Kuvataidearvio: Amerikkalaistaiteilijan näyttely Maa kietoo yhteen näyttelyn ja roolipelin. Valtaosalle peli jää saavuttamatta, tosin silloinkin vierailusta saa eniten irti roolipelaajan asenteella, Katri Kovasiipi kirjoittaa.

Kun menin katsomaan Matthew Day Jacksonin näyttelyä Mänttään, Göstan paviljonkiin, tiesin hatarasti silmäilemieni ennakkotietojen perusteella, että jotain roolipelaamiseen liittyvää on luvassa. Mietin, miten kauan näyttely mahtaa vaatia aikaa, jos sen täysi hahmottaminen vaatii vielä pelaamistakin. Roolipeleistä tiesin sen verran, että nopeasti niistä ei selviydy.

Onneksi pelimaailmaa ymmärtävä tytär lähti mukaan. Voisin ulkoistaa peliosuudet hänelle ja ottaa häneltä raportin juttua varten – tai saada hänestä pelikaverin, jos uskaltautuisin pelaamaan itsekin.

Sisäänpääsyn yhteydessä lipunmyyjä esitteli Göstan näyttelyt lyhyesti, antoi kahta puolen melko tiuhaan präntätyn, näyttelyä esittelevän A4:n mukaan ja sanoi alta kulmainsa varoittavaan sävyyn: noihin Jacksonin teoksiin pitää sitten vähän perehtyäkin, ne vaativat aikaa.

Alkoipa tuntua jo hiukan huolestuttavalta. Koko päiväkö täällä menee, riittääkö jäljellä oleva iltapäivä?

Varovainen lähestyminen

Göstassakin on aina useita näyttelyitä yhtä aikaa esillä. Vanhat maalaukset tuntuvat nykyään yhä useammin lepopaikalta nykytaiteen katsojaa alati haastaviin konstailuihin verrattuina, joten aloitimme latautumalla Ollin ja Bucklanin äärellä.

Göstassa nähdään vain osa Ehrströmin pariskunnan näyttelystä, Ollin eli Olga Gummerus-Ehrströmin maalauksia. (Niistä voit lukea lisää täältä.) Ollin maalauksilla olikin juuri se lataava ja rauhoittava vaikutus, jota tuolloin tarvitsin.

Homo ludens – leikkivä ihminen esiin

Ennen näyttelytilaa, aulan puolella, lasikannen alla näkyy pelaamiseen viittaavaa välineistöä. Erilaisia hahmoja kuvaavia kortteja, pyöreät sateenkaarenväriset pelinopat, oman pelihahmon luontiin tarkoitettuja lomakkeita ja sen sellaista. Vieressä on biljardipöydänvihreä pelipöytä, jonka päällä lojuu myös biljardikolmio.

Luemme lipunmyynnistä saamamme monisteen, jossa kerrotaan Jacksonin näyttelystä. Ahaa, eihän täällä nyt mitään pääse varsinaisesti pelaamaan, kyse on ajatusleikistä. Oivallan, että kokonaisuuden kokeminen vaatii vähintäänkin loivaa roolipelaajan asennoitumista, eli asettautumista oman minuuden unohtavaan rooliin sekä näyttelyn taustalla olevan maailmanselityksen, sitä rakentavan taustatarinan omaksumista. Sen saavuttamiseen riittää tuo taustamoniste ja oma mielikuvitus, hyvä!

Jackson on luonut Göstan pääsaliin eräänlaisen fiktiivisen laboratorion tai tulevaisuuden arkeologisen museon. Kuvitteellinen viitekehys ohjaa vieraat roolileikkiin, jossa eletään vuotta 3030.

Taivaan heijastumia (2010–2019) johdattelee miettimään maalaustaiteen selviytymismahdollisuuksia matkalla dystopiaan. Kuva: Katri Kovasiipi

Inhimillinen elämä maan päällä on tuhoutunut tuhat vuotta aiemmin, vuoden 2025 suuressa ”myrskyssä”. Eliittiin kuuluvat ihmiset ovat paenneet maanalaisiin bunkkereihin, ja heidän siellä lymyillessään on maan päälle syntynyt uudenlainen paratiisi ilman ihmisiä. Göstan arkkitehtuuri tukee tarinaa, sillä pääsaliin laskeudutaan pitkien portaiden kautta.

Maanalaiset ihmiset ovat alkaneet lähettää tiedustelijoita tutkimaan uutta maanpäällistä maailmanjärjestystä, ja nämä tuovat tiedusteluretkiltään erilaisia arkeologisia löydöksiä kotioloihinsa maan alle. Näyttelyvieraina saamme perehtyä ja eläytyä näihin löytöihin. Mitä siis voimme päätellä maan elämästä vuonna 3030 näiden jäänteiden perusteella?

Kadonneen ihmisyyden merkit

Se, mitä ihmiset ovat tuoneet maan päältä, sisältää hämmästyttävän paljon ihmisyyden jäänteitä. Niin scifiä ei Jackson ole luonut, että ihmisyyden struktuurit olisivat täysin kadonneet, vaikka jäänteet tuovat mieleen hybridien, dystopian ja ekokatastrofin kaltaisia asioita.

Ärsyynnyn ristiriidasta: jos ihmiset ovat puuttuneet maanpäällisestä paratiisista jo tuhat vuotta, miten nämä kaikki löytyneet näytteet tuntuvat kuitenkin viittaavaan ihmisyyteen? Vai onko kyse vihjauksesta, ettei ihminen osaa kerätä muuta kuin ihmistä muistuttavia reliikkejä, omia peilikuviaan?

Asiat, joihin kiinnitän näissä reliikeissä – eli näyttelyn teoksissa – erityisesti huomiota, ovat:

  • Ihmisen ja puun kiinteä suhde, jopa kiinnikasvaminen tai toisiinsa sulautuminen.
  • Ihmisarvon katoaminen, esimerkiksi teoksessa, Bartholomeus (2016), jossa ikään kuin nyljetyn ihmisen nahka roikkuu puusta, uudelleen kokoon ommeltuna.

Teos viittaa kristilliseen perimätietoon yhdestä Jeesuksen opetuslapsesta, joka nyljettiin ja ristiinnaulittiin Armeniassa. Scifin-nälkäni kokee kolauksen: miten kuvitelma maan päältä tuhannen vuoden kuluttua nykyhetkestä voisi tuottaa tällaisen löydön? Eikö uskontojen vuoksi uhraamiselle näy loppua?

Bartholomeus (2016) viittaa kristilliseen perimätietoon yhdestä Jeesuksen opetuslapsesta, joka nyljettiin ja ristiinnaulittiin Armeniassa. Kuva: Katri Kovasiipi

Huomion kiinnittää myös vahva kultainen ketju yllättävässä paikassa veistoksessa Eheytyminen ja hajoaminen II (2013). Installaation Tosi nukke (2019) happikoneiston kömpelöys jää mietityttämään: kuinka noin isolla ja raskaalla teknologisella virityksellä saadaan tavattoman heikkoa tehoa aikaan. Tämä ei sovi yhteen teknologisen edistysuskomme kanssa, jos tarkastelemme vieläpä tuhannen vuoden päähän ulottuvia visioita. Ilmeisesti emme voi laskea toivoamme ainakaan teknologian varaan.

Yhä vain Jacksonkin pyrkii kohti ihmiskasvoja, erityisesti teoksessa Omakuvan edistyminen (hirviöhylly) (2014). Sen rakenne ja merkityksenmuodostus tosin muuttuu olennaisesti, jos teosta ”lukee” oikealta vasemmalle eikä vasemmalta oikealle.

Tarve mittaamiseen, äärimmäiseen pelkistyksen tarpeeseen ja jopa aurinkokellomaiseen valoa käsittelevään ratkaisuun tiivistyy teoksessa Ei enempää kuin kokemusten kumulatiivinen summa (2012).

Taide on peili, josta näen omat rajani

Oman ymmärrykseni ja mielikuvitukseni rajat määrittävät sen, miten pitkälle tai syvälle näyttelykokonaisuus voi minut viedä. Näin käy sinullekin, hyvä lukija. Taide on peili, josta voimme löytää oman tajuntamme näkymättömät kerrokset ja ymmärryksemme rajamaat.

Taiteen aktiivinen vastaanottaminen ja sen reflektointi omiin tietoihin ja tuntemuksiin on kuitenkin mitä mainioin keino venyttää ymmärryksen rajoja myös vastaisuudessa.

Rakenteidensa tasolla tämä näyttely käynnistää pohdintaa ihmisten tavasta ja tarpeesta järjestää aikaisempien kulttuurien jäänteitä museoiksi, näyttelyiksi, arkistoiksi. Miten paljon sellaisella toiminnalla voidaan tavoittaa todellisuudesta, josta nuo esineet ovat peräisin?

Miten vääristynyt tai oikeanhenkinen kuva meidän elämästämme on hahmotettavissa tulevaisuuden museossa? Päätyvätkö koruni vielä satojen vuosien kuluttua vitriiniin tulevaisuuden populaation tutkittaviksi, mitä he niiden perusteella osaisivat päätellä aikamme ihmisten elämästä, kulttuurista ja ajatuksista?

Tuon kellarimaisen, maanalaisen näyttelykokemuksen tärkein tehtävänanto annetaan jo taustamonisteessa: kun olen käynyt näyttelyn läpi, nousen takaisin maan päälle ja toimin kuin tiedustelija. Mitä näen, miten katsantotapani muuttuu?

Aavistus paratiisista

Vasta poistuessani katson kunnolla suurta lasimaalausseinämää, joka hallitsee Göstan näyttelytilan ikkunapäätyä. Toki havaitsin sen pinnallisesti jo saapuessamme, mutta kunnolla ja keskittyneesti näen sen vasta poislähdön tuntumassa.

Lasimaalaus on upea; se luo värikylläisen näköalan ihmisten kaipaamaan hengellisyyteen luonteeltaan muutoin kliinisessä näyttely-ympäristössä. Se tuo läsnäolevaksi aavistuksen siitä scifi-tasoisesta maanpäällisestä paratiisista, johon opastustekstissä viitataan. Auringonvalo saa lasimaalauksen värit heijastumaan yli äyräidensä, ne tulvivat näyttelytilasta ylös vievään portaikkoon. Kun auringon asema on parhaimmillaan, Göstassa voi nähdä jotain tällaista. Maagista!

Kun auringon asema on kohdallaan, lasimaalauksen Maa (2019) värit lankeavat valon mukana Göstan portaikkoon. Jackson on ottanut teoksen esikuvaksi englantilaisen Wellsin katedraalin lasimaalaukset, jotka oli rikkouduttuaan koottu uudestaan vanhaa lasia mahdollisimman paljon säilyttäen. Kuva: Katri Kovasiipi

Oman tietämättömyyden tunnustaminen

Kirjoittaessani tätä museokäynnistä on aikaa jo yli viikko. Nyt huomaan, että Jackson onnistui jättämään näyttelyllään minuun jälkiä, jotka ovat enimmäkseen museoiden luoman todellisuuskuvan ja historiankirjoituksen kyseenalaistamiseen liittyviä.

Samalla ajattelen yhä voimakkaammin, että noin kahdeksan vuotta sitten Louvressa minut lumonnut egyptiläisen ihmisen jäänne, mustunut muumio, oli maailmankaikkeuden mittakaavassa ihan hetki sitten ihminen, joka muistutti itseäni ja läheisiäni hyvin paljon. Erityisesti liikutuin käärinliinoista, joissa näkyi tahroja, kuin valuneita ruumiin nesteitä tai balsamointiaineita.

Jotain muumiomaista olen nähnyt myös Jacksonin näyttelyssä. [kuva: Odaliski]
Myötätuntoni, uteliaisuuteni ja rakkauteni menneisyyden ihmisiä ja heidän tarinoitaan kohtaan kasvoi juuri voimakkaasti, kiitos Jacksonin.

Teoksessa Odaliski (2015) huomio kiinnittyy puun voimakkaaseen rooliin ihmismäisen, jopa muumiomaisen hahmon rakennusaineena. Kuva: Sampo Linkoneva / Serlachius-museot

Samalla kasvoi nöyryyteni: vaikka kohtasin Louvressa vaikuttavan muumion, en tiedä hänestä enkä hänen ajastaan juuri mitään. Yhtä lailla on hyväksyttävä oma katoavaisuus.

Minun kuten muidenkin aikalaisteni jättämät jäljet ovat yhä useammin digitaalisia, ja ne vasta katoavaisia ovatkin. Niistä tuskin jää tulevaisuuden museoihin mitään vitriiniin laitettavaa.

Pelaamatta jäänyt peli

Sitä kovasti hehkutettua roolipeliä en sitten kuitenkaan päässyt enkä joutunut testaamaan. Lasin alle aseteltuina näin pelivälineet, museon henkilökunta ei sanonut minulle pelistä sanaakaan.

Kaikesta päätellen näyttelyn toteuttamisen suurin henkinen ponnistus on kuitenkin ollut juuri pelin suunnittelu ja toteutus. Muut teokset ovat vuosilta 2010–2016, vuosi 2019 mainitaan vain kolmen teoksen tiedoissa. Roolipelin avulla näille ei aivan tuoreille teoksille on siis luotu uudenlainen, jopa niiden olemuksen mullistava viitekehys. Harmi vain, että pelin maailma jää suurimmalle osalle meistä saavuttamattomaksi. Sen aiheuttaa jo pelin kesto: kuudesta tunnista muutamaan päivään.

Pelin voi ostaa museokaupasta tai museon verkkokaupasta. Sen hinta on varsin vaativa, 299 euroa. Painoskin on tosin vain 200 kappaleet, ja jokaisen kappaleen on numeroinut ja signeerannut taiteilija, mikä mahdollistaa niiden markkinoimisen uniikkeina taideteoksina.

Katri Kovasiipi

Matthew Day Jackson: Maa. Serlachius-museo Gösta, Joenniementie 47, Mänttä, 29.9. saakka joka päivä 10–18, myös juhannuksena.

Kuvassa Matthew Day Jacksonin näyttelyn taustatarinan luova roolipeli Maa. Kuva: Susanna Yläjärvi / Serlachius-museot

Matthew Day Jackson

  • Amerikkalainen taiteilija, syntynyt 1974.
  • Näyttelyn kuraattorina on toiminut Timo Valjakka.
  • Roolipelin Maa kehittäjiä ovat toimineet taiteilija Matthew Day Jacksonin ohella suomalainen pelisuunnittelija Juhana Pettersson ja englantilainen taidekriitikko Tom Morton.
  • Videolla taiteilija kertoo näyttelyn kuraattorin Timo Valjakan haastattelussa roolipelinsä Maa lähtökohdista ja synnystä.
  • Kaikille avoimia peliopastuksia järjestetään Göstassa 5.7. ja 19.7. klo 17. Opastukset sisältyvät pääsylipun hintaan.
  • Peliopastuksia ryhmille voi varata kuten muitakin Serlachius-museoiden näyttelyopastuksia. Ryhmäopastuksia voi tilata etukäteen Serlachius-museoiden myyntipalvelusta, p. 040 166 3480 tai myynti@serlachius.fi.
  • Museolta kerrotaan, että roolipeli on herättänyt paljon kiinnostusta ja tiedusteluja. Myös pelin myyntiin ollaan tässä vaiheessa tyytyväisiä, vaikka pelkoa painoksen loppumisesta ei vielä ole näköpiirissä.

Roolipelin Maa pelilaatikko sisältää

  • kaksi noin satasivuista pientä kirjaa, joista toisessa on pelin säännöt ja toisessa taustatarina
  • kortteja ja muuta pelitarpeistoa
  • erikoisuutena taiteilijan suunnittelemat ja käsin valmistamat, täydellisen pyöreät pelinopat