Vuoden 2019 erinomaiset #6: 20 levyä

Kulttuuritoimituksen kymmenosaisessa sarjassa esitellään kuluneen vuoden erinomaisia asioita. Kuudentena vuorossa ovat uutuusalbumit Radion sinfoniaorkesterin Kaija Saariaho -äänityksistä Pekko Käpin Väärään lauluun ja Weyes Bloodin Titanic Risingiin.

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät kaksikymmentä kuluneen vuoden erinomaista uutuusalbumia. Esitellyt levyt eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä yhtyeen tai artistin mukaan.

Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta albumista.

Jokainen esitellyistä levyistä on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista musiikkivuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

3TM: Abyss (A Prelude To Lake)

Teppo Mäkynen on yksi Suomen työllistetyimmistä jazzrumpaleista. Hänen 3TM-yhtyeensä hyppäsi elokuussa julkaistulla toisella pitkäsoitollaan Abyss (A Prelude to Lake) elektronisen musiikin, kokeellisenkin ambientin, mielikuvituksellisiin syvyyksiin. Voi veljet ja siskot, millaiseksi sukellukseksi se paljastuikaan.

Levy on nimensä mukaisestikin tarkoitettu alkusoitoksi, sisarteokseksi, marraskuussa julkaistulle Lake-levylle (We Jazz). Abyss eroaa kahdesta muusta 3TM-albumista siinä, että se pysyttelee musiikillisesti niitä yhtenäisempänä. Vaikutteita ei ole haettu kovinkaan monesta suunnasta. Mielenkiinto Abyssia kohtaan kuitenkin säilyy alusta loppuun asti.

Etupäässä minimalistisen seesteisenä soljuvaa äänimaisemaa maustetaan milloin minkäkinlaisilla mystisillä kilahteluilla, piippauksilla ja suhinoilla. Abyss kuljettaa kuulijaansa tutkimattomissa syvyyksissään, ja tämä tuskin malttaa odottaa, mitä siellä seuraavaksi tulee vastaan.

Mäkysen tuotteliaisuus tuntuu olevan vertaansa vailla – etenkin kun huomioi levytysten alati korkean tason. Abyssilla hän osoittaa jälleen monipuolisuutensa. Tämänkaltaista musiikkia tehdään tällaisella näkemyksellä ja sydämellä maassamme liian vähän. Eros Gomorralainen

Ismo Alanko: Minä halusin olla niin kuin Beethoven

Ismo Alanko käsittelee seitsemännellä soolostudioalbumillaan Minä halusin olla niin kuin Beethoven (Fullsteam) tiedotteensa mukaan ihmisyyden omituisuutta ja hämmennystä eri tyylien ja näkökulmien kautta.

Ensimmäisiä kertoja levyä kuunnellessani en aivan ymmärtänyt mistä siinä oli kyse. Biisit eroavat toisistaan ja ensikuulemalta kokonaisuus on hajanainen. Pohdittuani asiaa ystäväni kanssa aloin saada otetta levyn symboliikasta. Alangon musiikki aktivoi meidät oman elämämme filosofeiksi; se synnyttää aitoa ja herkullista yhteyttä kahden ihmisen välille. Sitähän musiikista saavutettava sosiaalinen ilmiö parhaimmillaan onkin.

Jos laulujen teema liittyy elämän ja ihmisyyden sekavuuteen, aaltoiluun ja vaihtelevuuteen, Alanko on itse asiassa onnistunut tuomaan sen täydellisesti esille. Seuraava päivä voi olla samantyyppinen kuin edellinen tai kaikki voi muuttua yhdessä päivässä. Albumin keskenään erilaiset laulut kertovatkin loistavasti elämän kerroksellisuudesta. Miia Lepola

Sam Fender: Hypersonic Missiles

Isoveljien levyhyllyt voivat olla melkoisia aarreaittoja. Sam Fender -niminen nuorukainen Newcastlen suunnalta löysi velipoikansa arkistoista sellaisia albumiaarteita kuin Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Townin ja Born to Runin. Mies hurahti totaalisesti rockmusiikkiin ja alkoi tehdä sitä itse.

Vuonna 2019 tuntuu suorastaan kummalliselta, että 25-vuotias nuori sooloartisti nousee suosioon esittämällä nimenomaan rockia, tuota kuolevaa lajia, “vanhusten” musiikkia. Mutta niin vain yli kaksi miljoonaa kuukausittaista kuuntelijaa Spotifyssa on innostunut Fenderin verevästä ilmaisusta, jossa perinnetietoisuus kohtaa mutkattomasti nykypäivän.

Fenderin esikoisalbumi Hypersonic Missiles (Universal) on intohimoisesti soiva ja yllättävän pätevistä sävellyksistä ja painavista sanoituksista kasattu paketti, joka omalta osaltaan palauttaa uskoa rockin relevanttiuteen nykypäivänä.

Velkaa se on sekä Brucelle ja hänen E Street Bandilleen (saksofonikin pauhaa!) että The Killersille ja Jeff Buckleylle, mutta myös omaa ääntä ja ilmaisuvoimaa piisaa. Vielä kun Fenderin saisi raahattua keikalle Suomeen. Tomi Nordlund

Fontaines DC: Dogrel

Nuorten työväenluokkaisten miesten – tietysti myös naisten – sisäsyntyinen vimma on aina ollut yksi rockin merkittävimmistä käyttövoimista. Joskus se käy päälle kuin myrskytuuli ja lanaa kumoon kaiken vastaan tulevan.

Dublinilaisen Fontaines DC -viisikon Dogrel (Partisan) on täysin vastustamaton rocklevy. Se on klassinen debyytti, jonka kaikki biisit ovat iskeviä ja tärkeitä.

Musiikillisesti Fontaines DC toimii The Birthday Partyn, Joy Divisionin ja Poguesin rajaaman kolmion sisällä. Intensiteetti on aito ja hurja, laulujen aiheet todellisia.

Kun yhtye pari kertaa vetää henkeä, musiikki on kaunista kuin harmaiden kerrostalojen välistä pilkistävä aurinko.

Yksi Fontaines DC:n valteista on sopivan holtiton ja vahvalla aksentilla laulava Grian Chatten. Hänen tekstinsä vilisevät Dublinin maamerkkejä, takapihoja, tapoja ja tarinoita.

Viimeistään Chattenin sanoitusten kautta käy selväksi, että kirjailija James Joyce on Fontaines DC:lle vähintään yhtä iso vaikuttaja kuin mikä hyvänsä rockyhtye. Tero Alanko

Harmaa Getto: Ovenvartija

Savonlinnalaisen Harmaa Getton paluulevy Ovenvartija (Svart) on jonkinlaista itärajan triphopia. Yhtyeessä vaikuttavat Paavoharjusta tunnetut Lauri Ainala ja Joose Keskitalo sekä Juho Liukkonen.

Joose Keskitalon laulamat kappaleet, kuten Vanhat mestarit, leijailevat ambientin, bluesin ja Boards Of Canada -biittien välimaastossa. Levyllä on myös harras sävynsä esimerkiksi nimikappaleessa Ovenvartijassa.

Muutamassa biisissä Revon Akan Poika räppää kuulostaen paikoin eteläsavolaiselta MF Doomilta.

Levyn soundi on lähempänä Paavoharjun räppäri Paperi-T:n kanssa tekemää levyä Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (Svart 2013) kuin Harmaa Getton ensimmäisen levyn Suomimorsiamen pyhä tie (Helmi Levyt 2009) kännistä uhoa. Debyytillä Keskitalon laulamat biisit muistuttavat eniten uutta levyä.

Enää tämä ei kuulemma ole densohopia. Kun suurin osa triphop-artisteista tekee musiikkia lattekahviloihin, on Harmaa Getto silti paremmin kotonaan kiljukellareissa.

Triphopin pioneerit, kuten Tricky ja Massive Attack, tekivät savuista ja vainoharhaista musiikkia. Harmaa Getton Alexander Galichissa sinut sentään tahtoo hengiltä KGB tai CIA – ”jompikumpi tai molemmat”. Samuli Huttunen

The Hearing: Demian

Suomalaisen musiikin tekijöistä Ringa Manner on oman lauluäänensä käyttäjänä ja muokkaajana mitä mestarillisen ja monipuolisin. Demianin (Solina) tunneydin muodostuu nykymaailman dystopiassa/utopiassa pärjäämisestä sekä itseään epäilevien äänien huijaamisesta tai kohtaamisesta.

Mannerin ääntä muokkaava autotune on ikään kuin levyn sisäinen hirviöhahmo, joka ylikritisoi ja vääristelee asioita puhtaan ihmisäänen vieressä. Hirviö kuitenkin karkotetaan levyn loppuun tultaessa ja viimeiset jäljet siitä kuuluvat selfhelpiä mukailevassa, aidosti korviin kuiskailevan rauhoittavassa When In Doubt Repeat These Wordsissa. Tätä seuraa vielä Just Like You, joka on kenties paras (ja varmaan ainoa) suomalainen mukaelma Fleetwood Macin Tango in the Night -ajan äärikauniista keinotekoisista lauluharmonioista.

Kirjoittajalle levyn päätös ei voisi olla tätä turvallisempi. Demian – noin tuhat kertaa mieluisampaa kuunneltavaa kuin työsuorituksen parantamiseen tähtäävä self help. Gaius Turunen

Mikko Innanen: Maakuntauudistus

Vanhempi väki muistanee yhä joka ikisen maakuntalaulun melodiat ja sanat. Maakuntauudistuksellaan (Aviador Kustannus) saksofonisti Mikko Innanen käänsi maakuntalaulut nykyjazzin kielelle.

Maakunnallinen uudistyö, kuten Innanen kuvailee projektia, tuotti äänilevyalbumin lisäksi kirjan, jonka sivuilla on 18 runoilijan laatimat uudet tekstit. Ne lausuu useimmiten runoilija itse. Runoilijoiden joukossa ovat muun muassa Hannu Salama, Helena Sinervo, Juha Seppälä ja saamelaiskirjailija Inger-Mari Aikio. Paketti on hersyvän hauska.

Musiikkiosuuksien hauskuus piilee siinä, että vanhat laulut ovat tunnistettavia improvisoivien muusikoiden esitysten takaa. Esimerkiksi Kesäpäivä Kangasalla, Keski-Suomen kotiseutulaulu, Varsinaissuomalaisten laulu ja Karjalaisten laulu nousevat helposti esiin, ja mieli tekee laulaa mukana.

Yksi herkimmistä esityksistä on Uusmaalaisten laulu, toki uusine sanoituksineen Uusimaaksi nimettynä. Surullisimmasta päästä on Nälkämaan laulun alku, kunnes se muuttuu 1920-luvun tyyliseksi svengaavaksi jazziksi. Marita Nyrhinen

Michael Kiwanuka: Kiwanuka

Michael Kiwanukan äänessä on samaa dramaattista klangia kuin Otis Reddingillä tai Marvin Gayella. Kunpa tälle suruääniselle pojalle ei kävisi samoin kuin niille toisille!

Lontoolaisen Kiwanukan uudella levyllä biisinkirjoittaminen on yhä pakottomampaa. Kokonaisuus on edeltäjiään vieläkin saumattomampi. Voisi tulkita, että Kiwanuka on ilmaisussaan hyvin lähellä potentiaaliaan.

Levyn kappaleet ovat kiireettömiä, monipuolisesti ja hienosti rakennettuja, eikä tuotannossa ole mitään häiritsevää. Kiwanuka-albumi (Polydor) synnyttää vaikutelman rakenteesta ja siitä, että levyn loppuessa musiikki jossain eetterin jameissa yhä jatkuu, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa mainitun Gayen klassikkoalbumi What’s Goin On. Aivan kuin levyn kappaleet olisi äänitetty välipäivän jameissa kesken kiertueen.

Yksittäisissä biiseissä voi kuulla silmäniskuja sinne tänne populaarimusiikin historiaan, retro-Motownista Bob Dylaniin, afropsykedeliasta 1950-luvun Hollywood-nostalgiaan. Mitään uutta musiikkia on varomatonta kutsua nerokkaaksi, mutta lähellä ollaan. Aksu Piippo

Litku Klemetti: Ding ding dong

Litku Klemetin levy Ding ding dong (Luova Records) on sävelkuluiltaan runsas, rytmiltään energinen ja tunnelmiltaan monisävyinen. Jännitettä kiihkeänä virtaavaan musiikilliseen maailmaan luovat sanoitukset, jotka ulottuvat elämän tummiinkin sävyihin. ”Kaikki peittyy kyyneliin”, ”Mä en halua olla enää se hullu aina, mutta mikään ei auta…”

Kokonaisuutena levy henkii vahvaa näkemystä. Melodisuus ja dramatiikantaju nappaavat kuulijan virkistävän ajattomuuden aalloille. Miksauksessa on hieman C-kasettien nostalgista nuhjuisuutta. Biisien väleistä pilkahtelee yllätyksellisiä puhenauhoitteita, jotka tukevat levyn keskeisenä säikeenä kulkevaa hilpeyttä.

Levylle nimen antanut biisi Mielikuvitusleikki on erityisen melodinen kappale, jossa särökitarat ja vinkeästi vongahtelevat soundit keinuttavat kuulijaa sielun syvyydestä läpi puskevaan identiteettikriisiin ja sen yli.

Ding ding dong iskee vahvasti jo ensikuulemalla, mutta tarinoista ja musiikista löytyy uusia yksityiskohtia ja tasoja kuuntelukerrasta toiseen. Katri Kovasiipi

Pekko Käppi & K:H:H:L: Väärä laulu

Pekko Käpin ja K:H:H:L-yhtyeen kolmas albumi Väärä laulu (Svart Records) on vaikuttava kokonaisuus, jossa kuuluu eri musiikkiperinteiden tuntemus, sekä näkemys ja taito ottaa nämä perinteet omakseen. Jouhikkomestari Käpin, kitaristi Tommi Laineen, basisti Nuutti Vapaavuoren ja rumpali Jani Auvisen musiikki kuulostaa yhtä aikaa tutulta ja vaivattomalta, mutta myös uudelta ja voimakkaalta.

Sanoituksiltaan levy muodostaa yhtenäisen temaattisen kokonaisuuden, sillä lyriikat ovat yhden sanoittajan, Toni Tapanisen käsialaa. Sanoituksissa on läsnä kuoleman uhkaa, mutta myös elämän rajallisuuden hyväksyntää. Biisien järjestys on oivallisesti valittu, kuin levylle olisi rakennettu kertomus, jossa voimallisesti räjähtävän alun (Ikoni, Hullu kukko) jälkeen matkataan elämän kuohuissa kohti seesteistä tuonpuoleista (Saattaja).

Mielenkiintoisella tavalla yhtyeen musiikki myös kommentoi lyriikoita, nostaa sanamäärältään niukat säkeet väkeviksi loitsuiksi (Ikoni), tai nousee letkeällä kepeydellä synkkyyden alhoa vastaan (Musta kimppu, Kivittäjä).

Klassikkoainesta. Kaarina Lehtisalo

Jakub Józef Orliński: Facce d’amore

Vuosi sitten ensialbuminsa Anima Sacra tehnyt puolalainen kontratenori Jakub Józef Orlińskin toinen, oikein hyvä albumi Facce d’amore (Parlophone) sisältää paljon Georg Friedrich Händelin sävellyksiä sekä Francesco Cavallia ja Alessandro Scarlattia. Albumilla on julkaistu kuusi koskaan aiemmin levyttämätöntä kappaletta.

Orlińskia säestää Maxim Emelyanchevin johtama Il Pomo D’oro -orkesteri, aivan kuten laulajan edellisellä albumillakin. 29-vuotiaasta Orlińskista sanotaan tuon tuostakin, että hänellä ja varsinkin hänen pyörryttävän aistillisena pidetyllä äänellään on suuri tulevaisuus. Todennäköisintä on, että Orlińskin aistillisuuden ylistäjät ovat käyttäneet enemmän silmiään kuin korviaan. Kiistämättömän komeassa Orlińskissa on hurmuria, mutta äänikin on kaunis.

Kappaleista Giovanni Bononcinin säveltämässä Infelice Mia Costanzassa ja etenkin siitä tehdyssä videossa näkyy ja kuuluu, miten Orlińskista ollaan rakentamassa 2020-luvun kontratenoria, koska skenen aiemmat mestarit Andreas Scholl ja Philippe Jaroussky vanhenevat kaiken aikaa. Antti Selkokari

Pharaoh Overlord: 5

Jussi Lehtisalon ja Tomi Leppäsen duoksi kutistunut Pharaoh Overlord on karsinut ilmaisuaan ”helposti hahmotettavaan muotoon”. Kaikki 5-albumin (Ektro) viisi (5) pitkälti instrumentaalista kappaletta rullaavat eteenpäin vastustamattoman tehokkaasti. Krautrockin kauneimmat ihanteet veden lailla virtaavasta rytmistä kohottaviin melodialinjoihin ja sisäistyneeseen ideaan jonkin uuden etsimisestä tiivistyvät yllättävänkin hitikkäiksi paketeiksi.

Syntetisaattorit sykkivät kuin huippukuntoisen maratoonarin sydän. Kitarat pärisevät ilahduttavan säröisinä. Tunnelma on yhtä aikaa dystooppinen ja toiveikas. Suositellaan kaikille, jotka kaipaavat menevää ääniraitaa maailmanlopun tuijottelun taustalle.

Levyn ”jumittava” meno puhuttelee todennäköisesti myös Pharaoh Overlordin ”tunnetumman” sisar- tai äitibändin Circlen ”junnauskauden” ystäviä. Jun jun jun! Ville Pirinen

Kaija Saariaho: True Fire, Ciel d’hiver & Trans

Kaija Saariahon baritonille ja orkesterille säveltämä laulusarja True Fire (2014) on juuri niin hienostunut, kiehtova ja kaunis kuin vain hänen musiikkinsa on. Grammy-ehdokkaaksikin valittu, aistillisia, lyyrisiä luontokuvia sisältävä levy (Ondine) on yksi tämän vuoden hienoimmista.

Bassobaritoni Gerald Finleyn varmaotteinen ja kaunis tummanpuhuva tulkinta tekee upeasti oikeutta Saariahon mysteerien ja myyttien täyteiselle laulusarjalle.

Levyä täydentää Ciel d’hiver (2013), kymmenen vuotta aiemmin valmistuneen kosmisen Orion-teoksen uudelleen muokattu toinen osa.

Harpulle ja orkesterille kirjoitetussa salaperäisessä teoksessa Trans (2015) harppu sulautuu viehkosti orkesteriin kudelmiin. Konserton mystinen tunnelma on tavattoman kiehtova. Harpisti Xavier de Maistren taidokas tulkinta on kuin oppitunti harpun ilmaisuvoimaisuudesta.

Hannu Linnun johtama Radion sinfoniaorkesteri soittaa herkkävireisesti Saariahon panteistisen musiikin romanttisen lumoon heittäytyen. Siskotuulikki Toijonen

Solange: When I Get Home

Vuoden 2019 meditaationauhani – ja kuunnelluin levyni – on Solange Knowlesin When I Get Home (Columbia). Artistin vuoden 2016 läpimurto ja vuosikymmenen merkkiteoksiin kuuluva A Seat at the Table asetti jatkolle odotuksia, jotka se lunastaa omalla eleettömällä tavallaan.

Jo levyn aloituskappale Things I Imagined asettaa tunnelmalle standardit ollen kuin mantra: ”I saw things, I imagined / I saw things I imagined” toistetaan ainakin tusinan kertaa ja harmoniat uppoavat ihanaan sähköpianokudelmaan.

Houstonista, Solangen kotikaupungista, inspiraationsa ammentanut albumi notkuu, puksuttaa ja lainehtii alusta loppuun vastustamattomalla rytmillä ja paineella, luonnostellen kaupungin olemusta ja ilmapiiriä vapaalla, varmaotteisella kädellä.

Elokuussa Helsingin Flow Festivalilla Solange todisti olevansa livenä hypnoottisen karismaattinen, estetiikkansa viimeistä piirtoa myöten hallitseva maailmantähti, samaan tapaan kuin päivää myöhemmin samalla lavalla esiintynyt, niin ikään texasilainen Erykah Badu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Aino Louhi

Bruce Springsteen: Western Stars

Bruce Springsteen on tehnyt levyjä, joita rakastan, mutta myös levyjä, joita inhoan. Parhaimmillaan Springsteen on eeppisen rocklaulun suuri mestari. Pahimmillaan hän tunkee musiikkinsa niin täyteen, ettei kuulijalle jää tilaa hengittää.

Vuosi 2019 kuului itseoikeutetusti Bruce Springsteenille. Netflixissä esitettävä Bruce Springsteen On Broadway -show päästää katsojan lähietäisyydelle. Se hurmaa intiimiydellä ja itseironialla.

Hello Sunshine antoi viime kesälle aurinkoisen tunnussävelen. Kalifornialaisen popin parhaita perinteitä hyödyntävä Western Stars (Columbia) tuntui puolestaan heti ensi kuulemalta nousevan tekijänsä parhaiden joukkoon. Se on paikkansa väkevästi pitänyt – mitään uutta albumia en ole tänä vuonna kuunnellut yhtä paljon kuin tätä. Timo Kanerva

These New Puritans: Inside the Rose

Veljeskaksikko Jack ja George Burnettin muodostama These New Puritans on edennyt urallaan vaiheeseen, jossa heiltä voi odottaa vähän mitä vaan. Yhtye on edennyt neljän albumin aikana jonkinlaisesta post-punkista pastoraalisen elektron kautta ilmaisuun, jossa koko syntetisaattorimusiikin historia tuntuu elävän samaan aikaan samassa paikassa, sulassa sovussa.

Inside the Rose (Infectious) on imenyt itseensä ainakin Depeche Moden Black Celebrationin samettisen goottitunnelman, Radioheadin myöhäiskauden seikkailunhalun, 1970-luvun kokeellisten saksalaisyhtyeiden taipumukset toisteisiin sävelkudoksiin, sekä aimo annoksen The Blue Nilen aikuista elektronista romantiikkaa.

Inside the Rosella ei ole hittejä, eikä varsinkaan niin sanottuja bängereitä. Sen sijaan sillä on loputtomasti musiikillista tilaa, jota tutkia, jos elektroniselta popilta kaipaa muutakin kuin hetken huumaa ja helppoa tanssittavuutta. Ville Aalto

Tool: Fear Inoculum

Fear Inoculum (Tool Dissectional / Volcano / RCA) ilmestyi elokuun lopussa. Levyä enteili yhtyeen tuotannon ilmestyminen suoratoistopalveluihin keväällä. Progressiivinen ja metallinen post-grungenelikko on uusiutunut huomattavan vähän.

Samat tutut hitaat nostattelut ja polyrytmiset kehittelyt ovat edelleen läsnä. Ehkä kuitenkin jonkinlaista seestymistä on kuultavissa. Biisien sisäistä poukkoilua on vähemmän ja teemat ovat ehyempiä. Maynard James Keenanin laulu ei ole enää niin hypnoottisessa keskiössä kuin parikymmentä vuotta sitten.

Fear Inoculum, Pneuma ja Invincible esittelevät entistä maalailevamman ja tunnelmallisemman Toolin. Kappaleet ovat hämmästyttävän samanoloisia. Descending menee tunnelmoinnissa vielä pidemmälle. Kappaleen hetkittäiset kitarastemmat ovat kiehtova yllätys. Cullin Voices on alkukypsyttelyssään kaikkein viipyvin ennen raskasta loppuaan.

Levyn vaikuttavin kappale on yli 15-minuuttinen 7empest. Sen myötä matkasin läpi koko yhtyeen historian aina 1990-luvun alkupuolelle saakka. Kaikkiaan oli ilahduttavaa kuulla kuinka Tool on kasvanut kanssani kypsään aikuisuuteen. Samuli Hytönen

Pekka Tuomi: LSD

Marraskuun 16. päivänä vuonna 1938 Sandoz-lääkeyhtiön kemisti Albert Hofmann eristi lysergihapon dietyyliamidia ja tuli keksineeksi LSD:n. Viisi vuotta myöhemmin samainen mies nieli laboratoriossaan 250 mg kyseistä ainetta ja pyöräili pöllyissään kotiinsa, eikä mikään ollut ennallaan.

Marraskuun 22. päivänä vuonna 2019 Pekka Tuomi julkaisi uuden sooloalbuminsa, joka kantaa rohkeasti nimeä LSD (Luova Records). Se on hapokasta tavaraa. Soitto kuplii ja pirskahtelee värikkäästi kuin ennen vanhaan. Tosin tämä riemu on ajatonta ja rajatonta.

Syntikat säksättävät ja kitarat surisevat. Äänimaisema on niin vauhko, että tajunnan ovenkarmit tuppaavat väkisinkin levenemään. Näkyy sateenkaaria, keijupölyä ja yksisarvisen paskaläjiä, kuten lyriikoissa mainitaan. Meno on niin kovaa, ettei kyydistä jouda putoamaan. LSD pitää kuulijan värikylläisessä otteessaan.

En tiedä mitä tätä tehdessä on vedetty, mutta epäilemättä kyseessä on vuoden psykedeelisin levy, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Juho Hakkarainen

Viitasen Piia: Meidän jälkeemme hiljaisuus

Suomalaisista laulaja-lauluntekijöistä Viitasen Piia on poikkeuksellisen läpitunkevasti iholle musiikkinsa ja tarinansa tuova artisti. Hänellä on aina ollut taito puhutella yleisöään suoraan ja henkilökohtaisen tuntuisesti, ja maalata musiikillaan ja sanoituksillaan hyvin visuaalisia näkymiä.

Apunaan Viitasen Piialla on tietenkin ollut upea yhtye, joka muuntuu tilanteen mukaan ja levyltä levylle – mukana on mahtavan ilmaisuvoimaisia instrumentalisteja, kuten kitaristi Mikko Malmivaara tai kosketinsoittaja Matias Tyni.

Viitasen Piian uusin levy Meidän jälkeemme hiljaisuus (Texicalli) on yleistunnelmaltaan synkempi ja kantaaottavampi, jopa lohduttomampi kuin aiemmat albumit. Se peilaa isoja asioita, kuten ilmastoahdistusta, mutta ruotii myös elämän rutiineja ja suurten tunteiden kirjoa. Levyn soundimaailma on kirkas ja puhdas, herkistäen korvat kuuntelemaan tekstejä tarkemmin.

Iso kiitos myös loistavalle vinyylimasteroinnille! Lari Aaltonen

Weyes Blood: Titanic Rising

Weyes Bloodin kuulaassa, hienovaraisesti värisevässä vibratossa voi aistia ihanan aristokraattista arvokkuutta ja arroganssia. Tällaista ääntä ei synny, jos laulaa hartiat lysyssä.

Blood (syntyjään Natalie Laura Mering) kanavoi 1970-luvun alun pumpulinpehmeää miljonääripoppia kiinnostavammin kuin kukaan muu. Odotetuksi arvostelu- ja yllättäväksi kaupalliseksi menestykseksi noussut Titanic Rising (Sub Pop) muistuttaa nautiskelevassa vanuttelussaan Bread-yhtyeen siirappisista jousiballadeista ja itsevarmuudessaan Harry Nilssonin sarkastisesta pianopopista.

Kuten moni muukin kokeellisen musiikin parissa kasvanut Blood (s. 1988) on siis päätynyt kolmekymppisenä tallaamaan varsin lähelle tien keskiviivaa – mutta maisemat tien varrella eivät ole niitä tyypillisimpiä. Bloodin musiikissa ja melodioissa on jotain pysyvästi häiritsevää; hänessä on juuri sopivasti noitaa tai vampyyria, siirapin seassa myrkkyä.

Bloodin kaupallinen läpimurto ei ole kompromissien vaan musiikillisen kunnianhimon ja näkemyksen jatkuvan kehittymisen seurausta. Antti Lähde

Pin It on Pinterest

Share This