Kaksi näkemystä äänekkäästä rokista – The Girlfriends ja Pussies tuoksuvat kaljalta ja eritteiltä

Levyarvostelu: Kotimaiset The Girlfriends ja Pussies julkaisivat treenikämpältä, kaljalta ja ihmisen eritteiltä tuoksahtavan, sangen ilahduttavan yhteislevyn.

The Girlfriends Pussies

The Girlfriends / Pussies -split-LP (Farfalla Records, 22.11.2019).

Kumpikaan levyn yhtyeistä, The Girlfriends tai Pussies, ei ollut itselleni ennalta tuttu, kun kollega tarjosi vinyyliä kritiikin hampaisiin. Lähinnä tiedossa oli, että Pussiesissa vaikuttaa se kaveri, jolla on Teemu Bergmanin, Jussi Lehtisalon, Tomi Leppäsen, Teppo Mäkysen, Teemu Tannerin ja parin muun suomalaisen muusikon ohella eniten yhtyeitä takanaan.

Puhutaan Sami Hynnisestä, poikkeuksellisen näkemyksellisestä muusikosta, joka on tuttu muun muassa Candles Burning Bluesta, Ornesta, Reverend Bizarresta, Spiritus Mortisista ja noin sadasta muusta eri tyylisestä yhtyeestä 1990-luvulta tähän päivään. Pussies on tietääkseni hänen uusin projektinsa ja tämä heidän ensimmäinen julkaisunsa. Tähän oli tartuttava.

The Girlfriendsillä on Pussiesia enemmän historiaa takanaan. He ovat julkaisseet aiemmin kaksi omaa albumia, Horse Playn (2014) ja Giddyn (2015). Girlfriendsiä ja Pussiesia yhdistää, että ne operoivat etupäässä äänekkään, tummasävyisen rockmusiikin laajalla kentällä, eikä studiossa ole tuhlattu aikaa radioystävällisen äänimaailman ruuvaamiseen.

Yhteislevyn soinnissa haisee treenikämppä. Vanha kalja. Valikoima ihmisen eritteitä. Useimpia niistä.


The Girlfriends ei malta viipyillä koko levynpuoliskon mittaa samassa musiikin lajityypissä. Ensimmäinen kappale You’re Not Worth It lähtee liikkeelle jopa hieman kohtalokkaana goottirockina. Kolmen kitaran, basson ja rumpujen muodostamaa peruskokoonpanoa täydentää mukana ujeltava syntetisoija. Kuulinkohan laulussa paikoin jopa aavistuksen Glenn Danzigin mylvintää..? Biisi on joka tapauksessa The Girlfriendsin puolikkaan omaperäisin, kerroksellisin ja siten paras.

Disco Dreams -kappaleen rumpuintro nyökkää Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take It -hitin suuntaan. Post-punkin laajassa viitekehyksessä kuitenkin operoidaan, jos tuo käsite nyt lopulta edes oikein mitään tarkoittaa. Soitosta voi halutessaan irrotella elementtejä vaikkapa Killing Jokesta tai The Missionista.

Ripping the Flesh punkkaa edellisiä kappaleita rajummin, suorastaan rupisen metallivaikutteisen hardcoren alalajissa. Levynpuolikkaan viimeinen kappale, Drowning in Blood, on perinteistä, raskasta, hidastempoista heviä, ellei jopa doom-metallia. Tällä kertaa laulussa voi ajoittaisine falsetteineen kuulla paikoin jopa King Diamondin vaikutusta. Soundimaailmassa ei pyritä pahemmin erottelemaan jyräävästä massasta mitään. Kaikki on samaa soinnillista ahdistusta ja tuskaa. Kitaravallissa voi kokea yhtymäkohdan Mana Manan vastaavaan.

Yhtyeen aiempikin tuotanto junnaa hevimetallin, hardcoren ja post-punkin risteysvyöhykkeessä. Split-levyn puolikkaan anti on askel kiinnostavampaan suuntaan, vaikka versiot kappaleista Ripping the Flesh ja You’re Not Worth It on julkaistu jo Giddyllä. Vanhojen biisien uudet versiot ovat tiukempia ja soundit paremmat. Uudet kappaleet eivät ole lainkaan hassumpia.

The Girlfriendsin viisut ovat sinänsä kukin tyylilajissaan aivan kelpo esityksiä. Kokonaisuus näyttäytyy kuitenkin lopulta hieman linjattomana. Periaatteessa potentiaalia voi havaita, mutta ilmaisunsa ydintä yhtye voisi selkiyttää. Ehkä ryhmän kannattaisi päättää tahtovatko he olla goottirock/post-punk-ryhmä, soittaa metallista hardcore-kaahausta vai mahdollisesti jumitella tunnelmoivaa doom-metallia.

Periaatteessa mikä tahansa näistä voisi olla heille oikea suunta. Tällä levyllä The Girlfriendsin osuuden vahvinta antia ovat ehkä kuitenkin sen pari ensimmäistä kappaletta. Hyppysellinen lisää omaperäisyyttä ei olisi pahitteeksi.

* *

The Girlfriendsin jälkeen levyn b-puolelta soimaan pärähtävä, tehokkaasti junnaamaan jyrähtävä Pussiesin Alprostadil ilahduttaa suorastaan poikkeuksellisesti ja tuo hymyn vakavamietteisen, vertikaalista ryppyä otsallaan huomaamattaankin vaalineen kuuntelijansa huulille. Ryppykin oikenee aavistuksen. Ollaan äänekkään rockmusiikin ytimessä. Tämä on ihanaa!

Juuri kun luulee tietävänsä, millaista Stooges-jyrää tulee seuraavat kaksikymmentä minuuttia kuuntelemaan, yhtye heittää kehiin Convoy-kappaleen, suorastaan nerokkaan Kissin I Was Made for Loving Youta mukailevan hard rock -discon robertsmithmäisellä laululla höystettynä.

Sami Hynnisen aiemmista bändeistä yhteys Candles Burning Blue -ryhmään on tässä läheisin. Kappale – itse asiassa koko levy – kuulostaa siltä, että studiossa ei ole hierottu turhan monia ottoja, mutta tekeminen on ollut hauskaa. Sanoitus on ehtaa heviä: ”Where leather is leather / and men are men / our engines are roaring / we’re on the road again”.

Pussiesin kolmas biisi tarjoaa jälleen jotain aivan muuta. Tired lähtee polkemaan lainaten The Kinksin You Really Got Men riffiä. Sitä riffiä. Samaan tyyliin mennään kappale kappaleelta; jokaisessa tuodaan mukaan jotain uutta. LSD-kappaleen soundeissa haisee paska ja hiki. Tekisi mieleni lyödä Juho Juntusen kanssa tuopillinen kaljaa vetoa siitä, että hän pitää LSD-kappaleesta. Pussiesista. Tästä bändistäkin.

Jäljellä olevissa viidessä biisissä mennään vuoroin nopeammassa turpaanvetävästi jyräävässä, vuoroin hitaammassa ja synkästi jynkyttävässä rock-musiikissa. Jossakin biisissä ulvahtaa otramainen (Arto ”Otra” Romppanen, muun muassa Mana Mana) kitara. Toisessa muljahtelee kanadalainen NoMeansNo. Kolmannessa luovutetaan kokeellisuudelle pieni sormi, ellei jopa koko käsi olkapäätä myöten.

Näille kaikille voitaisiin nimetä tarkemminkin rajattuja tyylilajeja, mutta mitä niistä nimistä. Tämä on rokkenrollia, mukaillakseni sitä miten muuan eräänä jouluaattona syntynyt, seitsemänkymmentä vuotta ja neljä päivää myöhemmin kuollut kaveri omaa musiikkiaan luonnehti.

Pussies mahduttaa levynpuoliskonsa noin pariinkymmeneen minuuttiin peräti yhdeksän kappaletta. Tuo kolmasosatunti tuntuu levyn kappalemäärästä huolimatta kestoaan lyhyemmältä ajalta, eikä siis ensinkään liian pitkältä kuuntelurupeamalta. Yhtye rokkaa etupäässä pohjoisamerikkalaisten vaikuttajien, kuten Stoogesien ja kumppanien, hengessä tarjoten musadiggarille vinkeitä silmäniskuja sinne tänne rockin historiaan. Kuunnellessa voi katsella kannen kuvia söpöistä kissanpennuista. Tätä pitää saada lisää!

Sanoitukset tiivistetään yleensä muutamaan riviin; kerran jopa vain yksi surrealistinen on koettu riittäväksi (Dog). Aiheiden kirjoon mahtuu temmeltämistä päihteiden, miehisyyden ja siihen liittyvän seksuaalisuuden usein kunniattomilla ongelmakentillä.

Sanoitukset ovat yksi tekijä, miksi levy ei ansaitse aivan täyttä viittä tähteä. Ne eivät lopulta aina tarjoa kuulijalle mitään uutta, vaan tyytyvät toistamaan perinteistä rock-lyriikkakuvastoa, vaikka ironiankatku haiskahtaakin. Pieni epätasaisuus kappalemateriaalissa on toinen. Hifisteille levyä ei varsinaisesti voi suositella, mutta heille sitä ei taatusti ole suunnattukaan.

Tekee kuitenkin mieli arvioida, että Pussiesin levynpuolikas on paikoin lähellä neroutta. Biiseissä on vaihtelua, mutta kokonaisuus tuntuu silti yhtenäiseltä. Kyseessä on ytimeltään erittäin näkemyksellisesti räimittyä melurokkia. Hankkikaa vinyyli käsiinne ja kuunnelkaa se!

* *

Harmittaa, että Kulttuuritoimitus valitsi vuoden 2019 erinomaiset kaksikymmentä levyä jo ennen kuin kuulin tämän levyn. Pussies-puoli olisi ansainnut päästä mukaan listaukseen. En ole ollut pitkään aikaan näin innoissani mistään uudesta musiikista.

Ryhmä ehkä ammentaa äänekkään rockin historiasta, eikä siis välttämättä keksi pyörää uudelleen. Se on kuitenkin saanut aikaan julkaisun, jossa on oikeita elementtejä oikeassa suhteessa, oikealla energialla ja raivolla esitettynä. Pussiesin pyörä tekee sen, mihin pyörä on suunniteltu: se pyörii. Haudanvakavia ei olla, mutta pilke silmäkulmassa ei loista spottivalaistuna malkana.

Pussies on niitä yhtyeitä, jotka valavat uskoa siihen, että kaikkea ei ehkä olekaan menetetty. Tämä saattaa jonkun mielestä kuulostaa oudolta kappaleiden sanoitusten nihilismi ja synkkyys huomioiden. Pussies valaa uskoa rock-musiikin säilyvyyteen.

Eros Gomorralainen

 

Pin It on Pinterest

Share This