Johtolankoja mahdollisien maailmojen ja dystopioiden kuvitteluun – Art Odyssey 2021 Mäntän Taidemuseo Göstassa

18.02.2022

Kuraattorit Petri Eskelinen ja Kimmo Schroderus. Kuva: Katri Kovasiipi

KUUKAUDEN SCIFIT | Petri Eskelisen ja Kimmo Schroderuksen koostama Art Odyssey 2021 esittelee scifi-orientoitunutta kuvataidetta. Ideoiden maailma ohjaa katsojaa tutkimusmatkailijan asenteeseen.

Art Odyssey 2021 – näyttely science fictionin maailmasta. Taidemuseo Gösta, Joenniementie 47, Mänttä, 17.4.2022 saakka ti–su klo 11–18.

Petri Eskelinen ja Kimmo Schroderus ovat kuratoineet Mäntän Göstan suurimpaan saliin scifi-teemaisen näyttelyn. Inspiraationa sen rakentamiseen ovat toimineet lukuisat tunnetut science fiction -lajityyppiin kuuluvat elokuvat ja kirjat, joten intertekstuaalisten viittausten ja ideoiden oivaltaminen tarjoaa scifi-orientoituneelle katsojalle kosolti henkisiä herkkupaloja.

Jo näyttelyn nimi Art Odyssey 2021 viittaa yhteen kaikkien aikojen palvotuimmista, analysoiduimmista ja viitatuimmista scifi-elokuvista. Eskelinen ja Schroderus kertovat, että joutuivat myös huomauttamaan jollekulle näyttelyjulkaisuun artikkelia kirjoittaneelle, että muutaman 2001: Avaruusseikkailu -viittauksen voisi karsia tekstistä poiskin.

Kokonaisuudessaan näyttelyn maailma ammentaa hyvin paljon myös muista scifi-lajityyppiin ja -teoksiin liittyvistä ideoista – niin hienosti kuin Stanley Kubrickin vuonna 1968 ohjaama 2001: Space Odyssey 2001 on elokuvana kestänytkin aikaa.

KUVA2 Putki

Stanley Kubrickin elokuvan 2001: Avaruusseikkailu väistämättä mieleen tuova putkimainen kapseli sisältää useita, tarkkaan katsomiseen kutsuvia teoksia. Kuva: Arttu Kokkonen

Näyttelytilaa hallitseva elementti, putki tai kapseli, on visuaalisesti varsin suora viittaus Kubrickin klassikkoelokuvasta tuttuun avaruusalukseen. Putken sisään on mentävä, jotta voi kokea siihen installoidut teokset. Ne puolestaan vaativat kävijältä rauhoittumista, lähes laboratorioanalyytikon kaltaista tarkkaa katsetta ja tutkivan mielentilan käynnistämistä.

Kasvitieteellisiä kokeiluja

Putki edustaa tieteisfiktiosta tuttua sukupolvialusta, jossa avaruuteen matkaajat ja uusien elämänedellytysten etsijät kasvattavat ruoaksi kelpaavia kasveja. Putken sisälle astuttuaan saakin tilaisuuden syventyä Petri Eskelisen videoteoksiin, joita varten hän on tehnyt erilaisia, aikaa, toistoja ja kärsivällisyyttä vaatineita kasvien kasvatuskokeita, kuvannut näitä prosesseja sekä helpottanut kokeidensa tulosten havaitsemista editoimalla ja nopeuttamalla kuvavirtaa.

KUVA3 Eskelinen

Petri Eskelinen: Tulkintoja science fictionista – 4. Kolmen painovoiman kappale (2021) kuuluu sarjaan videoteoksia, joissa Eskelinen on tehnyt erilaisia kokeita kasvattamillaan kasveilla. Stillkuva 4K time lapse -videoteoksesta. Kuva: Serlachius-museo Gösta

Kasvivideot ovat havainnollistaneet taiteilijalle, miten nopeasti kasvit esimerkiksi reagoivat valoon ja miten voimakkaasti ne saattavat raivata myös esteitä tieltään pyrkiessään sinnikkäästi kasvamaan kohti valoa. Eskelinen toteaa, että kasvit tekevät yllättäviä, jopa ihmismäisiä asioita. Tai niin me ihmiset haluamme kasvien toiminnan tulkita.

Putken sisäisessä, kliinisen oloisessa, kirkkaasti valaistussa maailmassa Eskelisen teoksiin rinnastuvat Charlotta Östlundin hyvin hennoista kasvinosista ja siemenistä koostamat teokset. Kauempaa katsoen ne näyttävät hyvin vaatimattomilta, kuivahtaneilta heinäkasviasetelmilta.

Tarkkaan katsoen ne sisältävät yllätyksiä, jotka murtavat nykyisiä tieteellisiä käsityksiämme kasvien ekologiasta. Samalla nuo mineraaleja kukkivat kasvit pyrkivät venyttämään käsitystämme evoluution rajoista, elollisen ja elottoman mahdollisesta yhteistyöstä ja yhteydestä.

KUVA4 Ostlund

Charlotta Östlundin Small Galaxy (2018) koostuu muun muassa kasvinosista ja tekohelmistä. Kuva: Pasi Autio

Rajaton ote genreen ja tilaan

Moni näyttelyn taiteilijoista, kuten Östlund, ei ole mieltänyt itseään scifi-orientoituneeksi taiteilijaksi, mutta kuraattorit ovat nähneet heidän teoksensa scifi-henkisinä nimenomaan tämän näyttelykokonaisuuden kontekstissa.

Lauri Astalan Transit (2013) mielletään jo jonkinlaiseksi videotaiteen klassikkoteokseksi. Astalan teos näyttää yövalaistua suurkaupunkia ylösalaisin ja eri näkökulmista luoden näin leijailevan, unenomaisen ja mikseipä myös avaruudellisen tunnelman.

Teoksen mittaan kuvakulmat vaihtuvat ja kääntyilevät. Scifi-teemaiseen näyttelyyn yhdistettynä äänimaailmaltaan sopivasti signaloiva teos alkaa tuntua yhä enemmän tieteiselokuvan sukuiselta, vaikkei se liene ollut tekijän alkuperäinen tai ainoa päämäärä.

KUVA5 Astala

Lauri Astala: Transit (2013). Stillkuva 2K-videoteoksesta. Kuva: Serlachius-museo Gösta

Tilaa näyttelysalissa on 600 neliötä ja korkeutta 11 metriä. Kuraattorit ovatkin halunneet ottaa tilan haltuun kokonaisvaltaisesti. Teoksia on kaikissa tasoissa: katon rajassa, silmien tasolla ja lattiapinnassa.

Teosten koko vaihtelee moneen suuntaan jopa 20-metriseksi ulottuvan Kimmo Schroderuksen Laajentujan (2004) ja Charlotta Östlundin siemenenkokoisten yllätysten välillä. Myös kylmää ja uhkaavaa tunnelmaa luovalla valaistuksella on ratkaiseva merkitys tilan haltuunotossa.

Näyttelysalin korkeuksissa leijuvat videoteokset kurottavat kohti avaruutta sekä sisältönsä että sijoittelunsa kautta. Magnus Wallinin Elements (2011) on kuin lyhytelokuvan muotoon animoitu ihmisyyden muistokirjoitus, joka päättyy makaaberiin leikkiin.

Näyttelyn inhimillisin teos on Joseph Popperin videoteos Into Orbit (2011), joka korostaa ennen kaikkea mielikuvituksen voimaa. Vain hyvin harvat ihmiskunnan edustajat ovat koskaan päässeet avaruusmatkalle, mutta oma avaruus meillä kaikilla on mielikuvituksessamme – jos vain uskallamme kurkistaa siihen.

KUVA6 Popper

Joseph Popperin videoteos Into Orbit (2011) suuntaa ajatukset sisäiseen avaruuteemme. Still-kuva videosta. Kuva: Serlachius-museo Gösta

Into Orbitin ränsistyneessä leikkipuistossa avaruuspukuisena näyttäytyvä hahmo tuo mieleeni myös yhtä aikaa sympaattiset ja surumieliset kuvat Neuvostoliiton avaruusohjelmien innoittamista leikkipuistoista, joiden rakettimaisia välineitä ajan ja eroosion hammas on pahasti puraissut.

Tarinoiden ja tulkintojen avaruus

Taustatarinan kuuleminen voi vaikuttaa olennaisesti etenkin Magnus Wallinin videoteoksen Echo (2021) kokemiseen. Teos on kuvattu vanhan, tyhjän, hauraan ihmiskallon sisältä.

Tietämättömälle teos näyttäytyy vain tulenpalavia sävyjä toistavana, liikehtivänä ja liekehtivänä värisumuna, joka tarjoilee assosiaatioita maan keskuksen tuliseen laavaan tai avaruuden kaasusumuihin, joiden näkemiseen värikkäinä me ihmiset kuitenkin tarvitsemme tasokkaita suotimia.

KUVA7 Wallin Echo

Magnus Wallin, Echo. Elokuvainstallaatio ja vertikaalinen projektio, 2021. Stillkuva teoksesta. Kuva: Serlachius-museo Gösta

Kuraattoreille Wallin on kertonut tarkemmankin tarinan kallon alkuperästä. Tuon tarinan mukaan kallo on peräisin Uudesta-Seelannista, ja sen ovat tyhjentäneet kannibaalit. Tietoisuus kannibaalien syömän kallon läpi kuvatuista auringon asemista ei voi olla tuomatta teoksen kokemiseen uutta hämmennystä ja jännityksen, jopa kauhun elementtiä.

Mutta sitä emme voine varmistaa, onko kallo todellakin kannibaalien tyhjentämä. Tätä tarinaa näyttelyvieraille ei myöskään tarjoilla, näyttelykirjassa siitä on luettavissa jonkinlainen typistetty versio.

Schroderuksen kaikkiin suuntiin pyrkivä, valtavan kokoinen veistos Laajentuja (2004) tuo mieleen esimerkiksi Ridley Scottin Alien-elokuvat, ja tämän päivän perspektiivistä tämä massiivinen veistos alkaa näyttää myös hieman koronavirukselta. Aivan kuten teos hallitsee näyttelysalia, on virus hallinnut maailmankuvaamme jo kaksi vuotta.

KUVA8 Schroderus

Kimmo Schroderus, Laajentuja (2004). Lattiatasossa Tiina Raitasen ja Roland Perssonin teoksia. Kuva: Katri Kovasiipi

Kun Schroderus työsti Laajentujaa Ars Fennica -näyttelyynsä, ei New Yorkin kaksoistornien räjähdyksestä ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa, mikä saattoi vaikuttaa teoksen silloisiin tulkintoihin. Sen vuoksi Schroderus myös varoi liittämästä räjähdysmielikuvia teosesittelyihinsä ja korosti englanninkielisen teosnimen, Expander, hidasta laajentumista tarkoittavaa merkitystä.

Laajentujassa on joka tapauksessa klassikkoainesta, teoksen tulkinnat muuttuvat sitä ympäröivien ajan ilmiöiden mukana.

Tiina Raitasen veistokset on sijoiteltu tilaan näennäisen sattumanvaraisesti, enimmäkseen lattiatasoon. Kuraattori Schroderus pohtii niiden olemusta, kuin ne esittäisivät huomisen arkeologiaa tai tulevaisuuden fossiileja. Veistokset ovat syntyneet arkipäiväisten nykymaailmasta poimittujen käyttöesineiden ja kodinkoneiden osista.

KUVA9 Raitanen

Tiina Raitanen, From Load (2019, betoni). Kuva: Arttu Kokkonen

Raitasen teoksista voi tunnistaa vääntyneen aidanpätkän, pölynimurinosia, mailoja, ehkä auton muoviosia. Betoniin, pronssiin tai alumiiniin yhdisteltynä, veistoksen muotoon pysäytettynä ja toisiinsa sulautettuna tuttuus sekoittuu outouteen, kokonaisuus verhoutuu selittämättömyyteen.

Näyttelyn yleistunnelmaa hallitsee dystooppisuus, joka korostuu etenkin Roland Perssonin suurikokoisessa veistoksessa The Machine Zone (2021). Persson on koonnut sen vasta näyttelytilaan, tilan mahdollisuuksien ja reunaehtojen varassa. Schroderus myöntää, että teoksesta tuli täysin erilainen kuin hän oli taiteilijan etukäteiskuvailujen perusteella olettanut.

Perssonin teos muistuttaa sähkölinjoja yhdistävää risteyskohtaa tai muuntajaa, johon jokin tuhovoima on peruuttamattomasti iskenyt. Se voi esimerkiksi muistuttaa meitä sähköriippuvuudestamme ja kuinka haavoittuvia olemme, jos sähkö- ja dataverkot sortuvat ympäriltämme.

Irti selittämisen pakosta

Vähemmän scifiin perehtynyt katsojakin voi päästä genren kyytiin näyttelyjulkaisun avulla. Tässä näyttelyssä kirjan merkitys on lähes yhtä suuri kuin näyttelyn varsinaisten teosten. Se antaa myös mukavasti vihjeitä scifi-kirjallisuudesta ja elokuvista, joiden avulla tähän lajityyppiin sukeltamista voi jatkaa, jos kiinnostus herää.

Itse näyttely ei tarjoa tikapuita teosten lähtökohtien, merkitystasojen tai ideoiden selityksiin, teoksia taustoittavia tekstejä ei ole tuotu näkyville tilaan. Se on kuraattorien tietoinen valinta, mutta en ole ihan varma, onko se paras mahdollinen ratkaisu. Se kasvattaa riskiä, että katsoja juoksee näyttelyn läpi ainoastaan ihmeissään, pääsemättä pintaa syvemmälle ja saamatta mitään irti kokonaisuudesta. Kirjan tekstit saa puolestaan haltuunsa vain ostamalla sen.

Selittävien tekstien puuttumista voi puolustaa haasteena, johon katsojan on tartuttava. Se on myös raikas valinta, sillä runsailla teksteillä kuormitetut näyttelyt ovat enimmäkseen raskaita kokemuksia. Schroderus ja Eskelinen eivät selvästikään myöskään halua lukita teosten tulkintamahdollisuuksia, he suorastaan varovat sitä.

Eivätkä he ole tehneet sitä edes itselleen. Kun he esittelivät näyttelyään allekirjoittaneelle, etenkin Schroderuksen puheessa toistui kommentti tyyliin: ”En itsekään ymmärrä tätä, mutta tämä on tosi kiinnostava ja halusimme tämän teoksen/taiteilijan ehdottomasti mukaan tähän näyttelyyn.”

KUVA1 Kansikuva

Kimmo Shroderus: Contemporary Beelzebub #2 (2021). Kuva: Arttu Kokkonen

Näyttely kutsuu katsojaansa lähestymään sitä tutkivan asenteen kautta. Kuin avaruuslennolle ja vieraalle planeetalle heitettynä on näyttelyvieraan ryhdyttävä tarkkailemaan ympäristöään ja sen yksityiskohtia, näyttelyn teoksia, ja irrotettava niin katseensa kuin ajattelunsakin totunnaisuuksista.

Täällä mikään ei ole itsestään selvää, normaalin arkitodellisuuden lait eivät päde eivätkä hallitse enää ajattelua. Kun katsoo tarkemmin ja pysähtyy, saattaa oivaltaa jotain uutta.

Näyttelyn yleisilme ja lähestymistapa mahdollisiin maailmoihin tuovat mieleen Matthew Day Jacksonin näyttelyn Göstassa vuonna 2019.

Näille molemmille näyttelyille on ominaista tietty perusepämukavuus, dystooppisuus ja outous, joka kehottaa katsojaa käynnistämään oman mielikuvituksena. Ja katsojaa ympäröi kylmä yksinäisyys.

Katri Kovasiipi
Pirkanmaan Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua