Matka tunnettuun – Saattohoito79 ei yllätä uudella albumillaan mutta tarjoaa kivasti kiksejä

Kuva: Päivi Toropainen

Kouvolasta tulee kaikenlaista, kuten palkittua lakritsia, enemmän tai vähemmän arvostettua rockia sekä matkustajajunia useaankin suuntaan. Vuonna 2018 perustettu Saattohoito79 edustaa Kouvolan poikii ja paikkakunnan musiikkivientiä. Nyt on käsillä yhtyeen kolmas albumi Nämä valvotut yöt (Hiljaiset levyt, 2025), joka jatkaa koko lailla edeltäjiensä Mitä Sä Haluut, Sitä Sä Saat! (Arctic Noir Records, 2021) ja Ajankohtainen kakkonen (Hiljaiset levyt, 2023) viitoittamalla tiellä.

Saattohoito79 kierrättää häpeilemättä vanhan liiton punkin ja uuden aallon rockin klassikoita. Voitaisiin puhua pastisseista. Se ei kuitenkaan ole riittävän tyhjentävä asiasana kuvaamaan yhtyeen ilmaisua. Saattohoito79:n kuuntelija voi bongailla, mikä säe, riffi, melodia tai soundi on suoraan peräisin jostain lajityypin klassikosta, mikä aavistuksen muunneltuna, tai mikä sen levyn raidoista on tyystin lainakappale (”Aha, tossa larpataan nyt Stefan Piesnackia”).

Älkäämme antako tämän häiritä: Saattohoito79 tekee ”pastissinsa” tavalla, joka nostaa lämpimän hymyn kuuntelijan huulille. Lainausten tai viittausten verhoamista ei siis ole koettu tarpeelliseksi, mutta miksi olisikaan pilattu suuri osa yhtyeen viehätystä. Toisaalta vanhan liiton punkin ja uuden aallon rockin tyyli- ja soundimaisemassa ei ole rajattomasti mahdollisuuksia variointiin. On siinä melkeinpä pakko ainakin välillä kaupungin öistä laulaa, ja riittäähän siitä levyn nimeenkin – ihan Pelle Miljoona -viittauksin.

Saattohoito79:n tuoreen albumin komeasti avaava Tänä yönä ei yllätä nimellään, mutta ei muillakaan osa-alueilla: hyvin perinteeseen nojaavaa punkrockiahan yhtye edelleen esittää. Kappale on yksi levyn onnistuneimmista. Sanoituksissakin ollaan tyylitietoisia:

”Tänä yönä me rakastutaan
jumalatkin on samaa mieltä
tänä yönä me suudellaan
vaik mul ei ois siihen aikaa
tänä yönä me rakastellaan”

Tumppi Varosen (Problems? ja Pelle Miljoonan eri yhtyeet) ehkä, mutta voisiko vaikkapa Wouden laulukirjasta tällaista hellyttävää pompöösiä romanttisuutta löytyä?

Musiikillinen linja jatkuu seuraavalla raidalla Jake Japi Jore ja mä. Kappaleen nimihän saattaa tuoda mieleen itsensä Hectorin! Lainalaulu Jake Japi Jore ja mä ei silti ole. Sellaisia tältäkin levyltä kuitenkin löytyy.

Urkujen ulinalla väritetty En oo sun leikkikalu on kohtuullinen, rupinen versiointi muun muassa Sex Pistolsinkin levyttämästä laulusta (I’m Not Your) Steppin’ Stone, jonka tunnetuin tulkinta lienee kuitenkin The Monkeesin. Kuten lainakappaleiden kohdalla usein, ei tämänkään prässäämistä levylle osaa viimeisen päälle viisaana ajatuksena pitää. Tuovat harvoin mitään merkittävällä tavalla uutta aiemmin tallennettuihin versioihin verrattuna.

Pitkäsoiton toinen lainaraita on Teinikiksit. Se on tietysti tulkinta The Undertonesin iki-ihanasta kappaleesta Teenage Kicks, jonka riffistä voi kuulla mukaelmaa Saattohoito79:n edelliselläkin levyllä. Yhtyeen luenta on kelpo, mukailee konstailematta alkuperäistä ja nostattaa hymyn huulille. Suomenkielinen sanoituskaan ei ole hassumpi. Se tavoittaa aivan hyvin alkuperäisen hellyttävyyttä, vaikka yleisesti ottaenhan natiiville suomen puhujalle mitä hoopoinkin englanninkielinen lyriikka kuulostaa aina hienommalta kuin sen härmänkielinen vastine.

Loput Saattohoito79:n tuoreen pitkäsoiton kappaleista voi niputtaa kohtuullisen helposti kolmeen kasaan. Aloittakaamme pohjalta, heikoimmista esityksistä. Keskitempoista, varsinkin a-osallaan tummasävyistä postpunkia henkivää Kyllikki S:ää maustavat kohtalokkaat kosketinsoittimet, mutta siitä uupuu sitä tarttuvuutta tai iskevyyttä, mitä levyn monista muista kappaleista kumpuaa. Raita jääkin tässä kokonaisuudessa melko vaisuksi.

Niin tekee myös Hotelli Kouvola. Majoituslaitosta ja siellä eleltävää elämää lakonis-inhorealistiseen sävyyn puheosinkin (!) kuvaava kappale on kovin korni, ei sovi levyn kokonaisuuteen, ei vedä, eikä ole sävellyksenä kummoinen. Puheosat tuovat mieleen Esa Saarisen Poikarakkaus-klassikon ja Dannyn Kuusamo-hitin. Kappale näyttäytyy laiskasti pilke silmäkulmassa kyhättynä levyntäytteenä. Kolmen minuutin kesto tuntuu pitkältä. Liian pitkältä.

Siltä tuntuu myös alle kaksiminuuttinen Saatanallinen paniikki -raita, joka tarjoaa mielleyhtymän hardcore punk -pumpusta veivaamassa Sehr Schnell -yhtyeen musiikkia. Lyriikka kertoo siitä, kun pitää kyhätä nopeasti sanoitus, jotta saadaan levy valmiiksi. Siis jos ei muuta keksitä, kirjoitetaan siitä, ettei keksitä mitään. Kappale erottuu muusta materiaalista kaikin puolin, mutta väärällä tavalla, ei istu joukkoon ja jää turhan monotoniseksi roiskaukseksi – semminkin kun levyllä sen perään on sijoitettu Teinikiksit.

Pohjalta huipulle. Toinen osa. Albumin tässä vielä mainitsemattomista raidoista koko levyn vetävimpien joukkoon solahtaa helposti kolme. Rupinen ja raisu Jee jee jee! on armoton fiiliksen nostattaja, jossa nostalgiapeikkoa ruokkivat soolokitaratkin, ja riittävän vilkkaalla mielikuvituksella siunattu voi kuulla soolossa muutaman nuotin mittaisen muistuman Problems?-yhtyeen Ei mulla elämää varten oo kaavaa -kappaleesta.

Tumppi Varosen varjo -viisu on yksi levyn varmoista äänenvoimakkuusnupin kaakottajista. Sanoituksen lähtökohtana on se, miten Saattohoito79:n laulaja-kitaristi Janne Tokko sekä kuulostaa että näyttää Tumppi Varoselta. Kappale vilisee viittauksia tämän tuotantoon – siinä määrin, että kuuntelijaa hymyilyttää tämän tästäkin. ”Varjo seuraa onneain”, laulaa Varonen Pelle Miljoona Oy:n kappaleella, ”tumma varjo, tuo tumma varjo / Tumpin varjo onnessain” Tokko Tumppi Varosen varjossa.

Ja taas ollaan kaupungissa. Nämä valvotut yöt pitää sisällään monta tarttuvaa kelpo rokkia ja riffittelyä. Levyn niin sanotuista keihäänkärkikappaleista vielä mainitsematon Meidän viimeinen syksy on yksi sellainen. Uuden aallon rokki kulkee reippaasti, kohottaa hymyn huulille ja fiiliksen niin hyväksi. Ainoa mieltä kaihertava asia on se, että vinyylilevysoittimestani puuttuu ns. repeat-toiminto.

Sitten on se kolmas osa. Siihen istuu kaksi kappaletta. Myös niissä kuullaan tarttuvaa kelpo rokkia ja riffittelyä. Syystä tai toisesta kumpikaan kappaleista ei kuitenkaan yllä levyn raitojen vahvimpaan puolikkaaseen jos kohta heikoimmat taaksensa jättävätkin.

Pääsääntöisesti Nämä valvotut yöt pitää sisällään maltillisen mittaisia kappaleita, kuten asiaan kuuluukin, kun punkrockin liepeillä toimitaan. Tummasävyisesti ja jykevästi soivalla a-osalla siunattu Me ei tätä purematta niellä! on kuitenkin yli 3,5-minuuttisena liian pitkä.

Sitä on myös levyn kappaleiden joukosta erottuva synkistely-rankistelu Sotatila, kokonaisuuden toiseksi hämmentävin esitys (Hotelli Kouvolan jälkeen). Ensin huudetaan ärjysti ”sota tappaa, rock pelastaa”. Mainion melskeen ja menevyyden kuitenkin yllättäin katkaisee irrallisena näyttäytyvä kirkasotsainen väliosa, jossa haavellaan rauhasta ja ”oisko aika alkaa toimiin”. Tämä ei oikein toimi. Osa on kuin eri kappaleesta – väärällä tavalla. Kontrastiahan tässä on haettu, mutta saatu sivutuotteena kourallinen korniutta. Kappaleen lopussa palataan vielä periaatteessa samaan osaa, mutta nyt laulusolisti kuiskailee vain ”sota tappaa”. Outro palvelee kokonaisuutta vähintään yhtä huonosti kuin väliosakin. Korkeintaan pariminuuttisena reippaana ja simppelinä suorana rypistyksenä Sotatila toimisi paljon paremmin.

Levyn a-puoli niin sanottua persposkea vahvempi. Kokonaisuutena pitkäsoitto jää melko selkeästi plussan puolelle. Saattohoito79 on parhaimmillaan, kun menossa on mukana säröä, iskevyyttä, energiaa ja melodiaa. Niin on tilanne onneksi enimmän aikaa tuoreella pitkäsoitollaan. Parhaimmillaan kappaleet ovat suorastaan ilahduttavia: hyvin tarttuvia, vetäviä klassisen punkin ja uuden aallon rockin tyyliin – sitä mitä Saattohoito79:ltä osasi odottaakin. Kuulostaa siltä, että soittajillakin on ollut mukavaa. Rakkaudesta musiikkiin ja silleen. Sounditkin ovat pitkälti sitä, mitä odottaa saattoi.

Entä sitten se kaikenlaisten viittausten ja lainausten määrä? Kun niitä on levy turvoksissa, onko niitä jo liiankin paljon? Toki koska ”kaikki on jo tehty”, miksipä ei tehdä juuri sitä, mitä sydän sanoo, oli se sitten vaikka kollaaseja vuoden 1980 näyttämökuvista.

Niin Saattohoito79 kaikesta päätellen toimii. On makuasia, pitääkö tällaista määrää näin selkeää lainailua liian mielikuvituksettomana lauluntekemisenä, vai nauttiiko ilmaisun ”autenttisuudesta” tai alkulähteiden bongailusta. Nostalgiasta?

Joka tapauksessa levystä saanee eniten irti, jos tuntee punkin ja uuden aallon rockin klassikoita – mikä ei toki ole edellytys sen musiikista nauttimiselle. Tokko Saattohoito79:ssäkään pahastutaan, jos nuorempikin polvi ottaa punkrockin ilosanoman vastaan.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua