Pastisseja populaarimusiikin eri laidoille – Sami Yaffa julkaisi uransa ensimmäisen soololevyn

20.09.2021
IMG 3789 Edit

Kuva: Meeri Koutaniemi

LEVYT | Hanoi Rocks -basistin albumilla kipakka hardcore-punk kohtaa jamaikalaisrytmit, ja viittauksia piisaa Motörheadistä The Clashin, Iggy Popin, Little John Willien ja The Rolling Stonesin kautta Pink Floydiin.

”Levylle on saatu nippu oivallisia muusikoita, erityisesti alati varmaotteinen rumpali Janne Haavisto loistaa ensimmäiseltä raidalta lähtien.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind

  • Vallila Music House, 2021.
  • Kuuntele: Spotify

Vajaat pari vuotta sitten elettiin herkullisessa tilanteessa, kun entiset Hanoi Rocks -kollegat Andy McCoy ja Michael Monroe julkaisivat tuoreet soololevynsä samoihin aikoihin. Tuolloin taivasteltiin sitä, kuinka ensin mainittu oli antanut odottaa jatkoa edelliselle soololevylleen lähes neljännesvuosisadan. Nyt on käsillä Hanoi Rocks -basisti Sami Yaffan ensimmäinen soololevy ikinä.

The Innermost Journey To Your Outermost Mind -levylle on saatu nippu oivallisia muusikoita, erityisesti alati varmaotteinen rumpali Janne Haavisto loistaa ensimmäiseltä raidalta lähtien, ja Yaffan biisinkirjoituskumppanina sekä taustalaulajana toimii Rich Jones, tämän bänditoveri Michael Monroen pumpusta. Muut muusikot vaihtelevat, mutta kitaroissa kuullaan muun muassa Hanoi Rocksin kitarateknikkonakin muistettua, vastikään edesmennyttä Timo Kaltiota.

Albumi käynnistyy Armageddon Together -kappaleella, väkevällä keskitempoisella Motörhead-riffittelyllä (ainakin Metropolis-kappale lienee viivähtänyt säveltäjän mielessä), ja levyn raidoista hyvin monet muutkin voidaan tulkita lievästi sanottuna nyökkäyksinä sinne tänne ympäri populaarimusiikin historiaa. Kappale ei ole ensinkään kelvoton, mutta asia tulisi selväksi aavistuksen lyhyempänäkin.

Kakkosraita Selling Me Shit nostaa tempon kiukkuiseen hardcore-punkin kaahaukseen laskeakseen sen ensin keskitempoiseksi ja edelleen c-osassaan leppoisaan reggae-poljentoon. Raita ei kuitenkaan lopulta ole levyn terävintä kärkeä. Jälleen käy mielessä, että kappale on reilun 3,5 minuutin kestollaan hieman liian pitkä.

Levy jatkuu vastaavanlaisissa merkeissä. Tyylilajit vaihtelevat kappaleiden välillä ja paikoin myös niiden sisällä. Fortunate Onessa ollaan likaisessa autotallirokkisaundissa, jota rummut ja säröbasso-lähtevät kuljettamaan Kaltion yhtä pörisevän kitaran liittyessä pian mukaan. Viisu ei ole levyn mieleenjäävimpiä, vaikka sitä Michael Monroen saksofonisoolokin värittää.

Rotten Roots -palan a-osassa palataan reggae-notkuntaan, ja jamaikalaisrytmejä kuullaankin levyllä useamman kerran. Huomaan nyökytteleväni hyväksyvästi: tämä on parasta tähän mennessä. Kertosäe edustaa kuitenkin valitettavasti melko tyhjänpäiväistä keskitempoista perusrokkia. Joku saattaa löytää reggaeta ja särökitarasointia yhdistävästä kappaleesta viitteitä The Clashin tuotantoon.

Germinator kiihdyttää tempon periaatteessa lupaavaan, Iggy Popin Lust for Lifesta riffittelyllään muistuttavaan menevään protopunk-rokkihölkkään. Kappale on lähimpänä Michael Monroen soolobändin tyyliä, ja herran vimmainen huuliharppusoolohan sen lopulta aateloikin. Germinator jää silti esikuviensa varjoon.

Singlenä julkaistu Down at St. Joe’s taantuu toisintamaan perus-amerikanaikuisrokkia sinänsä harmittoman herkullisella bassottelulla, uruilla ja kohtalokkailla pianonkilkutuksilla maustettuna. Sanoitus vilisee lajityypin edellyttämällä tavalla loppusointu edellä kynäiltyjä latteuksia tyyliin: ”It ain’t easy, we all need a guiding hand / No, it ain’t easy to understand”. Elämä ei aina osu aivan kymppiin. Ei ehkä tämä kappalekaan, mutta en kuitenkaan pitäisi mahdottomana, että ralli jäisi elämään, onhan se helppo ja tarttuu salakavalasti kuin virus.

Kaikessa kliseisyydessäänkin Down at St. Joe’s on lopulta Rotten Rootsin ohella levyn a-puolen vahvin raita. Mainittakoon vielä Sami Yaffan historiaankin kytkeytyvänä yksityiskohtana, että kappale tuo myös mieleen sekä Andy McCoyn soolotuotannon että jonkin myöhempien aikojen – 1980-luvun puolivälin jälkeisen – Pelle Miljoonan (siis toisen vanhan yhtyetoverin, Yaffahan soitti Moottoritie on kuuma -levyllä) kappaleen.

* *

B-puolen käynnistävä hard rock -pala I Can’t Stand It erottuu levyn raskaimpana ja edustaa kokonaisuutena sen ilahduttavimpaan lukeutuvaa antia. Kappale on levyn raidoista lähimpänä joidenkin Andy McCoyn tekemisten tyyliä, ja ryskytellessään eteenpäin Tähtien sodan AT-AT-kävelijän lailla se pakottaa kuuntelijan tapailemaan ilmarumpuja tai ainakin levyarvostelijan lyömään tietokoneen näppäimiä tahdissa.

You Gimme Fever muistuttaa – kyllä vain – lukemattomia kertoja lainatusta, alun perin Little John Willien levyttämästä, Fever-hitistä. Nimellään muun muassa The Rolling Stonesiin viittaavan The Last Time -renkutuksen puolestaan pelastaa täydelliseltä tyhjänpäiväisyydeltä a-osan jykevä bassoriffittely.

Toiseksi viimeinen kappale, Look Ahead, on puhaltimien aateloima ska, jossa trumpettia kuullaan suorastaan soolosoittimena. Käy mielessä, olisiko se voinut toimia levyn aloittajana. Meksiko-tunnelmaa melodioineen ja rikkaine torvisovituksineen herättelevänä se on joka tapauksessa oikein piristävä lisä levylle ja yksi sen mieleenpainuvimmista raidoista.

Levyn päättää Cancel the End of the World, häpeämätön Pink Floyd -pastissi, jossa erinomaisen Nicolen Willisin taustalaulukin nyökkää Clare Torryn ikoniseen improvisoituun suoritukseen yhtyeen The Great Gig in the Sky -kappaleella. Jos pääsee yli siitä, ettei kappale ole noukittu kasaan esikuvansa studion lattialle unohtamista jämistä, lukeutuu se kuitenkin levyn parhaimmistoon ja jää taatusti soimaan kuuntelijan päähän. Sellaisena kappale onkin oivallinen päätös pitkäsoitolle. Kappaleeseen on muuten ujutettu myös viittaus Stiv Batorsiin ja Lords of the New Churchiin: ”Like Stevie sang, you’d better open up your eyes”.

Vaikka The Innermost Journey To Your Outermost Mind ei 43 minuutin kestossaan tunnu pitkältä, olisi ainakin paria kappaletta voinut virtaviivaistaa hieman. Nyt kun Yaffa on tehnyt tällaisen ”mä tunnen tän perinteen” -levyn (“Building on Tradition”, tunnusti Andy McCoykin kakkos-soolonsa otsikossa), voidaan seuraavaa soololevyä kenties odottaa hieman pikemmin ja rohkeammin omalla persoonallisella otteella toteutettuna? Kaikesta huolimatta The Innermost Journey To Your Outermost Mind kasvaa kuuntelukertojen myötä, ja parin kolmen pyörityksen jälkeen huomaa useammankin levyn kappaleen soivan päässä.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua