Levyarvostelu: Puhelinseksi tuo uudella albumillaan tyylipuhtaan, melodisen ja energisen suomalaisen uuden aallon rockin neljänkymmenen vuoden takaa 2020-luvulle.
Puhelinseksi: Sydänkohtaus tanssilattialla (Svart Records, 14.2.2020)
Puhelinseksi tuo 1980-luvun vaihteen suomalaisen uuden aallon rockin meille takaisin. Ryhmän ensimmäisellä albumilla, Sydänkohtaus tanssilattialla, lajityypin estetiikka toistetaan pilkulleen, tyylipuhtaasti esikuviensa kaltaisena, ja se on ihanaa.
Neljänkymmenen vuoden takaisten aikojen jälkeen pyrkimyksiä hieman samantyyliseen ilmaisuun kuultiin 1990-luvun alkupuolella Tehosekoitin-yhtyeen varhaisilla levyillä; silloin kun tämä lahtelaisjoukkio ei ollut vielä edennyt populaarimusiikin historian tutkimisessaan 1970-luvun ensimmäiselle puoliskolle saakka.
Tämän vuosituhannen puolella Teemut Bergman ja Tanner sekä pari muuta ovat erinäisillä tekemisillään rakentaneet Puhelinseksinkin edustaman musiikkityylin paluuta. Yhdistävänä tekijänä toimii sekin, että mainitun kaksikon tapaan myös osalla Puhelinseksin jäseniä on meneillään noin sata eri bändiprojektia.
Hieman samoilla musiikillisilla kulmilla ammoin 1980-luvun puolivälin tietämillä kuhissut Juliet Jonesin sydänkin taisi nähdä ajan olevan suotuisa, koska teki paluun julkaisten 7.2.2020 uuden albuminkin.
Kollegani Antti Granlund on niin ikään huomannut tällaisen musiikin uuden tulemisen. Enää ei kuitenkaan puhuta uudesta aallosta tai punkista, nyt puhutaan rallirokista! Uskoakseni Puhelinseksi toimii nimenomaan Granlundin tarkoittaman rallirokin saralla.
Aika on siis kypsä Puhelinseksille ja Sydänkohtaukselle tanssilattialla. Tunteet ovat levyllä sydäntä pakahduttavan tulisia kuin Ratsialla tai vaikkapa Woudella nelisenkymmentä vuotta sitten ja kertosäkeet yhtä lailla väkeviä.
Olen tutustunut Puhelinseksin tuotantoon jo ennen tätä tuoretta albumia. Bändillä on takanaan pari mini-lp:tä. Olen soittanut tuntitolkulla niin sanotusti repeatilla joitakin yhtyeen toissavuotisen Mitä meistä tänne jää -mini-lp:n kappaleita, kuten rallia nimeltä Haista Helena vittu (mä ryyppään taas), ja tuntuu, ettei niihin aivan hetkessä kyllästy.
Puhelinseksin tapauksessa tuore albumi tarkoittaa kahdeksan kappaleen ja 23 minuutin hengästyttävän tiukkaa pakettia erittäin perinnetietoista uuden aallon rockia. Yhtyeen sointimaailma on hieman siistiytynyt levy levyltä, mutta ei tällä uutukaisellakaan mitään Toto-soundia tavoitella. Rosoista räimintää on vielä sopivasti mukana, ja puolihuolimattomasti äänitetyn treeninauhan energiapurkausfiilistä alleviivataan yhden kappaleen, Ei saa luovuttaa, ”valealoituksella”.
Levyn ilmeisin iskusävelmä kuullaan heti ensimmäiseksi. Suoratoistopalvelussa yksittäiskappaleena ennen levyä julkaistu nimikappale Sydänkohtaus tanssilattialla tekee oitis selväksi, mistä on kyse. Ralli on juuri sitä itseään: rumpalin hi-hat-käsi tikuttaa, urku ujeltaa, basso pompottaa, ja kitaroissa on oikeanlainen särö. Mikä tärkeintä, kertosäe on erittäin tarttuva ja jää taatusti soimaan päässä. Kappale saa nostamaan toistuvasti äänenvoimakkuutta, mikä tietysti on aina hyvä merkki rockmusiikkia kuunneltaessa. Mutta kumpi tekstin henkilöistä sen sydänkohtauksen tanssilattialla saa, minä ihastuksesta vai sinä kauhistuksesta (”Sydänkohtaus tanssilattialla / kun sinut näin”)?
Kappale toisensa perään räimitään samalla energialla. Hi-hatin tikutus ja varhaisesta Ratsiasta muistuttavat kitaramelodiat toistuvat. Nimenomaan Ratsian vaikutuksen voi havaita useammastakin kappaleesta, esimerkiksi Jos ei jaksakaan loppuun -viisusta.
Joku muu saattaisi kaivata yhtyeen ilmaisuun enemmän jotain omaa, minä en. Rockmusiikki (kyllä, myös blues, kantri ja niin edelleen) on ollut kautta historiansa usein parhaimmillaan lainatessaan luovasti aiemmin tehtyä, ja niin se on nytkin. Olen kiitollinen, että tällaista musiikkia tehdään vuonna 2020.
Levyn materiaali on melko tasavahvaa, ja siitä on nimikappaleen lisäksi vaikea nostaa esille erityisiä huippuhetkiä ylitse muiden. Ansaitkoon maininnan kuitenkin vielä toinen suoratoistopalvelussa yksittäiskappaleena ennen levyä julkaistu kappale, Missä sä oikein oot on, joka on reipas tarttuvalla kertosäkeellä varustettu rokki sekin.
Oikeastaan ainoa tyylillisesti vähänkään muista kappaleista eroava piisi on levyn päättävä Juhlat. Se on myös yli 4,5 minuutin kestollaan selkeästi muita pidempi. Kappaletta kasvatetaan lopun vimmaiseen kaaokseen, joka lähestyy kirskuvine kitaroineen jo jonkinlaista melurokkia, kenties Stoogesia.
En pidä sanasta ”voimaannuttava”, mutta tämän levyn kohdalla se jotenkin tuntuu kokonaisuutta parhaiten kuvailevalta. Energia oli a ja o suomalaisen punk rockin varhaisina vuosina, ja se on sitä edelleen. Melodisuus mahtuu noiden kahden kirjaimen väliin yhtä tärkeänä elementtinä Puhelinseksin(kin) rallirokissa. 23 minuuttia pitkää levyä kuunnellessa ei kyllästymisen hetkiä ehdi kokea. Urkuja kuulisi silti mieluusti suuremmassakin roolissa, kun niiden makuun nyt pääsi. Ja sanoitusten pieni kornius teiniangsteineen muuten kuuluu asiaan!
Kun kirjoitin juuri joulun alla The Girlfriendsin ja Pussiesin yhteislevyn arvostelun, minua harmitti, että Kulttuuritoimituksen Vuoden erinomaiset kaksikymmentä levyä oli jo ehditty valita. Pussies olisi kuulunut sinne. Nyt on suuri kiusaus uskaltautua arvioimaan, että Puhelinseksin Sydänkohtaus tanssilattialla on suurella todennäköisyydellä yksi vuoden 2020 kahdestakymmenestä erinomaisesta levystä. Näin siitäkin huolimatta, että lopulta yksikään levyn kappaleista ei pääse aivan edellisen mini-lp:n Haista Helena vittu (mä ryyppään taas) tai Baby Come Back -täysosumien tasolle. Kokonaisuus on joka tapauksessa mitä erinomaisin.
Jos maailma olisi hyvä, Puhelinseksi olisi vuoden 2020 Maustetytöt. Valitettavasti ensin mainittujen musiikki taitaa kuitenkin olla tänä aikana hieman liian marginaalista siihen. Tehkää silti itsellenne palvelus ja tutustukaa Puhelinseksiin. Suomalainen rallirokki elää ja voi hyvin.
Eros Gomorralainen
Puhelinseksi esiintyy Sur-rur- ja Nykyaika-yhtyeiden kanssa Tampereen Telakalla 13. maaliskuuta.
