Saatana saapuu Moskovaan houkuttelee meitä nauramaan höpsöille ja huijattavissa oleville moskovalaisille – eli itsellemme

Kuva: Maria Atosuo

Saatana saapuu Moskovaan -näytelmän uusintaensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 29.3.2022.

Miten kukaan voi ikinä nukkua yönsä rauhallisesti nähtyään Tampereen Teatterin lavalla Saatanan saapumisen seuraukset! Yhtään ei auta, että näytelmän tapahtumat sijoittuvat oikeastaan Moskovaan ja että Mihail Bulgakov kirjoitti tarinansa jo 1930-luvulla, Stalinin aikaan. Itse asiassa se tekee koko asiasta vielä karmivamman, sillä istuessaan teatterin penkissä katsoja ei olekaan pakenemassa todellisuutta vaan kohtaamassa sen. Paholainen näyttämöllä tuijottaa juuri sinuun!

Siitä huolimatta olisi suositeltavaa mennä katsomaan tuo monin tavoin sekava, kurkkua kuristava ja käsittämätön näytelmä, jonka vertauskuvallisuuden taakse ei voi mitenkään piiloutua. Katselemme itseämme pirstoutuneista peileistä.

* *

Näytelmässä aikatasot ja tarinat risteävät. Välillä liikutaan Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen ajassa Golgatan ristien varjossa, mutta oman muistin pohjalta löytyneet uskontotuntien opit eivät aina kohtaa näyttämöllä nähtyä. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä historioitsijat ja teologit asioista sanovat. Kiistatonta on kuitenkin ihmisen vallanhimo ja julmuus. Kuten kaikkina muinakin aikoina.

Näytelmän keskiössä on itse saatana, joka saapuu kaupunkiin taikuri Wolandin hahmossa (hänenä todella vaikuttava Esa Latva-Äijö). Viileänä ja itsevarmana, merkillisiä enteitä kuin sivulauseessa paljastaen. Leikitellen hän osoittaa ihmisten pinnallisuuden, alttiuden houkutuksille ja omahyväisyyden. Woland käyttää näitä ominaisuuksia omien pyyteidensä hyväksi, kaikkia muita vastaan. Ovelasti, kulisseista sanellen, mitättömiä marionettejaan ohjaillen ja päitä katkoen, samalla kyynisesti hymyillen.

Kuva: Maria Atosuo

Ihmisiä katoaa, mielet sekoavat, totuuksia ei oivalleta tai uskota ja kaaos valtaa tienoon. Wolandin apurit, Begemot-kissan roolissa venyttelevä Elisa Piispanen sekä monin tavoin pakkaa sekoittava Korovjev (Matti Hakulinen) pilailevat kaupunkilaisten hyväuskoisuuden ja sopulimaisuuden kustannuksella heitä manipuloiden ja yllyttäen.

Runoilija Bezdomnyi (rankassa roolissa Ville Majamaa) päätyy mielisairaalaan valtavassa mielenkuohussa nähtyään, mitä kaupungissa tapahtuu. Tuiman sähköshokkihoidon tuloksena hän oppii vaikenemaan ja lakkaa runoilemasta. Sairaalassa Bezdomnyi kohtaa kirjailijan, ihmisraunioksi muuttuneen Mestarin (Antti Tiensuun, jonka roolityö saa kananlihalle). Hänet on tehnyt hulluksi ympäröivä maailma, kirjoittamisen vaikeus ja rakkaus Margaritaan (roolissa intensiivinen Pia Piltz). He rakastavat toisiaan, mutta Margarita on naimisissa. Hän ei uskalla vielä erota, koska ajat ovat oudot ja seuraukset hämärät.

Kuva: Maria Atosuo

Woland kätyreineen soluttautuu kaikkialle, myrkkyään kylväen. Silmänkääntäjä-taikuri kietoo omantunnontuskaisen Margaritan pauloihinsa lupaamalla vapauttaa Mestarin, jos Margarita suostuu hänen ehtoihinsa. Tästä alkaa makaaberi ja psykedeelinen tapahtumaketju, joka syöksee Margaritan outoihin (epä?)todellisuuksiin.

Myös näytelmän katsojia kuljetellaan ovelasti: meitä houkutellaan nauramaan höpsöille ja huijattavissa oleville moskovalaisille – eli itsellemme. Välillä todellakin naurattaa, vaikka suurimman osan ajasta olo on tyrmistynyt ja syke tiheä.

* *

Kirjailija Mihail Bulgakovin kirja Saatana saapuu Moskovaan julkaistiin nimellä Mestari ja Margarita vasta vuosikymmeniä sen kirjoittamisen jälkeen. Suomeksi teos ilmestyi vuonna 1969. Romaanista on lukuisia näyttämöversioita.

Tampereen Teatterin Antti Mikkolan sovittamassa ja ohjaamassa tulkinnassa Mestarin ja Margaritan osuudet ovat vaikuttavia, mutta pääosassa on kuitenkin taikuri Woland ja hänen sekoittamansa maailma. Vertailukohtia löytyy läheltä ja kaukaa, koko ihmiskunnan historian ajalta. Nyt mieliä kaihertaa erityisesti Ukrainan tilanne.

Kuva: Maria Atosuo

Näytelmässä on mukana koko Tampereen Teatterin näyttelijäkunta. Tarpeen tai vaihtelun vuoksi naisia on myös miesten rooleissa. Begemot-kissa taitaa olla hermafrodiitti…

Koko kolmituntisen esityksen ajan tapahtumat vyöryvät halki näyttämön ja usein myös yli katsojan ymmärryksen. Välillä ei tiedä, kuka kukakin on, ja hankalat venäläiset nimet sujahtavat ohi korvien ja toisinaan taas puhetulvasta ei saa selvää, mutta näytelmän visuaalisuus on huikeaa. Teppo Järvisen lavastussuunnittelu ja Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu hipovat neroutta!

Mari Pajulan pukusuunnittelu sekä Jonna Lindströmin kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu sijoittavat tapahtumat oikeaan aikaan ja paikkaan ilmentäen samalla näytelmän henkilöiden asemaa tai henkistä tilaa. Pää pyörällä olevana, mutta täyteläisen ja suorastaan tyrmäävän kokemuksen saaneena katsojana ihmetteleekin, miten kummassa romaanijärkäleen lukijat selviytyvät urakastaan ilman silmien eteen levittyvien näkymien herättämiä mielleyhtymiä ja oivalluksia.

Ritva Alpola

Lue Aila-Liisa Laurilan helmikuussa 2021 kirjoittama kritiikki näytelmän ensimmäisestä ensi-illasta täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua