Kytäjä vaeltaa Kolmos-levyllä Euroopan neonvaloihin, muttei kadota maalaisjuuriaan

Jarno Alho (vas.) ja Janne Lastumäki. Kuva: Tanu Kallio

Jos Sister Flo -taustaisen kaksikon Jarno Alhon ja Janne Lastumäen instrumentaaliyhtyeen Kytäjän vuoden 2006 debyyttialbumi maalasi maalaismaisemista psykedeliaa ja vuoden 2013 levy sukelsi meriaiheisiin, astuu Kolmos (Joteskii Groteskii / Panama-levyt, 2022) eurooppalaisen yöelämään ja alakulttuurien syntiseen syleilyyn.

Jonkinlainen tatsi Hyvinkään kupeessa sijaitsevan kotiseudun Kytäjän maalaisromanttiseen maanläheisyyteen on silti edelleen tallella, sillä huolimatta monenlaisia musiikkimaailmoja diskosta maailmanmusiikin kautta hiphopiin ja ambientiin hyödyntävästä sillisalaattimaisuudestaan Kolmos on koko ajan jollain tavalla pienen juureva ja lämminhenkinen. Multaakin on varpaissa, vaikka Berliinin neonvalot välkkyvät.

Ambientin sykettä ja raukeammasta jazzista tuttua tyylikästä harmonisuutta väritetään ja maustetaan tarpeen ja tunteen mukaan. Alle kolmen minuutin humiseva alkupala Seyfertin gramofoni haahuilee introna, josta Myslihärkä nousee jo selkeään, konehallikaikuiseen sykkeeseen. Jylhyyttä ja tummuutta on, jopa hiukan uhkaa, mutta myös semityrniä potkua, polveilevaa vinguttelua ja veikeästi virnuilevaa, raukean jammailevaa etenevyyttä. Kytäjä on parhaimmillaan silloin, kun biisissä yhdistyy hyvä imu ja sopivan hallittu kikkailu.

Laukalla antaa jo nimellään viitteitä siitä, että nyt saattaisi keulia, mutta pitää sähköisen funkin wahwah-rykimisen lopulta tiukasti aisoissa ja nostaa peukkua haaveellisilla kaarillaan. Matkanteossa on sopiva tasapaino viriilin poljennon ja leppoisan rauhan tunteen välillä. Tuplabiisi Trooppinen bussi – Valo hajoaa riisuu aluksi ylimääräiset asusteet kuulaan pimputtelun tieltä ja rakentaa sitten sen kylkeen pikkuhiljaa ja askel askeleelta pakettiin sopivia napsutuksia, taustahuminoita ja lopulta myös isompia melodiakaaria – hiukan tuntuu silti kääntyvän irralliseksi ambienthaahuiluksi loppua kohden.

Nauttinen hämärä on huomattavasti innostavampi saman tien nousevalla raukealla kaartelullaan, jossa tapahtuu asioita juuri sopivasti. Soitto etenee mukavan ytimekkäästi, vaikka kiire ei olekaan. Akustinen kitara toimii lopussa hyvin osana kokonaisuutta. Limaisuuteen asti diskofunkkaava Albert Einstein maalailee nytkivän runkonsa päällä kuulaasti mutta tahmaisella vinkuralla. Orgaani pörähtelee kivasti seassa. Tällaisen pörhistelyn kohdalla Kytäjä on veikeimmillään ja onnistuu nostamaan suupielet hymyyn. Hallittu vaeltelevuus on yhtyeen ehdottomia vahvuuksia ja toivoisin, että siitä pidettäisiin kiinni.

Akvedukti johdattaa paitsi vettä myös Kytäjän pulppuilevaa soitantoa, joka lähtee kunnolla liikkeeseen vasta rumpujen vahvan mukaantulon myötä. Loppureissussa ollaankin jylhästi purjeet ylhäällä ja musiikillinen katamaraani lähes leijuu aaltojen päällä, kunnes luovitaan hiukan turhankin ahtaaseen rantautumiseen.

Ehkäpä kuulaan jazzpianon käynnistämä Vedenalaiset valot on luonnollinen seuraus edellisen vesireitin päättymisestä hiukan toivottua lähemmäs rantakallioita? Pinnan alla joka tapauksessa ollaan ja rauhoitutaan raukean unisesti, irrallaan maailman kiireistä. A La Playa letkeilee albumin raukeasti loppuun heleän progepopin tahdissa, jossa puhaltimet maustavat, kitara tiluttaa irtonaisesti ja taustalla leijailee aurinkoisen turvallinen humu.

Kytäjä on jälleen luonut moniin suuntiin kurkottelevan ja leppoisasta luonteestaan kiinni pitävän albumikokonaisuuden, joka paikka paikoin haahuilee, mutta löytää myös iskun paikkoja.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua