Saara Ekström: Geopsyche. Videopysäytyskuva. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
KUVATAIDE | Saara Ekström kuljettaa katsojan hallitusti Läpi aikamyrskyn tyynen silmän Helsingin Taidehallissa. Näyttely päättyy 27. elokuuta.
Saara Ekström: Läpi aikamyrskyn tyynen silmän. Helsingin Taidehalli. 27.8.2023 asti.
Helsingin Taidehallissa kävijä voi kulkea aikamyrskyn läpi oman ytimensä hiljaisuuteen: kiven pulssia omassa kädessään kuunnellen hän voi seurata, kuinka taiteilija sitoo yhteen ja näkee samankaltaisuuden omassa henkilökohtaisessa työssään ja siinä, kuinka aikakaudet ovat ympäristöämme muokanneet – ja muokkaavat. Ihminen on osa luontoa.
Ulottuvuuksiltaan kunnianhimoinen teema haarautumineen leviää avarasti Taidehallin saleihin ja tarjoaa vierailijan filosofisille pohdinnoille imponoivan lavastuksen, jossa teosten ei tarvitse taistella tilasta.
Heti portaiden yläpäästä on mahdollista valita käteensä sopiva kivi kierrokselle. Niin hyvin korona-aika on jo unohtunut, etten huomaa edes ajatella, monissako käsissä nämä kivet ovat ehtineet kiertää, hieman vain epäröidä.
Näyttelyn upein työ on yli viisi vuotta tekeillä ollut ja tänä vuonna valmistunut elokuva, 3-kanavainen Geopsyche (2023). Sitä ei kannata jättää viimeiseksi, vaikka se kauimmaisessa salissa onkin, sillä muuten se voi jäädä kestonsa takia näkemättä. Se on jaettu viiteen osaan, joita yhdistää puolalaisen säveltäjän Alexandra Slyżin juuri sitä varten säveltämä musiikki. Sen luolat, tulivuoret ja erilaisin uurroin historiastaan kertovat kivikirjastot vyöryttävät kauneuttaan anteliaasti katsojille koko pitkän seinän mitalla.
Saara Ekström: Medusa, savimaalaus suoraan seinälle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
Kuvanveistosalin päätyyn on maalattu savella Medusaksi nimetty ornamentaalinen kuvio ilmentämään maan feminiinistä energiaa sekä elämän syklien vaihtelua luomisen ja tuhoamisen välillä. Antiikin mytologiassa Medusa oli gorgo, naishirviö, joka katseellaan pystyi muuttamaan toisen kiveksi. Myös, jos ihminen sattui katsekontaktiin hänen kanssaan, tahtomattaan taikka ei, seuraus oli sama.
Maankuoren alla kuplivaa voimaa vastaava elää ihmisessäkin. Naisissa se on kenties ilmennyt havaittavammin, koska maa sanana on siirtynyt symboloimaan naiseutta. Ihminen on osa luonnonvoimia, paljolti tiedostamaton kyvystään tuhota ja luoda. Tämä tiedostamattomuus voi koitua planeettamme tuhoksi.
Islannissa juuri koronavuonna 2021 aktivoitui uusi tulivuori, jota Saara Ekström halusi lähteä kuvaamaan, ja hän onnistuikin pääsemään paikalle. Ajankohdan takia hänellä oli taltiointirauha, montakaan muuta ei ollut paikalla, jos ketään. Video Mythopoesis (2023) on esillä heti ykkössalin jälkeisessä välikössä. Esitteen mukaan hän vieläkin vapisee ajatellessaan kuvaustilannetta; alussa oli mahdollista kuvata melko läheltä, mutta vähitellen hän joutui siirtymään kauemmas ja kauemmas kohteestaan purkauksen edetessä.
Saara Ekström: Mutabor. Pronssi ja fossiilit. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
Mutaatio, muuntaminen ja muuttaminen ovat näyttelyn avainsanoja. Mutabor (lat. halu muuttua) on myös taikasana saksalaisen Wilhelm Hauffin sadussa, jota Ekström luki lapsena; sanomalla sanan saattoi muuttua eläimeksi ja taas takaisin ihmiseksi.
Esillä on samanniminen valokuvasarja vuodelta 2023. Sarjan kuvissa samaa savikönttiä on muovattu uudelleen ja uudelleen. Aina välillä on otettu valokuva ja aloitettu työstäminen alusta, mitään alkuperäistä teosta ei enää ole olemassa.
Näyttely on kokonaistaideteos siinä mielessä, että esimerkiksi näillä kuvilla on oikea arvonsa vain tässä kontekstissa. Niillä on kuitenkin toinenkin merkitys. Ne, ja jotkin muutkin teokset, tuovat nykyhetken, hapuilun, haurauden ja herkkyyden keventämään ajan raskasta taakkaa, joka huomaamattamme meihin katsojiin näyttelyssä siirtyy.
Ajan halki matkaava uni -teos perustuu havaintoon, että ihmissikiöillä on todettu kehityksensä alussa joskus olevan jäsenissään atavistisia piirteitä, jotka kasvun myötä häviävät. Joskus ammoisina aikoina ne ovat olleet tarpeen. Näitä muotoja Ekström on kuvitellut muovailemissaan, pronssiin valetuissa pikkuveistoksissa, jotka riippuvat pilventapaisessa muodostelmassa katosta. Niiden seassa on oikeita, luoteja muistuttavia belemniittifossiileja, jotka taiteilija on ostanut joukkoon mukaan. Ne ovat myöhäistriaskaudella, 237 miljoonaa vuotta sitten eläneen ja sukupuuttoon kuolleen mustekalalajin kivettymiä. Kauden loppuaika tunnetaan myös suurena massasukupuuton aikana. Triaskausi päättyi miljoona vuotta kestäneeseen sateeseen.
Saara Ekström: Grotesque & Arabesque. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
Koko kuvanveistosalia määrittää tässä näyttelyssä sen korkeaan ja kapeaan ikkunaan lasimaalauksen tavoin istutettu teos, Grotesque & Arabesque (2005–2023), jonka läpi päivänvalo siilautuu huoneeseen: Kallan kukille on juotettu varjonestettä ja sen jälkeen niistä on otettu röntgenkuvia, joissa lehtisuonet tulevat näkyviin kuin verisuonet ihmisellä. Ne muistuttavat lajiemme yhteisistä ominaisuuksista.
Hohtavan valkeat kukat loistavat vasten tummahkoa sinivihreää taustaa – kuin kirkossa. Ja hautajaiskukkiahan ne ovatkin. En muista koskaan nähneeni tätä ikkunaa käytetyn visuaalisesti tehokkaammin.
Filmillään Seismic Bodies (2023) Ekström tutkii Cymascope-tekniikalla ääniaaltojen luomia väreitä vedessä. Syvästi resonoivia ääniä emme filmiltä voi kuulla, mutta kehomme vastaanottavat ne.
Kun ihminenkin on pääosin vettä, miten kuultavat ja kuulomme ulottumattomissa olevat äänet vaikuttavat meihin? Tätä Ekström on miettinyt. Vasta nyt huomaan ajatella mantrojen vaikuttavan tehon olevan juuri siinä. Ei ole yhdentekevää, mitä ajatuksia – sanoja, mielessämme toistamme.
Saara Ekström: Kuun ikävä. Tuloste huutokaupasta hankitusta NASAn negatiivista. Kuva: Marja-Liisa Torniainen
Esillä ei tunnu olevan paljonkaan töitä, mutta niihin keskittyessä huomaa, kuinka painavaa viestiä ne kantavat. Ymmärrettäväksi tulee myös, ei vain geologisesti, vaan myös aivan omakohtaisen kehollisesti, mitä merkitsee termi syvä aika.
Mustavalkoinen kokonaisuus on tyylikäs, syvällinen ja poeettinen. Väriä on vain hippusen verran mukana. Yleensä ne karisevat, kun pyritään kuvaamaan historiallisia aiheita: kun kaikkea on niin paljon, on pakko karsia, jotta oleellinen tulisi esiin. Historia ei silti ole väritön.
Näyttelykokemus vakuuttaa voimakkuudellaan ja saa katsojan sanattomaksi – ja se on saavutus.
Marja-Liisa Torniainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Serlachius-museon tuoreet näyttelyt tuovat esiin parturissa käynnin traumoja ja venyttävät taiteen rajoja
KUVATAIDE | Devan Shimoyama kertoo Serlachius Kartanossa hiljattain avatussa näyttelyssä oman tarinansa afroamerikkalaiseen kulttuuriin liittyvistä hiustraumoista.
Niin kiusallista että naurattaa – arvostetun Nina Beierin Osat-näyttely avautui Kiasmassa
KUVATAIDE | Näyttelyssä esineet heijastavat kiusallisenkin terävästi, mutta samalla katsojan ajattelua haastavasti, ympäröivän maailman valta-asetelmia, rahan virtoja ja kysymyksiä aitoudesta.
Feminiinisen kauneuskäsityksen oikeutus ja digitaalisella teknologialla koodattu runollinen universumi
KUVATAIDE | Tampereen taidemuseo esittelee kauneuden luomiseen keskittyvän Tuula Lehtisen monipuolista uraa sekä Charles Sandisonin koodeihin ja algoritmeihin pohjautuvan mediataiteen helmen.
Mailis Saralehdon niukalla väriskaalalla maalaamat teossarjat limittyvät toisiinsa hienovaraisesti
KUVATAIDE | Turun Galleria Räyhässä on esillä Mailis Saralehdon residenssijaksollaan maalaamia teoksia, joita innoittivat Toscanan maisemat, arkkitehtuuri, tapahtumat, tunnelmat ja muistikuvat.
