Alku keskikohta loppu väittää, että teatteri on huonoa – ja kumoaa väitteensä olemassaolollaan

Kuva: Sanni Siira

”Teatteri on huonoa”, Alku keskikohta lopussa julistetaan. Niin myös musiikki ja kirjallisuus ja kulttuuri yleensä, mutta erityisesti teatteri on heteroiden tekemää ”eli tylsää”. ”Voitteko tehdä parempaa, sellaista mitä jaksaa katsella ilman että nukahtaa”, esityksessä kysytään.

Arni Rajamäen kirjoittama ja ohjaama (kyseessä on Rajamäen taiteellinen opinnäytetyö Teatterikorkeakoulusta) on yhteiskuntakriittinen ilotulitus, joka pitää katsojan varmasti hereillä.

* *

Alku keskikohta loppu on aluksi lyhyt pianokonsertti ja sitten monologi, jossa näyttelijän tehtävänä on esittää näytelmäteksti, jota ei ole ennen nähnyt.

Piano-osuudessa mustaan pukuun pukeutunut pianisti soittaa Edvard Griegin pianokonserttoa a-mollissa, mutta pysähtyy välillä laittamaan taustalle syntetisaattorin jumputusbiitin, jonka päälle sitten soittaa. Tavallaan musiikkiesitys heijastelee esityksen prima vista -tematiikkaa ja on kuin lämmittelybändi monologin pakkoimprovisaatiolle, mutta se jää lopulta kuin irralliseksi esipuheeksi, joka himmenee esityksen pääosuuden rinnalla.

Joka kerta eri näyttelijän esittämä monologi onkin lakonisissa huomautuksissaan terävää käsikirjoitusta. Teksti heijastetaan parenteeseineen myös yleisön nähtäväksi, ja mahdollisuus ennakoida tekstiä luo tietynlaista myötäelämistä näyttelijän työn ja yleisön välille.

Monologissa näyttelijä aloittaa luennon, mutta ei kuitenkaan oikein saa sanottua, mitä haluaa sanoa. Seuraa sarja yrityksiä sanoa, epäonnistumisia sanomisessa ja hyppyjä tajunnanvirtaan. Aloituksista ja yrityksistä purkautuu ärtymys yhteiskunnan ja kulttuurin heteronormatiivisuutta kohtaan. Osansa saavat niin Janne Saarikivin Image-essee feminismistä ja uhrautumisesta (miksi tyhmien oikeus olla tyhmä menee kaiken muun edelle, näytelmässä kysytään), Ylen au pairien Uuden-Seelannin kaudella otettu body shot (miksi se oletusarvoisesti aiheuttaa parisuhdekriisin?) ja vanhojen tanssit push up -liiveineen ja geelihiuksineen.

Alku keskikohta lopussa ärsytys ilotulitetaan esille sivaltavilla havainnoilla, jotka kyseenalaistavat valtavirran oletukset. Teksti takertuu herkullisiin yksityiskohtiin: erityisen osuva kohta on kuvaus kahden naisen – päähenkilön vihaamien heteroiden – ruokalinjastokeskustelusta Ruotsin-risteilyllä, jossa elämän oletusarvoisuus tiivistyy siihen, että kohokohta on miehen kanssa nautittu buffet.

* *

Esitys on tykitystä myös metatasolla. Yleisölle jaetuissa lehtisissä selitetään, kuinka ”sanotaan että jos haluaa tehdä tyylilajia joka on ’huonoa’, täytyy teoksessa olla ainakin yksi ’hyvin’ tehty kohtaus, jotta katsoja ymmärtää huonouden olevan tarkoituksellista kun näkee tekijän pystyvän myös ’hyvään’  ei tee yhtäkään hyvää kohtausta ja katsoja kyseenalaistaa taidot”.

Samalla tapaa näyttelijä päätyy kommentoimaan esityksen rakennetta – esityksen nimi tulee aristoteelisesta rakenteesta tai sen puutteesta – ja kyseenalaistamaan koko näytelmän merkityksen. Päähenkilö heittää sisään hamartiaa juuri ennen loppua, koska se ”unohtui” alusta. Esityksessä piikitellään yhtä lailla myös teatterintekijäkulttuuria, jossa aina oltava ”kiitollinen” ja huomioitava toistuvasti, kuinka on ”etuoikeutettu”.

Teatterikesän ensimmäisessä esityksessä näyttelijänä oli Inke Koskinen, joka loi ahdistuksessaan, ärtymyksessään ja vihassaan hyvin uskottavan hahmon. Varsinkin loppua kohti Koskinen suli rooliinsa täysin, ja unohtui, että hän näki tekstin ensimmäistä kertaa yhdessä yleisön kanssa.

Alku keskikohta lopun katsoisi mielellään uudestaan eri näyttelijöiden esittämänä — siinä todiste, että esitys pitää katsojan enemmän kuin vain hereillä.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua