Levyarvostelu: Autonomus: I–XXX -paketin huipentaa kirjanen, jossa kaikki kappaleet esitetään nuoteiksi kirjoitettuina – mutta ei ihan perinteiseen tyyliin.
Mikko Innanen Autonomus: I–XXX (Fiasko Records, 4.11.2019).
Saksofonisti Mikko Innanen pani Suomen maakuntalaulut uusiksi ja tallensi ne alkusyksyllä ilmestyneelle cd:lle ja sen mukana ilmestyneeseen kirjaan. Nyt hän on pannut nuottikirjoituksen uuteen uskoon!
Totta tosiaan, Innanen on tehnyt kolmen cd:n paketin nimellä Autonomus: I–XXX. Albumilla on kolmisenkymmentä kappaletta, jotka on merkitty roomalaisin numeroin. Huippuna on kirjanen, jossa kaikki kappaleet esitetään nuoteiksi kirjoitettuina, mutta ei ihan perinteiseen tyyliin.
Sen lisäksi, että kuuntelee, millaisia ovat kappaleet Holmenkollen ja Lahti, selviää myös, miltä kappaleet näyttävät: hyppyrimäiltä tietenkin! Ne on kirjattu albumin levyluettelossa koodeilla XXIII A ja XXIII B.
Soittaessaan muusikot joutuvat kieputtamaan nuotteja ympäriämpäri, mikä luo myös esiintymiselle visuaalisen, lähes teatraalisen ilmeen. Vekkulin näköistä! Esimerkiksi Kampintorin kiertoliittymä (kappale koodilla XXI A) näyttää todellakin kiertoliittymältä, jonka keskiössä on ympyrä. Pyöreä on myös Kullervon leipä (XIIX). Tarvittaisiinko siis pyörivä nuottiteline?
Mikko Innanen on kirjoittanut käsin albumin jokaisen kappaleen. Seven Deadly Sins näyttää seiskalta.
Sellaiselle voisi olla tarve myös kappaletta Par avion D8 443 (XXVI) soitettaessa, sillä nuotisto on selkeä spiraali. Turbulenssia? Kuvio muistuttaa Innasen Suomen keskipisteen etsintää Maakuntauudistus-albumin kappaleessa Maakuntien laulu/Kohti Piippolaa. Ja kyllä, nuotit ovat selkeät ja helpot seurata, kunhan vain pyörittää spiraalia.
Entäpä kappale Koti, uskonto ja isänmaa, jonka kuva näyttäisi olevan peilikuva?
La Trappe (X A), Coalition Strategy 1.0 (XXV A) ja Metsä, lähipuisto, jalkapallokenttä (XXV B) ovat jo sellaista siksakkia, että voi vain ihmetellä, miten soittajat selviytyvät.
Anthony Braxton esitti kappaleidensa nimet geometrisilla kuvilla, joiden joukossa oli välillä tikku-ukkomaisia figuratiivisia hahmoja.
Entä sitten Autonomusin musiikki? Innanen on kekseliäs ja tuottoisa muusikko, valopilkku improvisoidun jazzin kentällämme. Albumit ja kokoonpanot toisensa jälkeen tuottavat iloa, live-esityksistä puhumattakaan. Autonomus-albumi ei ole poikkeus; sävellykset ovat välillä herkkiä, jopa balladinomaisia ja välillä valtavia improvisaatiorevittelyjä. Hetkittäin mieleen jää melodianpätkiä, joita tekee mieli rallatella. Välillä tukanjuuri kutisee.
Kyytiä saavat erilaiset Innasen puhaltimet, joista Autonomus-albumilla kuullaan altto-, sopranino- ja baritonisaksofonia. Innasen ohella pianisti Håvard Wiik, basisti Antti Lötjönen ja rumpali Peter Bruun ikään kuin soittavat itsellisesti, mutta se ei suinkaan poista vaan suorastaan lisää vuorovaikutusta.
Siinä missä nuotinnukset tuovat mieleen Braxtonin geometriset kuviot, kvartetin soitto muistuttaa jossain määrin Ornette Colemanin tapaa toteuttaa musiikkia. Soittajat ovat autonomisia, toisistaan riippumattomia, itsenäisiä muusikkoja ja vapaita tulkitsemaan Innasen erikoisia nuotinnuksia. Autonomus on individualistisesti soittava kokoonpano. Autonomus on Innasen tapauksessa myös kokonainen sävellyssarja ja ilman muuta muusikon musiikillinen filosofia. Kokonaisuus on hauska. Rohkenen ehdottaa konserttikonseptia: soiton lisäksi visuaaliset ja hauskat nuotit voisi heijastaa yleisölle.
Marita Nyrhinen