Eskapismi on in – Erika Adamssonin näyttely Salon taidemuseon Veturitallissa

Adelen Sinisessä salongissa II (2024). Kuva: Vesa Aaltonen

Erika Adamsson: Paikan henki – Genius loci. Salon taidemuseon Veturitalli 31.8.2025 asti.

Erika Adamssonin näyttely Paikan henki – Genius loci on turkulaistaitelijan uraa läpileikkaava katsaus. Adamsson on työskennellyt taiteilijana 1990-luvun lopulta alkaen. Näyttelyn teoksissa Adamsson kuvaa kotimuseoiden interiöörejä, eteläisiä aurinkorantoja ja rikospaikkoja. Näyttelytekstissä mainitaan, että teosten maailma liikkuu eskapistisista menneen kuvauksista vakaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin.

Yhteen tuotuna nämä eritunnelmaiset maailmat asettuvat käsitteelliseen jatkumoon, jonka pohtiminen on koko näyttelyn kannalta kiinnostavinta. Eskapismia on monenlaista. Jollekin matka Kanarialle ikuiseen aurinkoon, arjen kitkasta puhdistettuun turistikuplaan voi olla yhtä todellisuuspakoista kuin sarjamurhaajien elämän ja rikosten ahmiminen jollekin toiselle. Molemmissa tapauksissa tasaisen paksun arjen tilalle tulee jotakin, joka saa olemassaolon jälleen maistumaan.

Kaipuu menneen ajan herraskaiseen elämään

Suuri osa näyttelyn teoksista on herraskaisia kotimiljöitä esittäviä interiöörimaalauksia. Adamssonin mukaan kiinnostus tämänkaltaisiin miljöisiin on perua ajalta, jolloin hän vietti residenssijaksoa Viljo Hurmeen kotiateljeessa. Kodin funktionalistinen arkkitehtuuri ja 1940-luvun sisustus teki taiteilijaan vaikutuksen. Veturitallin teoksista tunnistaa muun muassa turkulaisen Ett Hem -museon ja nurkkauksen helsinkiläisestä Paul ja Fanny Sinebrychoffin kotimuseosta. Menneen maailman lumoa vahvistavat maalauksissa esiintyvät herrasväkeen kuuluvat ihmiset palvelijoineen.

Interiöörikuvaus on yksi tämän hetken kiinnostavimmista mikrotrendeistä suomalaisessa maalaustaiteessa. Äkkiä ajateltuna mieleen tulevat ainakin Karoliina Hellberg, Teija Kosenius, Antti Arkoma, Jaana Mattsson, Juliana Hyrri, Emma Ainala ja Marko Backman, jotka kaikki maalaavat Adamssonin tavoin porvarillisia, jopa loisteliaita interiöörejä. Laura Ukkonen on taas taiteilija, jonka interiöörit ovat edellä mainittuihin verrattuna työväenluokkaisia. Ainakin niihin on vaikea kuvitella valkoiseen esiliinaan pukeutunutta sisäkköä, kuten Adamssonin maalauksessa Olga. Interiöörimaalaukset kertovat luokkaidentiteetistä, mutta kiinnostavaa on myös se, miksi yksityisten tilojen kuvaus on varsinkin naistaiteilijoiden suosiossa.

Olga (2018). Kuva: Erika Adamsson

Adamssonin näyttelyssä tulee pohtineeksi sitä, onko taide lopulta hyväosaisten taiteilijoiden ja samaan sosioekonomiseen luokkaan kuuluvien taiteen katsojien välistä kommunikaatiota. Veturitallin näyttelyn eskapistiset teokset, joissa kuvataan säätyläisiä ja palkollisia tyylihuonekalujen keskellä, voivat joissakin toisissa herättää ihastusta ja samaistumisen tunteita, toisissa taas pohdintoja siitä, kenelle taide kuuluu. Kaikilta osin keskiluokkainen kaiho prameisiin puitteisiin palvelijoineen ei aukea.

Adamssonin teokset ovat kuitenkin monitulkintaisia. Hänen käyttämänsä tekniikka, akryyli- ja öljyvärimaalaus alumiinille tai pleksille ja värivalinnat tuovat jopa pehmustettuihin porvarillisiin miljöisiin viileän henkäyksen. Esimerkiksi Jaana Mattssonin aurinkoisen lämpimiin interiööreihin verrattuna Adamssonin teokset huokuvat kylmää, estäen päätä pahkaa sukelluksen teosten ylelliseen maailmaan. Tapa, jolla kiiltävä pleksi osittain kuultaa läpi värikerroksista, tekee näkymistä vähän koleita. Kauniin illuusion takana on jotain jäistä, kovaa. Ehkä se on realismin kylmä koura.

Erityisen vahvasti tämä vaikutelma tulee maalauksesta nimeltä Perception. Teoksen etualalla on koristeellinen posliinimaljakko, joka heijastuu kullatusta peilistä. Peilissä näkyy myös sen avulla selfietä ottava nainen. Koriste-esine ja naishahmo, jonka iho on toteutettu viileän harmahtavin sävyin, asettuvat vuoropuheluun, jota voi tulkita myös feministisestä näkökulmasta.

Sakraali valo (2024). Kuva: Vesa Aaltonen

Makaaberia eskapismia

Näyttelyssä on esillä myös rikoksiin liittyvien paikkojen kuvauksia. Adamsson on omien sanojensa mukaan pyrkinyt esittämään surua väkivallan sijasta. Teokset kuvaavat muun muassa Jokelan koulusurman jälkeisiä tunnelmia. Adamsson on käynyt Rikosmuseossa tutustumassa myös historialliseen aineistoon. Näiden teosten äärellä tulen ajatelleeksi sitä, miten eskapismi ja nostalgia kohdistuvat myös pimeisiin ilmiöihin, paikkoihin ja aikakausiin. Huhtikuussa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivänä selasin TikTokia, joka tulvi videoita tuosta katastrofista.

Videoissa näkyi Pripryatin kaupungin umpeen kasvaneita pihoja, liikkumaton maailmanpyörä ja sisäkuvia rappeutuneista taloista, joiden seinällä roikkui Neuvostoliiton suurmiesten julisteita. Hyllyillä oli lastenkirjoja. Videot herättivät minussa nostalgisia tunteita. Nostalgian tunnetta vahvisti se, että olin katsonut Netflixistä kehutun sarjan, jossa vakavailmeiset, hiljaisen karismaattiset Pripryatin asukkaat elivät läpi maailmanhistorian pahimman ydinvoimalakriisin tavallisen ihmisen sinnikästä arvokkuutta säteillen. Ehkä voimalan ympärille rakennetussa betonisessa kaupungissa tunnettiin joskus vaatimatonta onnea, johon sekoittui melankoliaa ja tietoisuutta aina mahdollisesta tuhosta tulevaisuudessa. Samankaltainen käsitys onnellisuudesta tekee Suomestakin nykyisin maailman onnellisimman maan.

Adamssonin näyttely kuvaa ihmisluonnon perustavaa ominaisuutta, taipumusta haaveiluun ja halua päästä jonnekin, jossa asiat ovat toisin. Aurinkorantojen keinotekoinen paratiisi vetoaa samalla tavalla kuin vaikkapa Tuurin kyläkauppa. Lähipiiriini kuuluvat henkilöt tekivät sattumalta hiljattain retken, jonka käyntikohteina olivat Kyllikki Saaren suohauta ja Tuuri. Adamssonin menneen maailman kuvaukset, Kanariansaarten turistikupla ja kansakuntaa ravisuttaneiden rikosten maamerkit, jotka kertovat pimeästä historiasta, ovat kaikki samaa juurta. Me haluamme kokea jotain, joka nostaa elämämme arjen yläpuolelle.

Eskapismin pimeistä puolista vihjataan näyttelyssä ripustuksen keinoin. Rikoshistoriaa kuvaavat teokset on erotettu omaksi kokonaisuudekseen mustilla, sivuun vedetyillä verhoilla ja hämärällä valaistuksella.

Asettamalla erilaisia eskapismin lähteitä rinnakkain syntyy väistämättä kysymyksiä siitä, mihin kaikkeen synnynnäinen todellisuuspakoisuutemme venyy ja onko omalla eskapismillamme sijaiskärsijöitä. Tätä tulkintamahdollisuutta tarjotaan kuitenkin hienovaraisesti, ääneen sanomatta.

Erika Adamsson. Kuva: Jussi Virkkumaa

Mihin eskapismia tarvitaan nykyajassa?

Adamssonin näyttelyä voi suositella kaikille, jotka ovat joskus tunteneet nostalgian suloisenkatkeran kirpaisun tai vaikkapa uppoutuneet true crimen katseluun. Eskapismi on in. Gen Z on hurahtanut 1980-luvun estetiikkaan ja musiikkiin, koska tuo aika näyttäytyy viattomana ja turvallisena nykymenon rinnalla: omaa paikkaa maailmassa on nykyisin vaikea saada vakiinnutettua.

Nostalgialla ja eskapismilla on yhteiskuntakriittinen ulottuvuus. Taiteilija Alisa Alhoa lainaten voi todeta, että mikään taide ei ole yhteiskunnasta irrallaan. Kun taide näyttää hauskanpidolta tai eskapistiselta hattaralta, voi kysyä, olisiko yhteiskunnassa kenties jotakin sellaista, joka synnyttää halun luoda näennäisesti harmitonta taidetta. Ehkä eskapistinen taide epäsuorasti osoittaakin sen, että nykymenossa on jotakin vialla ja siksi taide kääntää sille selän ja etsii fantasiaa ja mielihyvää.

Kirsi Uusitalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua