Plutonium 74 ja polveilun ihanan sietämätön lumous – arvostelussa kolmosalbumi Matkalla perille

12.06.2020
plutonium74 2020 scaled 1

Plutonium 74 ei ole aivan pieni bändi. Kuva: Stupido

ARVOSTELU | Tyylejä monipuolisesti sekoitteleva Plutonium 74 haluaa tahallaan tehdä hiteistään hankalia, mutta parhaimmillaan helsinkiläisyhtye onnistuu kaaoksen kanssa tasapainoilussaan.

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Plutonium 74: Matkalla perille

  • Stupido Records, 12.6.2020.
  • Kuuntele: Spotify.

Epäilin viime marraskuun livearviossani Tampereen Olympiasta Plutonium 74:n viime vuosina julkaisemien sinkkujen yhteensopivuutta mahdollisella tulevalla levyllä. Ja niinhän siinä kävi, että valtaosa kyseisistä maistiaisista on löytänyt paikkansa yhtyeen kolmannelle albumille, joka julkaistaan viimein kesällä 2020, kahdentoista vuoden odotuksen jälkeen. Millainen kokonaisuus psykedeelisen rytmimusiikin parissa omaa latuaan lykkivän helsinkiläisryhmän tuore tuotos sitten oikein on?

Vastaus ei ole selkeän ytimekäs, sillä Matkalla perille on hyvin monivärinen ja anniltaan vaihteleva. Toisaalta paketissa on monta uutta hittiä, toisaalta taas osa materiaalista on haastavampaa kokeellista maalailua ja vaeltelua. Yhtyeen psykedelia on toki aina vältellyt suorimpia latuja, ja parhaimmillaan se on silloin, kun se lyö kättä melodisten koukkujen ja Ylermi Rajamaan sanallisten oivallusten kanssa. Matkalla perille ei ole alusta loppuun helppo levy, mutta juuri siksi se saattaa kestää aikaa edeltäjiensä tapaan.

Rajamaan rykmentissä nähdään muutamia uusia kasvoja. Baabelin torvien eli Eero Savelan trumpetin ja Erno Haukkalan pasuunan ohella viulisti Stella Kullströmin ja keytaristi Joanna Sulosen laulut tuovat toimivaa lisäväriä pakettiin. Ville Pystysen rummut ja Ilja Juutilaisen perkussiot, Joonatan Kotilan basso, Kaj Kääriäisen kitara sekä Olli Rautiaisen syntetisaattorista, haitarista ja puhaltimista koostuva arsenaali soivat edelleen sillä tutulla vahvalla pohjalla, joka yhdessä Rajamaan sanailun ja koskettimien kanssa muodostaa Plutonium-soundin.

Ilmavasti vihellellen aloitteleva Päättärillä vakuuttaa etenkin kiireettömän näppäilyn, torvisektion kipakoiden tuuttausten sekä moniin suuntiin kurkottelevien, soundillisesti tilkkutäkkiä muistuttavien purskahtelujen sulavalla yhdistämisellä. Efektien kanssa kikkailu tuntuu hetkittäin sekavalta ja irtonaiselta, mutta kappale juoksee silti hienosti.

Ennakkoon kuultu Jonotusmusa on jotenkin juuri Plutonium 74 -maisella, haikean kauniilla mutta eteenpäin sykkivällä rakenteellaan ja joustavalla svengillään tekijöidensä näköinen pikkuhitti, jonka pitkänpuoleinen alkutunnelmointi kääntyy hypnoottiseen melodiakoukkuun. ”Puhelin, joka on kiinni tai peittoalueen ulkopuolella” antaa suoran viitteen yhtyeen vuoden 2008 albumiin.

Jouhevasti ilman varsinaista paussia matkaa jatkava Aleksis Kiven kadulla on samoin aiemmin singlenä vakuuttanut pikkuhitti, jonka Plutoniumin mittakaavassa kipakka ja aika suoraviivainen ”pehmeä kaahaus” nostaa peukut myös albumimitassa. Haikeasti kaartavat torvet ovat se viimeinen silaus, jolla kappale hurmaa. Tässä on nimenomaan sitä merellisen hempeää groovea.

Kahden tähden cowboyn pohdiskeleva ja kuulaan raukea aaltoilu jää hiukan välisoittomaiseen asemaan, vaikka siinä onkin ihan komeaa nostatusta. Pelkistetty tiputtelu vaatisi kuitenkin hiukan tarttuvampaa melodista tai sanallista koukkua. Nyt kappale ei pärjää joukossa.

Jäähai on myös niitä peukkua ylöspäin nostavia, rytmikkäästi mukaansa tempaavia, sekä tarinallaan että melodiallaan koukuttavia teoksia, jotka jäävät mieleen. Raukea mutta isosti orkestroitu kappale rytmittyy veikeän polveilevasti ja onnistuu rauhallisesta melankoliastaan huolimatta svengaamaan.

Haikeasti reggaevalssia, haitarihumppaa ja Rajamaan tuhatta ja sataa papattavaa sanailua yhdistävä Grönlannin raato & sakka on niitä harvoja levyn uusia kappaleita, jotka tekevät vaikutuksen. Kappaleeseen annostellut pyörteet ja hoilotukset tekevät siitä hiukan vaikeasti määriteltävän, mutta osaset on liimattu yhteen kiinnostavasti.

Muistatko tämän laulun on erikoisesta samaanitekno-alustaan huolimatta yksi levyn keskeisimpiä osumia. Vielä puolentoista minuutin kohdalla biisi voisi olla menossa täysin metsään, mutta kertosäe on hieno. Yhtye haluaa tahallaan tehdä hiteistään hankalia, mutta parhaimmillaan onnistuu kaaoksen kanssa tasapainoilussaan.

20191116plutonium74olympiassa4

Plutonium 74 esiintyi marraskuussa Tampereen Olympiassa. Kuva: Ilkka Valpasvuo

Mäkelänkadun maraton menee enemmän elektrokonejumituksen suuntaan, joskin osittain orgaanisilla aineksilla. Nyt mennään jumittelun parissa aina kahteen minuuttiin asti ennen kuin Jeppe Niilonpojan tarina lähtee tamppaamaan eteenpäin. Mäkelänkatu ei lopu koskaan. Välisoiton makua.

Edellisen perkussiopyörre jatkuu Loppusuoralla, jonka yli kahdeksan minuutin matkaan mahtuu haettua epävirejunnausta, viiden ja puolen minuutin intro ja sen perään vielä vähintään tanssikelpoinen kappale. Plutoniumin valitsemalle tielle pitää samaan aikaan nostaa hattua ja pyöritellä silmiä. Eihän tässä ole mitään järkeä! Mutta kun siitä pääsee yli, niin onhan jumittelujammailu silti kohtuu viehättävää.

Viimeisin sinkkujulkaisu Seitsemän vuoden välein on taas helpommin lähestyttävä, tarpeeksi tiivistetty ja rytmikkäästi pehmeydestään huolimatta munakas ja omannäköisensä teos. Vaikka kappale pyörii hiukan liikaakin samaa uraa, on se silti tarttuva. Pasuunan pöräytys on ihana!

Plutonium 74 on osannut jokaisella albumillaan tarjota melkoisen monta erilaista sävyä ja soundia. Pertin hokkarien kaltainen sympaattisen kepeä hymyily on siitä esimerkki. Harmittoman oloista svengailua väritetään hienosti puhaltimilla, stemmalaululla ja rytmisesti polveilevilla rykäyksillä. Biisin alun muovisyntikka-soundeista lisäplussat!

Päätösraita Leena-Ellin karavelli haikeilee sekin sympaattisen lapsenomaisesti vakavien aiheiden parissa. Laivan uppoaminen myrskyssä saattaisi olla synkkää ja traagista, mutta Plutonium 74 sukeltaa seikkailuun valaan kanssa kuin Muumit tarinoissaan. Samaa leikkimielisyyttä kuulee yhtyeen musiikissa, jossa on tymäkkää potkua ja vaihtelevia sävyjä, mutta ne tuodaan kuulijalle lämpimästi ja sopivissa annoksissa ilman äkkirysäyksiä. Pehmeästi ja haikea hymy huulilla.

Tiivistämisellä ja ytimekkyydellä sekä välijunnausten karsimisella Matkalla perille saattaisi olla täysosuma. Silloin se ei kuitenkaan ehkä olisi Plutonium 74:n levy. Satunnainen turisti nappaa ehkä vain selkeimmät koukut, mutta tutkimusmatkailija saattaa muuttaa albumin maisemiin asumaan.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This