Kuvat: Frans Nybacka / Svart
LEVYT | Günter Kiviojan johtama popmelodinen rokkikone jalostuu Apinalinna-albumillaan entistä linjakkaammaksi.
”Tasapainoinen biisimateriaali on aiempaa paremmin linjassa, ja hittipotentiaaliakin löytyy.”
Kissan kakkoslevy tiivistää entisestään Günter Kiviojan johtaman, bändin soittoilmettä, jossa hikinen rockhaara kohtaa melodiakoukut, hevi- ja glamestetiikka popmelodiat ja teinirakkauden kiima kaihoisan melankoliset pohdiskelut. Jos ykköslevyllä Vaarallinen bändi nämä osatekijät olivat biisistä riippuen hiukan toisistaan irrallaan, Liisa Tanin tuottamalla Apinalinnalla (Svart, 2023) palikat ovat yhtenäisemmin käytössä levyn alusta loppuun.
Kissa raapii, kehrää ja saa sydämen pakahtumaan riemusta, luvataan levyn saatteessa. Mutta kuinka hyviä biisejä Kiviojan kopla tälle kertaa on loihtinut? Ainakin alku on vahva. Cola Girl ’98 jäi soimaan korviin jo takavuosien keikoilla ja sen huuruisen psykedeelisestä alusta suoraviivaisesti puksuttavaan melodiseen rockkimalteeseen nouseva tarttuvan koukukas tarinointi nuoruuden kaikkivoipaisuuden kuvitelmista toimii hienosti. Stemmojen avulla kerroksittain kasvava, popsvengaava ralli saa peräänsä tummempaa jurnutusta, kun naapurinmiehestä lauletaan, että Sä oot paha. Popisti soivalla kerrolla silitellään, mutta säkeiden keskiyöllä kuuta kohti ulvominen on selkeästi tummempaa ja pahaenteisempää kepittelyä.
Näkemiin Apinalinna uhoaa pienesti hymyävällä popsvengillä ja levyn tarttuvimpiin nousevalla kerrolla. ”Vielä Atlantin yli mä tsimmaan”, lupaa Günther. Ränttätänttäävä Kaikki menee pieleen huohottaa kaasu pohjassa, mutta osaa myös tarpeen tullen hidastaa toteamaan asiantilan silloin, kun kaikki alkaa mennä pieleen. Pianolla kepeästi kujertava ja haikean raukeasti slovari-tunnelmoiva Kaikesta näen onnistuu Kissan rockista ulkokuoresta huolimatta luomaan lämpimän sielukasta pianopoppia.
Katujuna puksuttaa dieselkoneen tiukalla väännöllä kipakkaa katurockia, joka leijailee paikoittain vaanivan psykedeelisessä usvassa – pahaenteisyyttä, kiimaa ja kipinää. Kirkkourku soi huurussa huomion keräävänä vastapainona.
Makeasti rock Mä katon sua (Sä katot mua) on levyn parhaita suoraviivaisia melodisia koukuttajia. ”Ootko ollut noin ihana aina”, pohtii umpirakastunut kertoja.
Helsinki Groove istahtaa kesymmän soulgrooven äärelle. Ollaan smooth ja cool ja svengaillaan iltapäivän raukealla idolinpalvonnalla, haaveileva hymy huulilla. Estonian Stallion paukuttaa rokkivaihteen vielä lopuksi kunnolla pohjaan ja naukaisee oikein kunnon Kissa-kiimaisen reissun lahden eteläpuolelle: ”Ei oo helppoo tietä ulos, ei oo oikotietä himaan.”
Kissa jatkaa näkemyksellistä matkaansa popmelodisen rokkihaaran pauloissa. Tasapainoinen biisimateriaali on aiempaa paremmin linjassa, ja hittipotentiaaliakin löytyy. Pienillä sivupoluillakaan ei eksytä, mutta parhaiden tiivistysten ulkopuolella biisikynä on silti ennemminkin kelpo kuin hiottua timanttia.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kanteleen kanssa ikimetsään – Pauliina Syrjälän käsissä perinnesoitin taipuu syvien tunteiden tulkiksi
LEVYT | ”En ole koskaan erityisemmin pitänyt kantelemusiikista. Tämä levy muutti mielipiteeni täysin”, Kari Pitkänen kirjoittaa.
Kaikki mitä ihminen tekee tulisi tehdä ilosta – arviossa Knipin sooloalbumi Sivellinvetoja
LEVYT | Egotripistä tunnetun lauluntekijän kolmas sooloalbumi Sivellinvetoja sivelee haikean kauniisti.
Herkkyys vahvempana kuin koskaan – arviossa Hulda Huiman kuudes albumi Vietkö multa terveiset?
LEVYT | Kymmenen kappaleen albumi on herkkä, kiireetön, mutta samaan aikaan myös mukavan epätasapainoinen ja hiomaton.
Kivesveto Go Go on vihdoin myös albumimitassa rento ja tarttuva – arviossa Masters of the Kivesveto Go Go
Kivarit pääsee kolmannella ja parhaalla pitkäsoitollaan EP-julkaisujensa tasolle. Synkistä aiheista huolimatta soinnissa on riemua ja potkua.