Kohti vastavuoroisuuden aikaa – arviossa Milja Laineen Pieni kaupunkikasvio

Kuva: Vastapaino

Luontomatkailu kasvattaa suosiotaan ja kansallispuistoissa on koettu ajoittain suoranaista ruuhkaa. Kaupungin vilinän keskeltä kohti luontoa suuntautuva liikehdintä vauhdittui teollistumisen ottaessa ensiaskeleita. Kaupungistumisen kiihtyessä kaupunkilaisten kaipuu on kohdistunut villiin luontoon, jota on sankoin joukoin etsitty kaupunkien ulkopuolelta.

Ekologi ja kuvataiteilija Milja Laineen viehättävä Pieni kaupunkikasvio (Vastapaino, 2026) haastaa asetelman, jossa luonto ja kaupunki asettuvat toistensa vastakohdiksi – luonto on lähellämme, jos vain osaamme katsoa.

Pieni kaupunkikasvio johdattaa uudenlaiseen katsomisen tapaan. Kasvio toimii kasvioppaana kaupunkiluontoon ja siellä kukkiviin lukuisiin luonnonkasveihin. Kirja johdattaa näkemään asvaltin raoista pursuavan vehreyden, joutomailla kukoistavan kauneuden ja takapihojen mahdollisuudet yksitoikkoisten nurmikenttien valtakauden jälkeen.

Herkin piirroskuvin kuvitetulle kasveja esittelevälle kaupunkikasviolle on varattu noin yksi kolmasosa teoksesta. Tämä kasvio-osuus tutustuttaa lukijansa kantakaupungissa esiintyviin kukkiviin luonnonkasveihin ja sivuaa samalla niihin liittyvää kansanperinnettä.

Pieni kaupunkikasvio on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä kasviopas – se on opas kohti kunnioittavampaa luontosuhdetta. Kunnioittavamman luontosuhteen perään on turha haikailla, jos emme tunne edes lähiluontoa – luontoa ympärillämme. Luonnon arvostamisen rakentaminen alkaa tunnistamisesta ja tutustumisesta.

Kasvisokeus on levinnyt epidemian lailla – emme yksinkertaisesti näe kasveja ympärillämme eikä meistä monikaan enää osaa esivanhempiemme tavoin nimetä luonnonkasveja. Vallitseva tilanne tekee näkyväksi sen, miten muutaman sukupolven aikana luontosuhteemme on rapautunut. Tämä vaikuttaa merkittävästi kykyymme kunnioittaa luontoa – on vaikea arvostaa elämänmuotoja, joihin meillä ei ole kosketusta ja joita emme lainkaan tunne.

Siinä missä alkuperäiskansojen keskuudessa ihminen ymmärretään osana luontoa yhteenkuuluvuutta ja vastavuoroisuutta korostaen, moderni ihminen suhtautuu usein luontoon kuin mihin tahansa kulutushyödykkeeseen. Kulutushyödykkeeksi pelkistettäessä luonnosta tulee hyväksikäytön ja suoranaisen riiston kohde, jolta on riisuttu oikeudet ja subjektius.

* *

Toisenlainen todellisuus on kuitenkin lähellä eivätkä Väinämöisen ja puiden väliset keskustelut ole vielä ehtineet täysin unohtua. Alkuperäiskansojen keskuudesta puolestaan löytyy yhä tänä päivänä toisenlaisen luontosuhteen todeksi elämistä – animistinen maailmankuva ohjaa heitä maailmaa kansoittavien erilaisten persoonien ja subjektien yhteyteen.

Tämän yhteyden uudelleen löytämiselle ja vaalimiselle tarjoaa tukensa uusi kasvitutkimus, joka korostaa sitä, ettei kasvimaailma ole mykkää ja tiedotonta materiaa. Kasvit havaitsevat, oppivat ja muistavat, kuten mekin. Lisäksi kasvit kykenevät kommunikoimaan ja ratkaisemaan kohtaamiaan ongelmia.

Maapallon tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys liittyy siihen, kykenemmekö me kuuntelemaan ja ymmärtämään muunlajisia ympärillämme ja näkemään todellisuuden niiden näkökulmasta. Kyse on myös muunlajisten subjektiuden ja älykkyyden tunnistamisesta ja antautumisesta vuorovaikutukselliseen suhteeseen erilaisten elämänmuotojen kanssa. Laine huomauttaa, että tekoälyn aikakaudella tämänkaltainen ajatus ihmisestä poikkeavien eliöiden älykkyydestä ei suinkaan pitäisi olla ajatuksena mahdoton.

* *

Pieni kaupunkikasvio viitoittaa tietä uudenlaiseen aikaan – aikaan, jossa muunlajisilta kysytään, mitä ne tarvitsevat ja millainen maailma olisi, jos ne saisivat kaikessa viisaudessaan päättää. Laine kyseenalaistaa ihmisten luomia ihanteita ja normeja, jotka palvelevat ainoastaan ihmisten tarpeita: ”Sotienjälkeinen estetiikka suosi siistiä ja hallittua luontoa nurmikenttineen, ja maisema muuttui radikaalisti. Vanhoista kumppanikasveista tuli vihollisia, joita vastaan piti taistella.”

Ihmisten silmät on koulittu mieltymään siistiin nurmikkoon. Luonnon monimuotoisuuden kannalta ihmisten suurella vaivalla ylläpitämät nurmikentät ovat painajaismaisia, sillä ne eivät suo useillekaan eliöille minkäänlaisia elämän edellytyksiä. Luonnonkukkien täyttämät kotipihat ja ihmisten vieroksumat joutomaat puolestaan tarjoavat muun muassa pölyttäjille runsaasti mettä ja siitepölyä – kaikkea sitä, mistä niiden heiveröiset elämänlankansa ovat kiinni.

Laine nostaa meistä jokaisen tärkeään rooliin, kun vaakalaudalla on luonnon monimuotoisuuden säilyminen. Pienen kaupunkikasvion vahvuus on siinä, miten se osallistaa lukijaansa lukuisin erilaisin tavoin ja rohkaisee toimimaan ihmisten ja muunlajisten yhteisen maailman puolesta. Voimme esimerkiksi viskata joutomaalle siemenpommin edistääksemme luonnonkukkien leviämistä ja oman kotipihaamme voimme pikkuhiljaa villiinnyttää viihtyisäksi kodiksi lukuisille erilaisille eliöille ja kasveille. Villiinnyttämisen seurauksena ihmisille avautuu mahdollisuus kohdata pala villiä luontoa takapihallaan ja heittäytyä ihmettelevään suhteeseen luonnon kanssa ilman matkustamista kilometrien päähän.

Herkässä kauneudessaan Pieni kaupunkikasvio onnistuu tavoitteessaan ja pysäyttää lukijansa lähellä avautuvan luonnon äärelle: ”Vastavuoroisuus alkaa toisen huomaamisesta.”

Marika Haataja

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua