Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.9.2021. Esityskalenteriin täältä.

Polkupyörällä ajamisen kuulemma hallitsee, vaikka olisi välissä pitänyt monen vuoden tauon.

Mutta kyllä siinä hetken horjahtelee, kun ensimmäisen kerran pitkästä aikaa asettaa jalat polkimille ja ahterin satulaan.

Näyttelemisen kanssa taitaa olla vähän sama juttu.

Jos kaiken päälle tauolta tullaan esittämään erittäin vaativaa näytelmää, on haaste melkeinpä monumentaalinen.

Tältä fiilikseltä ei voinut välttyä, kun Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä ryhdyttiin torstai-iltana tositoimiin kevennetyin koronarajoin ja lähes kokonaisen katsomon edessä.

* *

Ei käy kateeksi Heidi Kiviharjua, Minna Hokkasta ja Verneri Liljaa, kun heidän paluukappaleekseen osui Poikakoodi, Kati Kaartisen häikäisevän hyvä teksti.

Kolmikko tuntui hakevan aluksi oikeaa rytmiä. Se löytyikin, muttei aivan heti.

Etenkin ensimmäisiin kohtauksiin olisi sopinut suoranainen tykitys, kun vuorosanat ovat nuorison suosimaa suomen ja some-englannin ristisiitosta, jossa vilisevät aikamme kyseenalaistenkin mielipideauktoriteettien nimet.

Näytelmää katsomaan aikoville suosittelenkin ennakkotehtävänä googlettamaan ainakin sen, keitä ovat Jordan Peterson, Jari Ehrnrooth ja AOC eli Alexandria Ocasio-Cortez.

Hokkasen esittämä näytelmän äitihahmo ei ole näitä kotiläksyjä tehnyt. Hän on tehnyt muutoin kaikkensa kahden aikuisuutta kohti navigoivan lapsensa hyväksi. Mutta kuvioon kuuluu, että jälkeläisten mielestä äiti on tehnyt 180 astetta vääriä asioita.

Tai sitten ei. Mieli muuttuu välillä kesken lauseen, juuri kuin nuoren ihmisen fiilis.

* *

Kaikkien kolmen näyttelijän hahmot ovat haastavia ja vailla ennakkotapausta.

Yksi on menneiden patriarkaattien syntejä niskoilleen kasaava nuorimies, toinen sukupuoli-identiteettiä vailla oleva mutta rauhaa muiden kesken välittävä taiteilijasielu – ja kolmas on liian varhain yksinhuoltajaksi jäänyt ”vaihdevuohi”, joka jatkuvassa epäonnistumisen pelossaan tekee oikeita asioita väärään ja vääriä asioita oikeaan aikaan.

Teppo Järvisen Poikakoodiin suunnitteleman lavastuksen ydinelementtinä on kolme ovea. Niiden takaa päähahmot vuorotellen haikailevat ja huutelevat toisiaan.

Vuorollaan oven takana oleva puolestaan torjuu lähestymiset toistuvasti. Ja sitten kun hän on valmis raottamaan kuortaan, on vastapuoli jo luovuttanut yrittämästä kontaktia.

Olemme tottuneet ovien paukkeen tarkasti ajoitettuun koreografiaan farssikomedioissa. Poikakoodi ei ole kohellusfarssia, ja ehkä siksi ovilavastus onkin niin mielenkiintoinen. Monet naurut meno toki kirvoittaa. Ja itkutkin ovat ainakin lähellä.

DSC00603 1

Kuva: Kari Sunnari

* *

Tässä perhekertomuksessa ei ole kyse vain sukupolvien kuilusta eikä hukatusta vanhemmuudesta, joista on teatteritaiteen historiassa väännetty klisee jos toinenkin. Tässä ollaan aikamme ytimessä.

Kaoottisuudessaan perheen mielipuolinen psykologinen kolmio on niiiin uskottavaa 2000-lukua. Maailmaa, jossa rakkauden ja ystävyyden suhteet ovat vaihtuneet digitaalialustojen peli-, vihapuhe- ja deittailusuhteiksi. Useissa kohdin maistuu siltä, että Kaartinen pyrkii jatkamaan siitä, mihin Sirkku Peltola on yltänyt.

Mutta loistava kappalehan syntyy juuri niin, että joku kirjoittaa silmiemme eteen jotain sellaista, mitä katsojat ovat itsekin aistineet omassa todellisuudessaan mutta eivät ole osanneet jäsentää loogiseksi kokonaisuudeksi.

Tekeekö Olka Horilan ohjaus kaikin osin täysin oikeutta tekstille? Siihen en suoraan sanoen osaa tuoreeltaan ottaa lopullista kantaa.

Jotain kokonaisuudesta vain jää puuttumaan. Se jokin voi hyvinkin löytyä jatkossa, kun teatterin tekeminen hiljalleen vapautuu tästä kutsumattoman koronavieraan pilaamasta tunnelmasta.

* *

Kuten sanottua, Kaartinen on kirjoittanut näyttelijöille haastavan teoksen. Se haastaa toki yleisönkin, mutta se on myös jotain tähän hetkeen nasevasti osuvaa.

Väistämätöntä on, että kaikki teatterissa aiemmin taajaan käyneet kansalaiset eivät enää palaa katsomoihin.

Poikakoodin tyyppisellä teatterilla on mahdollisuuksia tavoittaa uusia yleisöjä juuri nyt, kun pandemia on aiheuttanut ylimääräisen murroksen näyttämötaiteen tekemiseen.

Poikakoodin kielellä kokemuksen bottom line on ehkä jotain tällaista: Check bitch out, dude saatat by chance jopa oppia jotain.

* *

Suositellaan lämpimästi muun muassa vanhemmille, jotka pelkäävät, että heidän lapsistaan tulee natseja.

Matti Mörttinen

Tampereen Työväen Teatteri: Poikakoodi

  • Näytelmäkirjailija: Kati Kaartinen
  • Ohjaus: Olka Horila
  • Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
  • Pukusuunnittelu: Marjaana Mutanen
  • Valosuunnittelu: Sami Rautaneva
  • Äänisuunnittelu: Niklas Vainio
  • Rooleissa: Minna Hokkanen, Verneri Lilja, Heidi Kiviharju

Kantaesitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.9.2021. Esityksiä 18.11. asti. Esityskalenteriin täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua