Ei tää oo Central Park, vaan märkä Karhupuisto – arviossa Maustetyttöjen Maailman onnellisin kansa

Kuvat: Aki Roukala / Is This Art

Maustetyttöjen kolmannen albumin musiikillinen teema lienee koleasti lätsähtävä diskoiskelmäsyke. Kasarihenkinen diskobiitti ja kalseat neonvalot eivät ole mikään uusi juttu yhtyeen kaavassa, mutta nyt niiden rooli tuntuu olevan aiempaa hallitsevampi. Haikean kauniilla melodioilla koristeltu suomalaiskansallinen melankolia kumartaa edelleen Gösta Sundqvistin suuntaan, joka omana aikanaan loisti mandoliinirallien ohella myös elektronisemman puolen kaunokaisten sorvaajana.

Maailman onnellisin kansa -albumin (Is This Art, 2023) avaava Ei niin kovin suuri city on parhaita tiivistyksiä töksähtäen ilmaistuista, kolealla diskobiitillä maalaavista melankolisista tarinoista. Rikkinäisten mutta syvien ihmissuhteiden keskellä vain raha ja maine lasketaan, ja kun niistä on jäänyt paitsi, jää vain katkeruus. Glamour on yhtä kaukana kuin loskainen Karhupuisto Central Parkista.

Kiviä sukkiin löytää lääkkeen kevytkenkäisyyteen mukavan ilmavalla otteelle. Karjalaisen siskojen tapa viedä melankolia huuruisen ilmeettömään kasarikuulauteen toimii niin kauan kuin melodioissa on riittävästi haikeaa kauneutta. Maailman onnellisemmalla kansalla nämä ovat hyvin tasapainossa, vaikka biisit kulkevat monessa kohtaa aika samoista uomista. Akustisen kitaran näppäily tuo mukavaa vereslihaa seinäruususta kertovaan Näkymätön Anna -kappaleeseen, jonka komeasti nouseva, sähköisesti sykkivä kerto on kokonaisuuden mieleenpainuvimpia.

Kasaridiskobiitillä liikkeelle lähtevä, pakolaisuutta käsittelevä Pidä hyvänäs multasi kotimaa nousi uusista kappaleista esille jo viime vuoden keikoilla. Helsingin Kallion ja Pohjois-Pohjanmaan kotikunnan Vaalan ulkopuolisuuden tarinoiden lisänä sodan jalkoihin jääneiden pakolaisten näkökulma kertoo yhtyeen potentiaalista yleismaailmallisten tarinoiden kertojana, omalla haikean kauniilla, mutta eleettömän toteavalla tyylillään. Toki samanlaista kotiseutuja laajempaa epäkohdista ammentamista kuultiin jo ensihitillä Tein kai lottorivini väärin.

”Takapajulassa ei kasva enää edes pajua”, jatketaan heti edellisen maailmallisemman näkökulman perään Takapajulassa. Muutamaa astetta kipakammin laukkaava kappale tähtää korkeammalle ahneuden näkökulmasta. Riisutun raukea Äiti meni merille osuu tunnetasolla syvälle, kun lapsille pitäisi selittää, että äiti on lähtenyt eikä enää palaa. Pelkistys ja vahvasti kaartava kerto toimivat turvallisen lapsuuden loppua kairaavan kappaleen rakennusaineina.

Maustetyttöjen yhdeksi avainteemaksi asemoitunut alkoholismi saa taas yhden luennan Onko pakko juoda? -kappaleen komeasti rullaavan kerron voimin. Albumin nimibiisiksi nostettu Maailman onnellisin kansa kyseenalaistaa galluptulokset suomalaisesta hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Ostarilla ei Rannan Tuijallakaan pyyhi hyvin, jos vain lopettaa itsensä huijaamisen. Näkeehän sen ihmisten naamoista, ettei elämä ole pelkkää auringonpaistetta. Lika pitää majaa ryijyn alla. 

Lyijyä ja puuta pohdiskelee levyn keskiarvoa valoisammin, vaikka alamäki alkaa tässäkin siitä mihin ylämäki päättyy. Hiukan kepeämpi ilme tuo kokonaisuuteen mukavasti hengähdystä. Maustetytöt osaavat tuoda alakulonsa esille hienosti myös ilman musiikin tylyä mollivaellusta. Melankolia soi tässäkin, mutta pehmeämmin.

Viipyillen käynnistelevä Ylpeyden sopuhinta kaartaa sekin kerrossaan komeasti, töksäyttelevästä laulusta huolimatta ja sitä komeasti täydentäen. Tumma alakulodisko ei hirveästi valonpilkahduksia tarjoile, mutta vaikka alta viedään maa, taivas ja tähdetkin, rakkaus riittää, jos se vain saa mahdollisuuden.

Maustetyttöjen synkkiä asioita pohdiskelevassa ja tummasti soivassa musiikissa on aina mukana sen verran kauneutta ja toivon pilkahduksia, ettei se sorru täysin lohduttoman angstin valtaan. Joskus sitä toivoa pitää toki kaivaa lapiolla.

Melodioiden kauneus ja suomalaisen mollimaiseman teemaan sopivan eleetön tarkastelu lyövät myös kolmoslevyllä toimivasti kättä. Kasarikuulaan mollidiskorytmin asema on kasvanut entistäkin suuremmaksi ja soundipalikan rouheus ja ensilevyllä soinut sympaattinen rupisuus vähentyneet. Biisikynän terä ei onneksi ole kovin paljoa tylsynyt soundimaailman hioutuessa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua