KO:MIn musiikillinen viikonloppuaamu on värikylläinen, intensiivinen ja kiehtova

13.11.2020

Sanna Komi. Kuva: Hetta Inari Komi

LEVYT | Nouseeko Sanna Komin leppoisan viikonloppuaamun herätys lopulta edellisillan syntien synnyttämään krapulaan? We Said We Didn’t Know But We Knew -albumi ansaitsee liki täydet pisteet.

”Pelkistetty ja viipyilevä musiikki uskaltaa myrskyisillekin merille. Ydin pysyy hienosti koko ajan kämmenellä.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

KO:MI: We Said We Didn’t Know But We Knew

  • Soliti, 13.11.2020.
  • Kuuntele: Spotify.

Muun muassa Pintandwefall-, Kynnet- ja Cats of Transnistria -yhtyeistä tuttu Sanna Komi julkaisee toisen albumin sooloprojektinsa KO:MIn nimissä. Maestron viulutaiteilun ja elektronisten sävelkulkujen ohella albumilla soittavat Suvi Linnovaara klarinetissa ja huilussa, Saara Viika sellossa ja Markus Perttula pystybassossa. Perttulalta, Teemu Tannerilta ja Mikko Joensuulta kuullaan lisäksi lauluosuuksia. Tuottajanäkemystä on tarjoillut Pasi Viitanen. Eturivin paikat ovat kuitenkin vahvasti Komilla itsellään.

Levyn saatteessa Komi kertoo halunneensa tehdä musiikkia viikonloppuaamuihin. Sellaista raukeaa mutta virkeää, nousevan päivän pirteyttä levylle on onnistuttu myös luomaan. On siellä silti myös uhkakuvia ja esiin puskevaa dagen efteriä. Keskiössä on pelkistetty laulu, joka enemmän tarinoi, pohtii ja silittää kuin revittelee.

Avausraita I’ll Find My Own Wayn kuulas näppäily, hassu ääniperkussio, komeasti maalaavilla jousilla kasvava haikea äänitapetti ja eteerisen laulun hillitty mutta huohottava ”isous” luovat heti kokonaisuuden, joka on samaan aikaan kaunis, mukaansa nappaava, persoonallisen omaleimainen ja värettä haastavista kikkailuistaankin huolimatta mukavan harmoninen. Yläpilvielektro onnistuu viehättämään olematta ”taiteellista” vain taiteellisuuden takia. Kappaleessa on mukavan menevä imu, vaikka kaasua painetaan pehmeässä usvassa.

Liquid Walls on selkeästi suoremmassa auringonvalossa omilla jaloillaan askeltava, enemmän hereillä oleva sävellys, joka yhtä lailla hyödyntää aika riisuttua palettia, jossa jousisoitinsivellin kohtaa vaivihkaiset näppäykset, askeleittain kasvatettavat taustasykkeet ja värit, joissa perkussioelementtejä tehdään myös omalla suulla. Hienosti rakennettu kasvu on yksi KO:MIn vahvuuksia.

Nimibiisin laulullisessa tyylissä on björkmäistä aksenttia. Musiikki askeltaa huohottavan reippaasti mutta tyylikkään pienieleisesti. Samanaikaisesti tapahtuu paljon, mutta soundillinen kuva ei tukehdu vaan instrumentit tarjoilevat sulavasti tukea toinen toisilleen. On laulun kertausta, akustista näppäilyä, korkean utuisia kaaria, vakavaa melankoliaa mutta myös pientä heleyttä. Elektroniseksi äänikuvaksi sähköä liikkuu aika vähän.

Invisible/Invincible on jo lähtöaskeliltaan aiempia kiivaampi, vaikkei karkaakaan varsinaiseen syöksyyn, jolla koko ajan uhkailee. Musiikin lämminhenkinen pyörre haastaa uhkailevalla, nousevalla myrskyllä, jota purjehditaan pakoon, ellei mennä suoraan päin nousevia aaltomassoja.

Monster on ehkä leppoisin hirviö aikoihin veikeine viuluristipistoineen ja kepeän yläpilvisine sykkeineen. Ollaanko myrskyn silmässä vai menikö se jo ohi?

Make Me Zen keinuu otsikkonsa mukaisesti raukeissa, hyvin zeniläisissä tiloissa, hiljakseen ajelehtivissa pilvissä. Sanna Komin laulu saa aiempaa keskeisemmän roolin musiikin ollessa hyvin riisuttua ja pelkistettyä maustetta. Ja hyvä niin, sillä laulun väriskaala riittää erittäin hyvin lumoamaan äärelleen.

Kun Mikko Joensuu pääsee ääneen Seven Thingsillä, nousee kappaleen tummista sävyistä ja dueton sulavasta syleilystä jotain kaukaista sukulaisuutta Nick Caven ja Kylie Minoguen legendaariseen murhaduettoon Where the Wild Roses Grow. Kappale lisää mukavasti sävyjä kokonaispakettiin onnistuneella lauluduetollaan ja harmonin säestämällä tummalla sametillaan ja on levyn väkevimpiä hetkiä.

Earth Beings nostaa tornia kertaamalla Komin laulua kuorona korkeuksiin, jälleen sillä vähemmän uhkaavalla sumuisella maalauksella, joka levyä oikeastaan alusta loppuun leimaa. Myös miehistä tukea lauluun saadaan, kunhan pidemmälle päästään. Hartausaste saavutetaan.

Cave/Minogue-tunteilua selkeämpi hittiviittaus nousee päätösraita Where We Aren lauluaskeleista, joista nousee muutamissa kohdin vahvasti mieleen Soundgardenin Black Hole Sunin säkeiden polveileva töksäyttely. Lopulta ne hetket jäävät vain kuriositeetiksi Komin maalatessa loppubiisin ihan omia kuvioitaan. Pahaenteisen piinaavaksi yltyvä loppukliimaksi junnaa levyn päätökseen hikihuokosia herätellen. Nouseeko leppoisan viikonloppuaamun herätys lopultakin edellisillan syntien synnyttämään krapulaan?

KO:MIn albumi on hieno musiikillinen matka, jossa asioita pohditaan ja tarkastellaan omien pumpulipilvien suojissa, kuitenkin tunteet peliin laittaen. Pelkistetty ja viipyilevä musiikki uskaltaa myrskyisillekin merille. Ydin pysyy hienosti koko ajan kämmenellä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This