Reiska Laineen kvintetin kolme tenoria: Junnu Aaltonen (vas.), Eero Koivistoinen sekä Timo Lassy. Kuva: Maarit Kytöharju
KONSERTTI | Lauantaina Happeningin lauteilla kunnostautuivat kahden eri sukupolven ja yli sadan levyn veteraanit – suurten idoliensa kunniaksi. Yhteensä kolme tenoria, kolme barskaa, kuusi Yrjöä ja yksi pirun kova duo.
Tampere Jazz Happening: Reiska Laine Quintet, Joakim Berghäll Dark Roast 006, Timo Lassy & Teppo Mäkynen sekä Antti Lötjönen Quintet East. Tampereen Tullikamarin Pakkahuone 31.10.2020. Lue myös perjantain ja sunnuntain konserttien arviot.
Vuodet 1961–62 olivat 1946 syntyneelle Reiska Laineelle tärkeitä; hän asui Kulttuuritalon lähellä ja kävi Musiikki-Fazerilla töissä. Silloin, 59 vuotta sitten, itse John Coltrane tuli Helsinkiin soittamaan. ”Se räjäytti mun maailmani täysin.”
Trane soitti konsertissa (22.11.1961) vain yhden setin, toisena esiintyjänä oli Dizzy Gillespien bändi. Mutta vuoden päästä (20.11.1962) hän tuli uudelleen ja soitti kaksi settiä. Silloin nuori mies päätti satsata musiikkiin, maksoi mitä maksoi. Nyt takana on yli sata levytystä ja yli viisikymmentä vuotta ammattilaisena – mutta ei omaa levyä, eikä omaa yhtyettä – paitsi nyt.
Kvintetin tärkeimmät kiinnitykset olivat hänen kaksi suomalaista tenoristi-idoliaan; Juhani ”Junnu” Aaltonen (s. 1935), jonka kanssa hän osui samaan harjoituskämppään jo 1960-luvulla (ja joka oli paikalla molemmissa Coltrane-konserteissa) sekä Eero ”Koippa” Koivistoinen (s. 1946), jonka kanssa hän on kiertänyt lukemattomat lavat Montreaux´sta New Yorkiin. Tällaiseen Trane-henkiseen bändiin eivät komppiin käy kuulemma muut kuin pianisti Seppo Kantonen (s. 1963) ja basisti Uffe Krokfors (s. 1966).
Ohjelmavaatimuksena on vähintään kaksi Coltranen levyttämää kappaletta. Näin rumpusenaattori Laine esitteli yhtyeensä Pakkahuoneen iltapäiväyleisölle – mainiten tietenkin, että kaikki lavalla olevat soittajat ovat Yrjö-palkittuja.
Reiska Laine johti ensimmäistä omaa kvintettiään. Kuva: Maarit Kytöharju
Impressions oli se Coltranen biisi, jolla ikään kuin palattiin 1960-luvun alun Kulttuuritalon lavan maagisiin tunnelmiin suomalaisen nykyjazzin – uskaltaisiko sanoa – dinosaurusten voimin. Konsertti tempaisi mukaansa tarjoten yhdistelmän valtavaa kokemusta, ammattitaitoa, oivallista dynamiikkaa.
Matka jatkui Koivistoisen sävellyksellä Katalonia, Seppo Kantosen humoristisesti nimeämän sävellyssarjan hienolla sävellyksellä Encounters 3, Koipan aikoinaan Hannu Salaman runoon säveltämällä Hallanvaaralla. Viimemainitussa Junnu Aaltoselta kuultiin todella maukas huilusoolo. Toisena lainana yhtye soitti Mongo Santamarian Afro Bluen.
Laine vihjaili jo alkujuonnossa yllätyksestä ja pääsi Luciano Pavarottin kautta kolmeen tenoriin. Kun lavalle juonnettiin tuore Yrjö Timo Lassy, yhtyeessä soitti tosiaan kolme tenoria sekä kuusi yrjöä.
Ihanasti väliin tulleen käsidesikuulutuksen jälkeen alkuperäinen maestrojen kvintetti tempaisi vielä lyhyen encoren. Kerrassaan hieno veto!
Joakim Berghällin Dark Roast 006. Kuva: Maarit Kytöharju
Happeningmatikan lyhyessä oppimäärässä seuraavana olivat kolme barskaa, eli päivämatinean toinen esiintyjä, Joakim Berghällin (s. 1980) räyhäkkä sekstetti Dark Roast 006, jossa rosteriin kuuluu siis kolme baritonisaksofonistia.
Parin ensimmäisen sävellyksen perusteella Berghäll käytti brassisektiotaan (Linda Fredriksson ja Max Zenger) rakentamaan ikään kuin massaa kokonaissointiin ja jonkinlaista järeää orgaanista kokonaisuutta – sitten myös solistisemmin ja selvästi rokkaavammin. Tässä vaiheessa jouduin poistumaan, mutta myöhemmin sai kollegiaalisen todistuksen: Berghäll oli esiintynyt illalla mainiosti myös baritonin, bassoklarinetin ja yllättävästi myös sellon kera Telakalla upeaksi kehutulla keikalla Mikko Pettisen Why Not -kvartetin riveissä.
Timo Lassyn ja Teppo Mäkysen duo säväytti. Kuva: Maarit Kytöharju
Timo Lassy nousi tämän vuoden Happeningin päälavalle jo kolmannen kerran lauantain iltakonsertissa – nyt pitkäaikaisen soittokumppaninsa rumpali Teppo Mäkysen (s. 1974) kanssa. Yhteistyö kantaa viidentoista vuoden taakse Five Corners Quintetista Timo Lassy Bandiin.
He tekivät viime vuonna julkaistun duolevyn Timo Lassy & Teppo Mäkynen. Festivaalin omassa esiintyjien esittelyssä muistutetaan saksofonistien ja rumpaleiden duolevyjen pitkästä historiasta aina John Coltranen ja Rashied Alin Interstellar Spacesta (1967) John Surmanin ja Jack DeJohnetten albumiin Invisible Nature (2002), joka on taltioitu osittain Tampere Jazz Happeningissa.
Levynsä lailla parivaljakko aloitti värisävyn mukaan nimetystä Fallow´sta ja jatkoi otaksuttavasti levyn päättävään Heliotropeen. Intensiivinen, hyvin fyysinen, vahvasti iholle tunkeva ja hikinen setti rouhi syvältä jazzin tyylejä ja rytmejä kulkien akustisesta elektroniseen.
Jo perjantain Yrjö-maistiaisten aikaan teki mieli sanoa Lassyn saaneen soundiinsa annoksen terävyyttä; nyt hän kaivoi soittimestaan jokaisen mahdollisen äänen ja sävyn. Herrasmiesmäisen hillitysti yleensä soittava Mäkynen heitti sananmukaisesti paidan pois ja antoi palaa – upean tekniikan voimalla funkkaavasta groovesta metalliseen teollisuus-soundiin.
* *
Jos John Coltrane on Reiska Laineen idoli, Antti Lötjösen (s. 1980) kotijumala on amerikkalaisbasisti Charlie Haden, jonka yhtyeeseen Quartet West viittaa hänen oman bändinsä nimi Quintet East.
Lötjösen yhdistää Laineeseen satakunta albumia – joka on nelikymppiselle muusikolle paljon – ja se, että Suomen työllistetyin jazzbasisti on Laineen lailla viihtynyt lavan takaosassa, muiden taustalla. Ensimmäisen oman albuminsa (huhtikuussa ilmestynyt Quintet East) myötä hänestä tuli yhtyeenjohtaja sekä säveltäjä – joka nousi bändeineen lavalle vasta kolmannen kerran Pakkahuoneella lauantaina. Onneksi!
Lötjösen johtama kvintetti kattoi niin loistavan dinnerin, että oksat pois. Kolmen huippupuhaltajan eturivi: kivikova Verneri Pohjola, trumpetti, virtuoosi Mikko Innanen, saksofonit ja rauhallinen Jussi Kannaste, tenorisaksofoni, nostivat Lötjösen kiverät sävellykset uljaaseen lentoon. Eturivin uskomatonta tykitystä vauhditti loistovireisen Lötjösen kanssa saumattomasti Joonas Riippa, rummut.
Yhtye pysyi levyn materiaalissa Erzeben Strassesta alkaen Mary Hartman, Mary Hartman, Oblique, Le Petite Lactoire, Rowan…. Aika monet alkoivat jonkun puhaltajan pitkällä, virtuoottisella introlla – ensin Pohjola, sitten Innanen ja viimeisenä balladin maltillisemmin pohjustanut Kannaste. Niiden rakenne on poikkeuksetta jännittävä. Soittajan bändi, soittajan musaa.
Ystäväni totesi, ettei ole tainnut koskaan kuulla niin hienoa kontrabassoa, ja olen samaa mieltä; luottobasisti soitti harvinaisen upeasti parissa soolossaan. Verneri Pohjolalta kuultiin upeita sooloja, Innanen irrotteli maukkaasti sekä altolla että sopraninolla – herkkua oli myös kolmen puhaltajan vuoropuhelu.
Viimeisellä, makeasti bop-henkisellä Pocket Yogalla mentiin niin sanottua isoa kovaa.
Pidin Hadenin Quartet Westistä tosi paljon livenä, mutta innostuin melkein enemmän Antti Lötjösen Quartet Eastista!
Arto Murtovaara
Lue perjantain konserttien arviot täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elgar, Stravinsky, Gerhardt ja Halls täyttivät Tampere-talon 1910-luvun musiikilla
KONSERTTI | Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin magneettina toimi ennen kaikkea Stravinskyn balettimusiikki Kevätuhri.
DJ Kridlokk juhlisti Musiikkitalolla tyylillisesti eheintä ja rohkeinta levyään
KONSERTTI | Musiikkitalossa ei ole varmaan koskaan nähty yhtä montaa räppilätsää ja -pipoa nyökyttelemässä gangsteri- ja lähiölarpin tahtiin.
