Levyarvostelu: Sanotaan, että vain Burial kuulostaa Burialilta. Elektronisen musiikin supertähden kokoelma Tunes 2011–2019 lunastaa kaikki siihen asetetut odotukset.

Burial: Tunes 2011–2019 (Hyperdub, 6.12.2019).

Seuraa tiedotus:

Burial, eli Willian Emmanuel Bevan, on julkaissut ensimmäisen ”albuminsa” pitkään aikaan. Edellisestä on kulunut jo jonkin aikaa, mutta se olikin levy, jolla jokainen itseään kunnioittava Burialia käsittelevä tiedotus alkaa: sillä miten vuonna 2007 julkaistu Untrue on yksi merkittävimpiä teoksia elektronisen musiikin historiassa.

Tunes 2011–2019 onkin ensimmäinen varsinainen kokoelmalevy Burialilta. Se on koottu artistin Hyperdub-levymerkille näinä vuosina tekemistä EP-julkaisuista. Uusinta materiaalia on kokoelman avausraita State Forest, joka ilmestyi singlenä tämän vuoden kesäkuussa. Levy eteneekin kronologisesti uudemmasta materiaalista kohti vanhempaa.

Kokoelma on varsin tymäkkä kokonaisuus: 149 minuuttia tummaa ja rahisevaa dubstepistä ammentavaa teknoa. Burialin resepti menestykseen on tunnistettava ja kuultavissa melkein jokaisella hänen raidallaan: vinyylin rahinat, katkokset, hypyt, sade ja urbaanit ympäristöt yhdistettyinä laulusämpleihin (yleensä naisääniin).

Uusimmat Burial-kappaleet ovat aiempaa ambientimpia, kelluvampia: kokoelman neljä ensimmäistä, State Forest, Beachfires, Subtemple ja Young Death, ovat jopa kokonaan ilman mitään rytmistä elementtiä.

Vanhemmassa materiaalissa pauhaavat sämplerillä kasaan runtatut syvät rumpu- ja bassobiitit. Levyn jälkipuolisko onkin jo sitten aivan tanssittavaa materiaalia. Tästä nostaisin erityisesti Kindred EP:n (2012) viimeisen kappaleen Ashtray Wasp, jonka syleilevässä ja hunajaisessa house-biitissä Burialin taidot tuottaa sitä mitä ihmiset haluavat kello neljä aamuyöstä tanssilattialla kuulla tulevat todistetuksi – kappaleen ensimmäiset minuutit voi tanssia ja viimeiset nuokkua ambientin vietävänä.

Tunes 2011–2019 on otettu vastaan varsin haltioituneesti. Nopea selailu netissä paljasti, että neljä tähteä viidestä oli huonoin kokoelman saama arvosana, jonka satuin nopealla katsannolla löytämään. Burial onkin aina ollut ammattikuuntelijoiden suosiossa.

Mistä tämä Burial-hype johtuu? Johtuuko se siitä, että tässä genressä on uskomattoman vaikeaa saada aikaan ”hitti”? Ja Burial onnistui siinä melkein heti, Untrue-levynsä biisillä Archangel.

Tunes 2011–2019 sijoittuu siis Burialin varsinaisen läpimurron jälkeiseen aikaan. Aikaan, jolloin Burial joutui myöntämään olevansa oikeasti William Bevan ja jolloin Burial ei ole enää julkaissut kokonaisia albumeja vaan ainoastaan lyhyempiä muutaman kappaleen kokonaisuuksia.

Seuraa henkilökohtaista tulkintaa ja tunnustus:

Burialin suosio liittynee paljolti hänen äänellisen allekirjoituksensa tunnistamiseen, tunnelmaan – sillä sanotaan, että vain Burial kuulostaa Burialilta. Tämä on elektronisen musiikin piireissä harvoin saavutettu tunnustus. Samaa voitaneen sanoa ehkä Aphex Twinistä, Autechresta, Clarkista ja Boards of Canadasta – mutta ei kovin monesta muusta artistista.

Itselleni Burial ei ole kuitenkaan koskaan kuulunut niihin artisteihin, jotka menisivät varsinaisen analyyttisen kuuntelemiskokemuksen tuolle puolen. Arvostan Burialissa käsityöläisyyden ja professionaalisuuden tasoa, mutta hänen musiikkinsa ei ole mielestäni koskaan ollut tarpeeksi kokeilevaa tai toisaalta myöskään tarpeeksi taitavasti suuria massoja kosiskelevaa, yksinkertaista tai suoraan tunteisiin vetoavaa.

Mutta ehkä sijoittuminen tähän haaleaan välimaastoon onkin yksi syistä artistin suosioon. Burialia voi kuunnella vakavissaan, mutta se ei ole liian vaikeaa.

Tunes 2011–2019 vain vahvistaa tätä kokemustani: Burial onnistuu välillä yllättämään ja saamaan aikaan uniikkeja, vaikuttavia äänimaisemia ja omaperäisiä tunnelmia, mutta samaan aikaan sokeroitujen laulusämplejen ja melodiakulkujen ylikäyttö työntää minut tuosta kokemuksesta liian tietoiseen tilaan musiikin ja teosten rakenteista, työtavoista ja tavoitteista – erityisesti kaupallisista sellaisista.

Suosittelen Burialin kokoelmaa erityisesti niille, jotka eivät ole aikaisemmin löytäneet itsestään minkäänlaista elektronisen musiikin harrastajaa. Burial onkin erinomainen ”portti-artisti”.

Varsinkin, jos koet tummemman, gootti-sävyisen, brittiläisen post-punkin (Joy Division, The Cure, Killing Joke, Sisters of Mercy) itsellesi läheiseksi, voi Burial viitoittaa sinulle tietä aivan uusiin musiikillisiin maastoihin.

Mikko Kanninen

Kuuntele: Burial – Tunes 2011–2019